Itsemääräämisoikeus (suvereniteetti): määritelmä, historia ja merkitys

Itsemääräämisoikeus on hallituksen oikeus valvoa aluettaan täydellisesti. Ajatus siitä, että tämä oikeus syntyy siitä, että hallitus tekee hyviä asioita hallituksen valvonnassa oleville ihmisille, on yhtä vanha kuin antiikin Kreikassa, ellei jopa vanhempi.

Suvereenisuuden tarkka merkitys on muuttunut jonkin verran menneisyydessä. Nykyinen suvereniteetin merkitys on peräisin Westfalenin rauhasta, Euroopan hallitsijoiden vuonna 1648 tekemästä sopimuksesta, jossa sanottiin:

Määritelmä

Itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti ovat läheisesti toisiinsa liittyviä käsitteitä, mutta niiden käyttö vaihtelee. Tavallisesti suvereniteetilla tarkoitetaan valtion oikeutta hallita omaa aluettaan ja tehdä siellä päätöksiä ilman ulkopuolista pakkovaltaa. Termi itsemääräämisoikeus voi tarkoittaa sekä valtion suvereniteettia että kansojen tai yksilöiden oikeutta päättää omista poliittisista, taloudellisista ja kulttuurisista asioistaan.

Suvereniteetti voidaan jakaa esimerkiksi seuraaviin muotoihin:

• Internaali suvereniteetti – valtion hallinnon todellinen kyky hallita ja ylläpitää järjestystä alueellaan.
• Eksternaali suvereniteetti – valtion asema ja tunnustus kansainvälisessä järjestelmässä, mukaan lukien oikeus kansainvälisiin suhteisiin.
• De jure (oikeudellinen) ja de facto (todellinen) suvereniteetti – toinen perustuu oikeudelliseen asemaan, toinen siihen, mitä käytännössä tapahtuu.

Historia

Westfalenin rauha vuonna 1648 on keskeinen käännekohta suvereniteetin käsitteen historiassa. Rauhan myötä syntyi modernin valtion periaate: valtioita pidettiin toisistaan erillisinä ja niiden sisäisiin asioihin ei saanut sekaantua. Tämä loi pohjan valtionkeskiselle kansainväliselle järjestykselle.

Kuitenkin käsitteen juuret ulottuvat pidemmälle; jo antiikin poliittisessa ajattelussa pohdittiin, kenellä on oikeus päättää yhteisön asioista. Myöhemmin kolonialismin ja imperialismin aikakaudella suvereniteetti usein sivuutettiin suurvaltojen toimesta, mikä johti 1900-luvulla voimakkaaseen dekolonisaatioon ja itsemääräämisoikeuden painottumiseen kansainvälisessä oikeudessa.

Keskeiset käsitteet ja oikeuslähteet

• Kansainvälinen tunnustus: Vaikka hallinnolla olisi toimiva hallinto, valtion asema kansainvälisessä oikeudessa vahvistuu usein muiden valtioiden tunnustuksella.
• Montevideo-konventio (1933): yksi tunnettu määritelmä valtiosta sisältää neljä kriteeriä: pysyvä väestö, määritelty alue, hallitus ja kyky solmia suhteita muihin valtioihin.
• YK:n peruskirja: korostaa valtioiden suvereenisuutta ja niiden tasa-arvoa sekä kansojen itsemääräämisoikeutta (mm. peruskirjan artiklat ja myöhemmät sopimukset).
• Ihmisoikeudet ja itsemääräämisoikeus: Kansainväliset ihmisoikeussopimukset tunnustavat kansojen oikeuden itsemääräämiseen, mikä on ollut erityisen tärkeää dekolonisaatiossa.

Kansainvälisen oikeuden ja politiikan näkökulma

Kansainvälisessä oikeudessa on kaksi perusperiaatetta, jotka joskus ovat jännitteessä: valtion suvereniteetti ja ihmisoikeuksien suojelu. Periaatteiden yhteensovittaminen on keskeinen haaste.

Esimerkiksi periaate, että ulkovaltojen ei tule puuttua toisten valtioiden sisäisiin asioihin (non-intervention), voi joutua ristiriitaan tilanteessa, jossa valtiossa tapahtuu vakavia ihmisoikeusrikkomuksia. Tällaisiin tilanteisiin on syntynyt kansainvälisiä keskusteluja ja mekanismeja, kuten Responsibility to Protect (R2P), joka korostaa kansainvälisen yhteisön vastuuta suojella siviilejä, jos valtio ei sitä tee.

Nykyhaasteet

• Supranationaaliset järjestöt: EU:n kaltaiset järjestöt, joissa jäsenvaltiot jakavat osan päätösvaltaansa, muuttavat perinteisen suvereniteetin muotoa.
• Globalisaatio ja taloudelliset sidokset heikentävät osin valtion mahdollisuuksia täysin itsenäiseen päätöksentekoon.
• Hyökkäykset ja informaatiosota: kyberhyökkäykset ja rajat ylittävä informaatiovaikuttaminen haastavat valtion kontrollin ja turvallisuuden.
• Kliimamuutos ja pandemiat: globaalit ongelmat vaativat valtioiden välistä yhteistyötä ja yhteisiä ratkaisuja, mikä voi rajoittaa yksittäisen valtion itsemääräämisoikeuden käyttöä.

Esimerkkitapauksia

• Kosovo: itsenäisyyden julistus vuonna 2008 ja sen tunnustaminen osittain herättävät kysymyksiä tunnustuksen merkityksestä ja suvereniteetin käytännön toteutumisesta.
• Krimin liittäminen Venäjään (2014): kansainväliset kiistat, pakkoliitokset ja väkivalta ihmisoikeuskysymyksineen osoittavat, miten suvereniteettiväitteet voivat johtaa konflikteihin.
• Taiwan: de facto -hallinto ja rajoitettu kansainvälinen tunnustus esimerkkinä siitä, että suvereniteetti ei aina tarkoita laajaa oikeudellista hyväksyntää.
• Palestiina: pitkään kestänyt kiista ja osittainen kansainvälinen tunnustus tuovat esiin eron poliittisen ja oikeudellisen itsemääräämisoikeuden välillä.
• Indigenous peoples: alkuperäiskansojen oikeus itsemääräämiseen keskittyy usein autonomiaan, kulttuuriseen itsemääräämiseen ja itseen liittyviin oikeuksiin.

Merkitys

Itsemääräämisoikeus on sekä käytännöllinen että symbolinen periaate. Se määrittelee, kuka tekee päätökset tietyllä alueella ja kenellä on oikeus osallistua näihin päätöksiin. Samalla se toimii oikeudellisena ja poliittisena perustana valtion toiminnalle ja kansainvälisille suhteille.

Nykymaailmassa itsemääräämisoikeuden merkitys ei ole vähentynyt, mutta sen muoto ja sisältö muuttuvat jatkuvasti globalisaation, ihmisoikeusvaatimusten ja kansainvälisen yhteistyön paineessa. Tasapainon löytäminen suvereniteetin kunnioittamisen ja kansainvälisen yhteisön vastuun välillä on yksi kansainvälisen politiikan keskeisistä haasteista.

Hae kirjaimella