Taidemusiikki

Merkitys "klassinen"

Sana "klassikko" tarkoittaa yleensä: taidetta, joka on niin hyvää, että tulevat sukupolvet voivat aina nauttia siitä. Se on jotain, josta on tullut malli tuleville taiteilijoille. Antiikin Kreikan ja Rooman aika tunnetaan klassisena kautena, koska monet vuosisadat myöhemmin ihmiset katsoivat takaisin näihin antiikin sivilisaatioihin ja pitivät niitä täydellisinä. Euroopan lähihistoriassa 1700-luku tunnettiin klassisena kautena, koska muusikot, taiteilijat, kirjailijat ja filosofit saivat vaikutteita antiikin Kreikan ja Rooman klassisen kauden taidemuodoista. Jokin, joka on "klassikko", on siis jotain, joka muistetaan aina suurena. Kuuluisia kirjoja, kuten Charles Dickensin romaaneja, kutsutaan "klassikoiksi". "Klassinen musiikki" tarkoittaa siis yleensä musiikkia, jota ei unohdeta pian sen kirjoittamisen jälkeen, vaan josta todennäköisesti nauttivat monet tulevat sukupolvet.

Kontrasti popmusiikkiin ja jazziin

Vaikka klassista musiikkia pidetäänkin joskus popmusiikin vastakohtana, se voi silti olla hyvin suosittua. Kuten kaikessa musiikissa, myös klassisessa musiikissa voi olla monia eri tunnelmia: iloinen, surullinen, pelottava, rauhallinen, mietteliäs, yksinkertainen jne. Mozart kirjoitti serenadit ja divertimentot viihdyttääkseen ihmisiä juhlissa. Klassiset musiikkikappaleet voivat olla melko lyhyitä, mutta ne voivat olla myös hyvin pitkiä, kuin suuri, musiikillinen tarina. Mahlerin tai Šostakovitšin sinfonia voi kestää lähes tunnin, ja ooppera on koko illan viihdettä.

Klassinen musiikki eroaa jazzista myös siksi, että todellinen jazz on improvisoitua. Erot eivät kuitenkaan ole aina ilmeisiä. Klassinen musiikki on usein saanut vaikutteita jazzista ja jazz klassisesta musiikista. George Gershwin kirjoitti musiikkia, joka on sekä jazzia että klassista. Myös klassinen musiikki voi olla improvisoitua. Suuret säveltäjät Bach, Mozart ja Beethoven improvisoivat usein pitkiä musiikkikappaleita uruilla, cembalolla tai pianolla. Joskus he kirjoittivat nämä improvisaatiot muistiin. Ne olivat itse asiassa sävellyksiä, jotka sävellettiin yhdellä kertaa.

Uskonnollinen ja ei-uskonnollinen musiikki

Länsimaissa on sävelletty valtava määrä musiikkia kristillistä jumalanpalvelusta varten kirkoissa ja katedraaleissa. Tätä kutsutaan "pyhäksi" (uskonnolliseksi) musiikiksi. Kaikki muu musiikki on "maallista" musiikkia. Sana "maallinen" tarkoittaa asioita, jotka eivät ole pyhiä. Pyhä ja maallinen musiikki ovat vaikuttaneet toisiinsa monin tavoin musiikin historian aikana. Sekulaariin musiikkiin vaikutti suurelta osin tanssi, ja tämä puolestaan muutti pelottavan musiikin tyyliä. Esimerkiksi: 1500-luvun säveltäjän Giovanni da Palestrinan kirkkomusiikilla ei ole mitään tekemistä tanssimusiikin kanssa, mutta kaksi vuosisataa myöhemmin Johann Sebastian Bachin sekä pyhä että maallinen musiikki on täynnä tanssirytmejä. Musiikinhistoriassa on joissakin aikakausissa ollut erilaisia sävellystyylejä kirkolliseen ja maalliseen musiikkiin. Claudio Monteverdi käyttää kahta eri tyyliä kirkkomusiikissaan ja ei-kirkkomusiikissaan. Kun säveltäjät kokeilivat uusia tapoja säveltää musiikkia, he tekivät sen yleensä maallisessa musiikissa, ja pyhä musiikki sai myöhemmin perässä.

Poznanin katedraalin kuoro

Ilmaisun "klassinen musiikki" käyttö

Termiä "klassinen musiikki" käytettiin vasta 1800-luvun alussa. Silloin alettiin puhua klassisesta musiikista ylistääkseen Bachin, Mozartin ja Beethovenin kaltaisia suuria säveltäjiä. 1900-luvulla käytettiin monia erilaisia sävellystapoja, kuten elektronisilla soittimilla soitettua musiikkia tai hyvin modernia musiikkia, jossa käytettiin outoja ääniä (kokeellinen tai "avant garde"-musiikki), esimerkiksi John Cagen musiikkia. Joidenkin mielestä tällaista musiikkia ei voi oikeastaan kutsua "klassiseksi musiikiksi".

Käytetyt välineet

Klassinen musiikki voi olla soittimille tai lauluäänelle. Sinfoniaorkesteri on yleisin soitinryhmä klassisen musiikin soittamiseen. Siinä on neljä soitinperhettä: jousisoittimet, joihin kuuluvat viulut, alttoviulut, sellot ja piano, puupuhallinsoittimet, joihin kuuluvat huilut, oboet, klarinetit ja fagotit sekä erikokoiset niihin liittyvät soittimet, vaskisoittimet: trumpetti, pasuuna, tuuba ja käyrätorvi, ja lyömäsoittimet, joihin kuuluvat lähes aina timpani sekä monet muut mahdolliset lyömä- tai ravistussoittimet. Tämä eroaa suuresti tyypillisestä rockyhtyeestä, jossa on rumpali, kitaristi, yksi tai kaksi laulajaa sekä sähköbasso ja koskettimet. Klassista musiikkia soittavia instrumentteja ei yleensä vahvisteta sähköisesti.

Sama pätee myös ääneen. Laulajat voivat olla sopraanoja, altoja, tenoreita tai bassoja, riippuen heidän äänialastaan. Heidän ääntään ei vahvisteta. Erityisesti oopperalaulajien on kehitettävä erittäin voimakkaita ääniä, jotka kuuluvat orkesterin yli ja kantautuvat oopperatalon takaosaan asti.

Klassisessa musiikissa käytetyt soittimet kehittyivät eri aikoina. Jotkut varhaisimmista tunnettiin jo keskiaikaisessa musiikissa. Pasuuna ja triangeli eivät ole juurikaan muuttuneet satojen vuosien aikana, mutta viuluperhe kehittyi viulujen kaltaisista kansansoittimista ja korvasi vähitellen viulut muodostaen nykyaikaisen orkesterin perustan. Tämä tapahtui 1600-luvun alkuun mennessä, jolloin ooppera keksittiin.

Yleisesti ottaen soittimet ovat muuttuneet kovemmiksi, kun konserttisalit ovat kasvaneet. Viulut ovat kovempia kuin alttoviulut. Nykyaikaiset viulut ovat äänekkäämpiä kuin 1600-luvun alun viulut, mikä johtuu suurelta osin siitä, että niissä on metallijouset suolistojousien sijaan. Piano kehittyi klavikordista, joka oli hyvin hiljainen. Puupuhaltimet kehittyivät renessanssiajan soittimista, kun taas klarinetti keksittiin 1700-luvun puolivälissä ja saksofoni ja tuuba vielä myöhemmin. Nykyaikaiset trumpetit kuulostavat paljon kirkkaammilta kuin 1700-luvun suorat trumpetit.

Klassisen musiikin kappaleiden muoto (muoto)

Suurin osa populaarimusiikista perustuu laulumuotoon, mutta klassisessa musiikissa on monia eri muotoja, joista osaa voidaan käyttää pitkän ajan kuluessa suurten sävellysten tekemiseen. Klassisella musiikilla voi olla monia muotoja, kuten sinfonia, konsertto, oratorio, ooppera, sonaatti, fuuga tai mikä tahansa tanssiliikkeiden, kuten sviittien, yhdistelmä. Monissa pidemmissä sävellyksissä kehitellään ja muutetaan lyhyitä säveliä teoksen kuluessa. Beethovenin viides sinfonia on hyvä esimerkki teoksesta, joka kehittyy neljästä sävelestä noin puolen tunnin mittaiseksi suureksi teokseksi.

Musiikkikoulutus ja klassisen musiikin yleinen käyttö

Ihmisten, jotka haluavat olla hyviä klassisen musiikin esittäjiä, on harjoiteltava ahkerasti monta vuotta. Heillä on yleensä muodollinen koulutus musiikkiopistossa tai konservatoriossa ja he saavat opetusta tunnetuilta musiikinopettajilta.

Klassisen musiikin muusikot käyttävät usein paljon aikaa musiikkikappaleiden tarkkaan pohtimiseen, erityisesti niiden kappaleiden, joita he esittävät. He tutkivat esimerkiksi harmoniaa ja kontrapunktia, jotta he ymmärtäisivät, miten säveltäjät ajattelivat kappaletta laatiessaan. Kun he tarkastelevat musiikkikappaleita tällä tavoin, tätä kutsutaan "musiikilliseksi analyysiksi". Ihmisistä, jotka ovat erikoistuneet ajattelemaan ja kirjoittamaan musiikista, voi tulla musiikin professoreita tai luennoitsijoita yliopistoissa.

Klassista musiikkia kuulee usein populaarikulttuurissa. Sitä käytetään taustamusiikkina elokuvissa, televisio-ohjelmissa, mainoksissa ja jopa matkapuhelinten soittoäänissä. Useimmat ihmiset länsimaissa tunnistavat monia klassisia sävelmiä, ehkä jopa huomaamattaan. Joistakin klassisista musiikkikappaleista on tullut valtavan suosittuja, esimerkiksi Giacomo Puccinin oopperan Turandot kappale Nessun dorma, jonka lauloivat kolme tenoria Luciano Pavarotti, Plácido Domingo ja José Carreras, ja jota käytettiin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen tunnusmusiikkina vuonna 1990. Tämä sai monet ihmiset, jotka eivät olleet koskaan olleet kiinnostuneita oopperasta, kiinnostumaan siitä.

Klassisen musiikin historian pääpiirteet

Keskiaika

Klassisen musiikin historia alkoi keskiajan lopulla. Kirkkomusiikki oli lähes aina laulua, koska soittimia pidettiin pahana. Tämä siksi, että paholainen soitti niitä, ja koska niitä käytettiin tanssimiseen. Tanssimusiikkia oli paljon, mutta suurin osa siitä on kadonnut, koska sitä ei koskaan kirjoitettu muistiin.

Keskiaikaisia säveltäjiä, jotka muistetaan nykyään, ovat muun muassa Léonin, Pérotin ja Guillaume de Machaut.

Renessanssi

Renessanssi kesti 1400-luvulta 1600-luvulle. Tänä aikana musiikin säveltäminen lisääntyi valtavasti, sekä kirkollisen että maallisen musiikin osalta. Eurooppaan oli rakennettu monia suuria katedraaleja, ja säveltäjät kirjoittivat niille musiikkia, enimmäkseen vokaalimusiikkia. Myös maallisesta musiikista tuli erittäin suosittua, erityisesti lauluista ja madrigaaleista, joita joskus säestettiin soittimilla.

Tämän ajanjakson suurimpia säveltäjiä ovat mm: Giovanni da Palestrina, Orlando di Lasso, Thomas Tallis ja William Byrd.

Barokki

Barokkiaika kesti noin 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Tällöin muodostui moderni orkesteri, suurin piirtein sellaisena kuin me sen tunnemme. Se oli myös aikaa, jolloin ooppera keksittiin. Useimmat muusikot työskentelivät joko kirkolle tai rikkaille ihmisille, joilla oli omat orkesterinsa. Monet heistä alkoivat työskennellä myös oopperataloille.

Tämän ajan suurimpia säveltäjiä ovat mm: Bach, Johann Sebastian Bach, Domenico Scarlatti ja Georg Philipp Telemann, sekä Domenico Scarlatti ja Georg Philipp Telemann.

Klassinen kausi

Vuosien 1760-1825 väliset vuodet tunnettiin klassisena kautena. Säveltäjät pohtivat paljon teostensa muotoja ja saivat vaikutteita antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten klassisesta taiteesta. Keksittiin sinfonia ja erilaisia kamarimusiikin muotoja, kuten jousikvartetti.

Suurimpia säveltäjiä ovat mm: Beethoven, Wolfgang Amadeus Mozart, Christoph Willibald Gluch ja Ludwig van Beethoven.

Romanttinen kausi

Vuodet 1820-1910 tunnettiin romanttisena kautena. Säveltäjät jatkoivat 1700-luvulla keksittyjen muotojen käyttöä, mutta he pitivät myös henkilökohtaista tunnetta ja tunteita hyvin tärkeinä. Orkesterimusiikki kertoi joskus tarinan (ohjelmamusiikki). Muusikoita, jotka soittivat instrumenttejaan loistavasti (kuten Paganini), palvottiin kuin sankareita. Beethoven ja Schubert kuuluvat monin tavoin tähän kauteen sekä klassiseen kauteen. Se oli aikaa, jolloin yhteiskunnassa tapahtui paljon muutoksia. Napoleonin käymien sotien jälkeen hallitsevia aristokraattisukuja ei ollut enää niin paljon. Kansallismielisyys lisääntyi, kun maat yhdistyivät. 1800-luvun musiikki on usein nationalistista: säveltäjät kirjoittivat omalle maalleen tyypillistä musiikkia.

Suurimpia säveltäjiä ovat mm: Ludwig van Beethoven, Franz Schubert, Hector Berlioz, Frédéric Chopin, Robert Schumann, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Johannes Brahms, Pjotr Iljitš Tšaikovski, Edward Elgar, Gustav Mahler ja Richard Strauss.

20. vuosisata

1900-luvun klassiseksi musiikiksi (tai "moderniksi musiikiksi") kutsutaan musiikkia noin vuodesta 1910 lähtien. Monet säveltäjät kokivat tuolloin, että aiemmat säveltäjät olivat jo tehneet kaiken, joten he halusivat löytää uusia sävellystapoja. Erityisesti Claude Debussy, Arnold Schönberg ja Igor Stravinsky löysivät uusia tapoja säveltää musiikkia, joka ei välttämättä ollut tonaalista (missään tietyssä sävellajissa). Jazz vaikutti klassiseen musiikkiin erityisesti amerikkalaisten säveltäjien myötä. Myöhemmin vuosisadalla Pierre Boulezin ja Karlheinz Stockhausenin kaltaiset henkilöt tekivät monia muita kokeiluja, myös elektronisen musiikin (nauhurit jne.) kanssa. Nykypäivän säveltäjät ovat yhdistäneet joitakin näistä ideoista kehittääkseen omia tyylejään.

Merkittävimpiä säveltäjiä ovat mm: Shostakovitš, Leonard Bernstein, Philip Glass, Dmitri Kabalevski, James MacMillan, Judith Weir, Peter Maxwell Davies, Peter Maxwell Davies, James MacMillan, Judith Weir, Dmitri Kabalevski, Leonard Bernstein, Peter Maxwell Davies.

Varhainen esimerkki kirjoitetusta musiikista: keskiaikaisen säveltäjän Guillaume de Machaut'n teoksen käsikirjoitus.

Johtopäätös

Koskaan ei ole ollut mahdollista sanoa tarkasti, mitä "klassisella musiikilla" tarkoitetaan. Monet eri musiikkilajit vaikuttavat toisiinsa. Vuodesta 1970 lähtien on ollut vielä vaikeampaa tehdä selkeää rajanvetoa rockin, popin, klassisen musiikin, kansanmusiikin, jazzin ja maailmanmusiikin välille. Tämä osoittaa, että klassinen musiikki, kuten muutkin musiikkilajit, kehittyy jatkuvasti ja heijastaa yhteiskuntaa, josta se on peräisin.