Konfederaation artiklat, viralliselta nimeltään Articles of Confederation and Perpetual Union, olivat Amerikan yhdysvaltojen alkuperäisten kolmentoista osavaltion välinen sopimus, joka toimi Yhdysvaltojen ensimmäisenä perustuslakina. Artiklat hyväksyttiin mannerkongressissa 15. marraskuuta 1777, ja kaikki kolmetoista osavaltiota ratifioivat ne vuoden 1781 alussa (ratifiointi saatiin päätökseen 1. maaliskuuta 1781).

Konfederaation artiklat laadittiin ja muotoiltiin osin John Dickinsonin johtaman komitean ehdotuksen pohjalta. Ne korostivat osavaltioiden itsenäisyyttä ja liiton pysyvyyttä: osavaltiot säilyttivät suuren osan valtiollisesta suvereniteetistaan ja oikeudestaan hoitaa sisäisiä asioitaan. Keskushallinnolla oli vain ne valtuudet, jotka oli nimenomaisesti määritelty artikloissa.

Artiklojen mukaan liittoa hallitsi yksikamarinen kongressi, jossa kullakin osavaltiolla oli yksi ääni riippumatta sen väestöstä. Kongressilla oli valta julistaa sotaa ja tehdä rauha, solmia liittosopimuksia, ylläpitää postipalvelua, hoitaa intiaanisuhteita ja päättää yhteisistä alueista (kuten läntisistä siirtokunnista). Kongressi saattoi myös laskea liiton valuuttaa ja hallinnoida yhteistä velkaa, mutta sillä ei ollut suoraa verotusoikeutta kansalaisiin tai osavaltioihin — se saattoi vain pyytää rahaa osavaltioilta.

Artiklat sisälsivät myös käytännön ongelmia ja rajoituksia, jotka osoittautuivat merkittäviksi liiton toimivuudelle:

  • Puutteet verotusoikeudessa: kongressi ei voinut pakottaa osavaltioita maksamaan varoja, mikä teki sotavelkojen ja julkisten menojen hoitamisesta vaikeaa.
  • Puuttuva toimeenpaneva- ja tuomioelimen haaran rakenne: ei ollut vahvaa toimeenpanovaltaa eikä valtakunnallista korkeinta oikeutta liittovaltion lakien tulkintaan.
  • Kaupankäynnin säätelyn puute: kongressilla ei ollut tehokkaita toimivaltuuksia valvoa tai yhdenmukaistaa osavaltioiden välistä kauppaa tai ulkomaankauppapolitiikkaa.
  • Muutosten vaikeus: artiklojen muuttaminen vaati kaikkien osavaltioiden yksimielisyyden, mikä teki tarvittavien korjausten ja uudistusten toteuttamisesta käytännössä lähes mahdotonta.

Näistä ongelmista seurasi käytännössä taloudellista sekavuutta, vaikeuksia sodan jälkeisten velkojen hoidossa sekä kansainvälisen uskottavuuden heikkenemistä: ulkomaiset valtiot ja kauppakumppanit suhtaantuivat epäilevästi liittoon, jonka keskushallinto ei voinut taata sitoumuksia. Myös osavaltioiden väliset riidat kauppasäännöistä ja rajakysymyksistä korostivat tarpeen vahvempiin keskushallinnon valtuuksiin.

Artikloilla oli kuitenkin myös merkittäviä saavutuksia. Merkittävin niistä oli vuoden 1787 Northwest Ordinance, jolla järjestettiin läntisten alueiden hallinto, asetettiin menettelyt uusien osavaltioiden ottamiseksi liittoon ja kiellettiin orjuus Pohjois-Länsisessä alueessa (Ohio-joen pohjoispuolella). Artiklat mahdollistivat myös rauhan solmimisen ja sodan johtamisen sekä loivat alkuperäisen kansainvälisen toimijan, vaikka sen valtuudet olivat rajalliset.

Artiklojen heikkoudet johtivat lopulta tarpeeseen kokoukselle, jossa liiton järjestelmää muutettaisiin tai korvattaisiin. Tämän seurauksena kokoonnuttiin vuonna 1787 Philadelphiaan perustuslakikokoukseen. Kokouksen lopputuloksena syntyi uusi Yhdysvaltojen perustuslaki, jonka kannattajat — niin kutsutut perustajaisät — edistivät vahvempaa keskushallintoa ja uutta liittovaltiomuotoa. Uusi perustuslaki hyväksyttiin osavaltioissa myöhemmin, ja se astui voimaan virallisesti 4. maaliskuuta 1789, jolloin konfederaation artiklat lopulta korvattiin.

Perinnöllisesti Konfederaation artiklat osoittivat, että täydellinen valtiollinen itsenäisyys ilman riittävää yhteistä hallintoa voi olla epäkäytännöllistä laajemmassa liitossa. Ne toimivat arvokkaana oppituntina, joka vaikutti uuden perustuslain muotoiluun: tasapainoon keskitetyn vallan ja osavaltioiden oikeuksien välillä sekä erilaisten vallanjakojen (lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta) tarpeesta toimivan liiton rakentamiseksi.