Minimalismi

Musiikki

Musiikissa minimalismi on klassisen musiikin sävellystapa, josta tuli suosittu 1900-luvun jälkipuoliskolla. Se on sävellystapa, jossa käytetään yksinkertaista ideaa, joka toistetaan monta kertaa. Minimalistisessa musiikkikappaleessa käytetään yleensä lyhyttä ideaa, joka voi olla melodinen tai rytminen kuvio. Tämä idea toistetaan sitten monta kertaa, mutta joka kerta se muuttuu hieman. Joskus tämä voi tapahtua kahdella tai useammalla soittimella, jotka aluksi soittavat nuottejaan tai sointujaan yhdessä, mutta koska toinen soittaa hieman nopeammin kuin toinen, ne tulevat vähitellen "epäsynkronisiksi" (eivät ole synkronoituja, eli eivät ole yhdessä), ja lopulta ne saavuttavat taas toisensa. Yleensä tämä musiikki on tonaalista eli se on tiukasti yhdessä sävellajissa. Tasainen pulssi säilyy koko kappaleen ajan.

Minimalistista musiikkia ovat säveltäneet muun muassa Steve Reich (s. 1936), Philip Glass (s. 1937) ja Terry Riley (s. 1935). Myös muut säveltäjät, kuten John Adams (s.1947), ovat käyttäneet minimalistisia sävellystapoja, mutta he ovat yhdistäneet niitä muihin tekniikoihin, joten heidän musiikkinsa ei ole pelkästään minimalistista.

Minimalistisesta musiikista tuli suosittua 1960- ja 1970-luvuilla. Minimalistiset säveltäjät alkoivat kirjoittaa näin myös siksi, että monet uudet musiikit olivat tuohon aikaan hyvin monimutkaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Se oli usein sarjamusiikkia, joka oli atonaalista ja jossa ei ollut selviä melodioita tai ideoita, jotka olisi helppo muistaa.

Minimalistinen musiikki ei välttämättä ole yksinkertaista. Sillä voi olla eräänlainen hypnoottinen vaikutus, mutta se on osa sitä, mitä säveltäjä haluaa. Reichin Clapping Music koostuu vain käsien taputuksesta: siinä ei ole melodiaa. Hän ajatteli sitä kirjoittaessaan afrikkalaista rumpumusiikkia. Kaksi esiintyjää aloittaa taputtamalla rytmiä yhdessä. 13 sekunnin kuluttua toinen esittäjä jättää ensimmäisen kahdeksasosanuotin pois ja laittaa sen toisen tahdin (tahdin) loppuun. Toisen 13 sekunnin kuluttua tämä toistuu uudelleen niin, että lopussa molemmat esiintyjät ovat jälleen yhdessä. Tätä musiikkia on kuunneltava eri tavalla kuin muuta musiikkia.

 

Kuvataide

Kuvataiteen minimalismi, jota joskus kutsutaan myös kirjaimelliseksi taiteeksi ja ABC-taiteeksi, syntyi New Yorkissa 1960-luvulla. Tuotoksena sillä oli paljon yhteistä aikaisemman geometrisen abstraktion ja suprematismin kanssa.

Siihen liittyvät taiteilijat eivät yleisesti ottaen hyväksyneet termiä "minimalismi", ja monet kriitikot kutsuivat taiteen harjoittajia minimalistisiksi, mutta eivät tunnistaneet sitä liikkeeksi sellaisenaan.

Yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jotka liitettiin nimenomaan minimalismiin, oli taidemaalari Frank Stella, jonka varhaiset "raidamaalaukset" olivat esillä Dorothy Millerin järjestämässä "16 amerikkalaista" -näyttelyssä New Yorkin Museum of Modern Artissa vuonna 1959. Frank Stellan raitamaalausten raitojen leveys määräytyi sivulta katsottuna maalauksen syvyytenä näkyvän puutavaran mittojen mukaan, joita käytettiin rakentamaan tukevaa alustaa, jonka päälle kangas pingotettiin. Päätökset kankaan etupinnan rakenteista eivät siis olleet täysin subjektiivisia, vaan ne olivat riippuvaisia tukirakenteen fyysisen rakenteen "annetuista" ominaisuuksista. Carl André totesi näyttelyluettelossa: "Taide sulkee pois tarpeettoman. Frank Stella on katsonut tarpeelliseksi maalata raitoja. Hänen maalauksessaan ei ole mitään muuta".

Nämä pelkistävät teokset olivat jyrkässä ristiriidassa Willem de Kooningin tai Franz Kline'n energiantäyteisten ja tunteikkaiden ekspressionististen maalausten kanssa.

Ne nojasivat enemmän Barnett Newmanin ja Mark Rothkon hallittuihin, synkkiin värikenttämaalauksiin. Vaikka Stella sai välittömästi huomiota MOMA-näyttelystä, Kenneth Nolandin, Ralph Humphreyn, Robert Motherwellin ja Robert Rymanin kaltaiset taiteilijat olivat alkaneet tutkia raitamaalauksia, yksivärisiä ja kovan reunan muotoja 50-luvun lopulta 1960-luvulle.

 
Frank Stellan maalaama auto