Nuottikirjoitus | tapa kirjoittaa musiikkia niin, että kuka tahansa voi soittaa sitä
Nuotinnus tai nuotinnus on tapa kirjoittaa musiikkia niin, että kuka tahansa voi soittaa sitä. Musiikin kirjoittamiseen on aiemmin käytetty monia järjestelmiä. Nykyään useimmat länsimaisen maailman muusikot kirjoittavat nuotit nuotinmerkkeihin: viisi rinnakkaista viivaa, joiden välissä on neljä välilyöntiä. On kuitenkin olemassa monia muitakin järjestelmiä, joista osa on nykyään käytössä eri kulttuureissa.
Musiikin kirjoittaminen muistiin mahdollistaa sen, että säveltäjä, joka keksii (säveltää) musiikkikappaleen, voi kertoa muille ihmisille, miltä musiikin on tarkoitus kuulostaa. Kuka tahansa, joka osaa lukea nuotteja, voi sitten soittaa tai laulaa tätä musiikkia. Jos musiikkia ei kirjoiteta muistiin, ihmiset voivat oppia muiden ihmisten musiikkia vain kuuntelemalla sitä ja yrittämällä kopioida sitä. Näin kansanmusiikki on perinteisesti opittu.
Joitakin varhaisia tapoja kirjoittaa musiikkia
Kiillekirjaimet
Varhaisimmat muistiinpanot kirjoitettiin tauluille käyttäen kiilakirjoitusta. Nippurista on löydetty nuotteja noin vuodelta 2000 eKr., jotka näyttävät antavan likimääräisen käsityksen siitä, miten musiikkia tulisi soittaa. Vuodelta 1250 eaa. peräisin olevassa taulussa on nuottikirjoitus, jossa näkyy lyyran kielten nimet. Ne ovat varhaisimpia kirjallisia merkintöjä, joita meillä on kirjallisesta musiikista.
Muinainen Kreikka
Muinaisen Kreikan musiikillisessa notaatiossa nuotit esitettiin yksityiskohtaisemmin kuin varhaisemmassa kiilakirjoituksessa. Siinä näkyy sävelkorkeus (kuinka korkea tai matala nuotti on) ja sen kesto. Joskus se antaa käsityksen harmoniasta. Sitä käytettiin ainakin 6. vuosisadalta eaa. noin 4. vuosisadalle jKr. asti.
Varhainen eurooppalainen nuottikirjoitus
Kun Euroopassa alettiin kirjoittaa musiikkia, se oli roomalaiskatolisen kirkon musiikkia. Munkit, jotka kirjoittivat sen ylös, käyttivät pisteitä ja viivoja sisältävää järjestelmää, jota kutsuttiin neumeiksi. Ne antoivat käsityksen siitä, kuinka korkeat tai matalat nuotit olivat, mutta eivät osoittaneet nuottien pituutta. Niitä saattoivat käyttää ihmiset, jotka tunsivat nuotin jo ennestään ja tarvitsivat vain muistutuksen siitä, milloin on mentävä ylös ja alas.
Ihmiset ymmärsivät vähitellen, että oli tarpeen löytää järjestelmä, joka osoitti nuotin tarkan sävelkorkeuden. Ensimmäinen nuottijärjestelmä oli vain yksi vaakasuora viiva. Vähitellen tämä kasvoi neljään riviin. Guido d'Arezzo, 1100-luvulla elänyt italialainen benediktiinimunkki, kehitti tämän järjestelmän, joka johti pian tuntemaamme tapaan kirjoittaa musiikkia. 1500-luvulle tultaessa kaikki käyttivät viisirivistä nuotinmerkkiä. Tahtijärjestelmä (tahdit) oli käytössä kaikkialla 1600-luvun lopulla. Aluksi tahtilinjat osoittivat, mitkä nuotit tulisi soittaa tai laulaa yhdessä. Vähitellen kehitettiin nykyisin tuntemamme järjestelmä, jossa jokainen tahti kesti yhtä kauan ja jossa kullakin tahdilla oli tietty määrä lyöntejä (tahtilukuja). 1600-luvun loppuun mennessä useimmat eurooppalaisen klassisen musiikin muusikot käyttivät tätä järjestelmää.
Varhainen eurooppalainen musiikillinen merkintätapa
Valokuva alkuperäisestä Delfoissa olevasta kivestä, joka sisältää toisen kahdesta Apollo-hymnistä. Nuottiesimerkki on kreikkalaisten kirjainten keskeytymättömän päärivin yläpuolella oleva satunnaisten symbolien rivi.
Nykyaikainen nuotinnusjärjestelmä
Nykyään käytämme viisirivistä sauvaa. Sävelkorkeus (nuotin korkeus tai mataluus) näkyy siitä, mihin kohtaan nuotti on sijoitettu nuottiviivalla. Joidenkin nuottien edessä voi olla myös teriä tai terssiä. Nuotin arvo (nuotin kesto) näkyy siitä, miltä nuotti näyttää. Nuotteja luetaan vasemmalta oikealle.
Kirjoitetun nuotin nuottiviivassa on yleensä edessä nuotinluku. Se osoittaa tarkalleen, mitkä nuotit on soitettava. Erittäin korkeat tai matalat nuotit voidaan merkitä ylimääräisille viivoille, joita kutsutaan viivaimiksi, jotka ovat nuottiviivan ylä- tai alapuolella.
Nuotinluvun jälkeen on yleensä avainmerkki, joka osoittaa kappaleen sävellajin: siitä käy ilmi, mitä teriä tai desiä käytetään säännöllisesti.
Sävellajin jälkeen on tahtilaji. Tangot (toimenpiteet) jakavat kappaleen säännöllisiin tahtien ryhmiin, ja aikamerkinnät osoittavat nämä ryhmittelyt.
Musiikin yläpuolella on yleensä sana tai sanoja, jotka osoittavat tempon (nopeuden). Musiikin eri kohdissa on dynaamisia merkkejä, jotka osoittavat, kuinka kovaa tai hiljaista on soitettava.
Vokaalimusiikissa sanat kirjoitetaan nuottien alle.
Kun musiikkia soittaa suuri joukko soittimia, kuten orkesteri, musiikki kirjoitetaan "partituuriin". Partituurissa näkyy kaikkien soittimien soittama musiikki, joten siinä on useita nuottiviivoja, jotka on kirjoitettu toistensa alle. Kapellimestari tarvitsee partituurin, mutta soittajat soittavat "osasta", jossa on vain heidän soittamansa nuotit. Kaikkia musiikkikappaleeseen tarvittavia osia kutsutaan "osiksi".
J. S. Bachin käsinkirjoitettu nuotinnos: Preludin alku sävelmästä Suuri sviitti luuttulle g-molli BWV 995.
Joitakin muita järjestelmiä
Instrumentit, kuten kitarat, soittavat usein sointukaavion tai vain sointujen nimien (C7, Em jne.) perusteella, jotka on kirjoitettu nuotin tai laulun sanojen alle.
Muusikot ovat käyttäneet solfege-nimistä järjestelmää renessanssista lähtien. Siinä esitetään asteikon nuottien nimet (do, re, mi jne.).
Renessanssin ja barokin aikakaudella luuttumusiikki kirjoitettiin tabulaatiojärjestelmällä. Myös jotkut 1900-luvun säveltäjät ovat käyttäneet tabulaturia.
Jotkut nykyaikaiset säveltäjät, kuten John Cage, ovat kirjoittaneet musiikkia tekemällä piirroksia, joita kutsutaan graafiseksi notaatioksi.
Nuotit voidaan myös kirjoittaa pistekirjoituksella sokeille muusikoille.
Nykyään tietokoneita käytetään usein musiikin tekemiseen. Tämä on johtanut siihen, että on syntynyt muita musiikin merkintätapoja, joita käytetään erilaisissa ohjelmistojärjestelmissä. MIDI-tiedostomuodossa tallennetaan tietoa nuottien sävelkorkeudesta, kestosta, nopeudesta, äänenvoimakkuudesta jne. ja sitä voidaan käyttää MIDI-instrumentin ohjaamiseen.
Nykyään on käytössä muitakin järjestelmiä, joita käytetään joissakin ei-länsimaisessa musiikissa.
Aiheeseen liittyvät sivut
- Nuotit
- Stave (musiikki)
- Clef (musiikki)
- Guido d'Arezzo
- Tabulatuuri
| Musiikki | |||||
| Musiikin historia ja |
| ||||
|
| ||||
|
| ||||
| Koulutus ja opiskelu |
| ||||
| Tuotanto |
| ||||
| Kulttuuriset ja |
| ||||
| Suvereenin valtion mukaan |
| ||||
| Luettelot |
| ||||
| Aiheeseen liittyvät artikkelit |
| ||||
| |||||
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mitä on nuotinnus?
A: Nuotinnus on tapa kirjoittaa musiikkia ylös niin, että kuka tahansa voi soittaa sitä.
K: Kuinka monta riviä on useimpien länsimaissa toimivien muusikoiden käyttämässä nuotinnoksessa?
A: Useimmat länsimaisen maailman muusikot kirjoittavat nuotit nuotinlukusysteemiin, jossa on viisi rinnakkaista viivaa ja neljä välilyöntiä niiden välissä.
K: Mikä on nuottien kirjoittamisen tarkoitus?
V: Nuottien kirjoittaminen ylös mahdollistaa sen, että säveltäjä, joka keksii (säveltää) musiikkikappaleen, voi kertoa muille ihmisille, miltä musiikin on tarkoitus kuulostaa, jotta kuka tahansa, joka osaa "lukea nuotteja", voi soittaa tai laulaa sitä.
K: Miten kansanmusiikkia on perinteisesti opittu?
V: Kansanmusiikki opittiin perinteisesti kuuntelemalla ja yrittämällä kopioida sitä.
K: Käytetäänkö nykyään muita järjestelmiä musiikin kirjoittamiseen kuin nuottiviivajärjestelmä, jota useimmat muusikot länsimaissa käyttävät?
V: Kyllä, on monia muita järjestelmiä, joista osa on edelleen käytössä eri kulttuureissa.
Kysymys: Onko nuotinlukutaito välttämätöntä, jotta voi soittaa tai laulaa kirjoitettua musiikkia?
V: Kyllä, nuottikirjoituksen lukeminen on välttämätöntä kirjoitetun musiikin soittamiseksi tai laulamiseksi.
