Hiekkadollarit ovat litteitä, kaivautuvia merisiilejä, jotka kuuluvat Clypeasteroida-luokkaan. Echinarachnius parma, tavallinen hiekkasiili, on laajalle levinnyt pohjoisella pallonpuoliskolla vuorovesivyöhykkeestä huomattaviin syvyyksiin. Hiekkadollarit tavataan lauhkeilla ja trooppisilla vyöhykkeillä, mutta jotkin lajit eivät esiinny esimerkiksi Isossa-Britanniassa. p76

Morfologia ja tunnistettavat piirteet

Kaikilla hiekkadollareilla on jäykkä luuranko, jota kutsutaan testiksi. Testi on tyypillisesti litteä, pyöreä tai hiukan soikea levy, joka rantaesiintymissä usein valkoisena löydettynä paljastuu hiekan alta. Elävillä yksilöillä testin pinnan peittää iho, johon kuuluu lyhyitä liikkumiseen ja kaivautumiseen sopeutuneita piikkejä. Piikit eivät ole yhtä pitkät kuin kuorilla (kivimerisiileillä), vaan ne ovat matalia ja tiheitä, mikä auttaa lihaksellisessa liikkeessä ja hionnan estossa.

Hiekkadollarien testissä näkyy selkeästi viisi parittaista huokosriviä, jotka muodostavat niin sanotun petaloidikuviion (terälehtimäisen kuvion) testin yläpuolelle. Nämä huokoset eli ambulakraaliset aukot ovat reikiä luurangossa, joiden kautta kaasujen vaihtoon ja hienosäätöön käytettävät putkijalat työntyvät ulos.

Liikkuminen ja kaivautumiskäyttäytyminen

Hiekkadollarit liikkuvat sekä piikkien että putkijalkojen avulla. Piikit auttavat ne kaivautumaan hiekkaan ja pysymään suojassa virtauksilta. Monet lajit peittyvät nopeasti hiekkaan suojautuakseen saalistajilta ja auringon valolta. Kaivautumisen lisäksi ne voivat liikkua hitaasti hiekalla etsiessään ravintoa.

Ruokinta

Hiekkadollarit ovat pääasiassa pohjan orgaanista ainesta, mikroleviä ja pieneliöiden muodostamaa detritusta syöviä lajikkeita. Ne siirtävät hiekkaa ja liejua piikkien ja cilien avulla kohti suuta testin alapuolella. Monilla lajeilla on pieni mutta monimutkainen leukarakennelma, joka muistuttaa muiden merisiilien "Aristoteleen lyijyä" ja auttaa murskaamaan ja ohjaamaan ravintoa.

Lisääntyminen ja kehitys

Hiekkadollarit lisääntyvät yleensä ulkoisen hedelmöityksen kautta: sukusolut vapautuvat veteen, missä hedelmöitys tapahtuu. Hedelmöittyneistä munista kehittyy planktonisia larvamuotoja (echinopluteus), jotka ajelehtivat vedessä jonkin aikaa ennen laskeutumista ja muutosta aikuisen muotoon. Larvivaihe mahdollistaa laajalle leviämisen merivirtojen avulla.

Esiintyminen ja elinympäristö

Hiekkadollarit elävät tyypillisesti pehmeillä pohjilla, kuten hiekassa tai liejussa, usein matalissa ranta-alueissa mutta myös syvemmillä pohjilla. Eri lajit sopeutuvat erilaisiin olosuhteisiin: jotkut sietävät vuorovesivyöhykkeen vaihtelua ja aaltojen liikettä, toiset viihtyvät vakaammissa syvänmeren ympäristöissä. Testit huuhtoutuvat rannoille, missä ne ovat tuttu nähtävyys rantaetsijöille.

Saalistajat ja puolustus

Saalistajia ovat muun muassa kaloja, rapuja ja meritähdet. Hiekkadollarit käyttävät suojautumiskeinoina kaivautumista, matalaa profiilia ja joskus massiivisia parvia tai tiheitä esiintymiä, jotka vähentävät yksilön todennäköisyyttä joutua saaliiksi. Lisäksi testin kestävä rakenne suojaa pehmeitä elimiä.

Fossiilisuus ja ihmisen merkitys

Hiekkadollarien testit säilyvät usein hyvin fossiileina ja niitä käytetään geologisissa ja paleontologisissa tutkimuksissa tutkiessa menneitä meriekosysteemejä. Ihmisille testit ovat myös suosittuja matkamuistoja ja koriste-esineitä. Vaikka monet lajit eivät ole nykytilanteessa uhanalaisia, rannikkojen elinympäristöjen heikkeneminen, saastuminen ja kalastuksen aiheuttamat muutokset voivat paikallisesti vaikuttaa populaatioihin.

Yleisimmät lajit ja mielenkiintoisuudet

  • Echinarachnius parma — yleinen pohjoisella pallonpuoliskolla ja usein esillä luontokuvissa ja rantalöydöissä.
  • Eräillä lajeilla petaloidinen kuvio on erityisen selkeä ja kaunis, minkä takia testit ovat kysyttyjä kokoelmaesineitä.

Hiekkadollarit ovat mielenkiintoinen esimerkki merieläinten sopeutumisesta hiekkaisille ja liejuisille pohjille: niiden litteä muoto, piikkien järjestely ja huokoskuvion toiminta tekevät niistä erottuvia ja ekologisesti tärkeitä pohjaeläimiä.