Fulfordin taistelu käytiin 20. syyskuuta 1066 Yorkin lähellä Fulfordin kylän tuntumassa, pohjois-Englannin jokiseudulla. Taistelu käytiin viikinkihyökkääjien ja paikallisten englantilaisten jaarlien välillä. Keskeisinä johtajina olivat Norjan kuningas Harald III (Harald Hardrada (vanhan norjan kieli, tarkoittaa "kovaa hallitsijaa")) ja hänen englantilainen liittolaisensa Tostig Godwinson. Toisella puolella olivat Northumbrian jaarlit Edwin ja Morcar. Tostig oli veljensä Harold Godwinsonin karkotettu veli ja etsinyt tukea palatakseen valtaan pohjoisessa.
Taustan ja motiivien lyhyt yhteenveto
Keskeinen syy taisteluun oli Tostigin menettäminen Northumbrian jaarlin virasta ja hänen kaunansa veljeään vastaan. Tostig liittoutui Harald Hardradan kanssa pyrkien saamaan takaisin vaikutusvaltansa pohjoisessa. Norjalaiset olivat aiemmin purjehtineet Englantiin saadakseen maata, aarteita ja valtaa. Northumbrian miestenvallan heikkous ja paikallisten jaarlien halu säilyttää asemansa johtivat siihen, että asia päätettiin asein.
Joukot ja johtajat
Arviot osapuolten lukumääristä vaihtelevat lähteissä. Haraldilla oli mukanaan laivasto ja joukkoja, joiden määrä oli arviolta sadoista useampaan tuhanteen riippuen lähteestä; Tostig liittyi hyökkääjiin pohjoisesta. Edwin ja Morcar johtivat paikallista kansankokouksen (fyrd) sotajoukkoa yhdessä mahdollisten ammattilaissotureiden eli housecarlsien kanssa. Englannin joukot olivat paikallisia ja osin vähemmän koulutettuja verrattuna Norjan ja Tostigin joukkoihin.
Taistelun kulku
Tostig ja Harald etenivät Yorkia kohti ja kohtasivat Edwinin ja Morcarin joukot Fulfordin alueella, jokea vastapäätä. Englantilaiset jaarlit olivat kokoontuneet puolustamaan kaupunkia, mutta päättivät hyökätä viikinkien kimppuun joen yli sen sijaan, että olisivat jääneet Yorkin muureille. Taistelu oli tiukka; englantilaiset yrittivät läpiajoa ja ponnistivat murtaakseen viikinkien muodostaman puolustuksen, mutta yritykset eivät onnistuneet. Lopulta viikinkien paine ja taistelukokemus käänsivät tilanteen heidän edukseen ja englantilaiset joutuivat perääntymään.
Seuraukset
Taistelu oli viikinkien armeijalle ratkaiseva voitto. York antautui norjalaisille, ja kaupungista saatiin panttivankeja sekä saaliita, mikä vahvisti Haraldin asemaa Pohjois-Englannissa. Edwin ja Morcar selvisivät taistelusta hengissä mutta heidän maineensa kärsi tappion myötä. Voitto antoi Hardradalle hetkellisen voiton; kuitenkin voiton jälkeen seurasi uusi vaihe: kuningas Harold Godwinson marssi pohjoiseen nopeasti vastatakseen uhkaan ja voitti Haraldin ja Tostigin pavedessa viiden päivän kuluttua Stamford Bridgen taistelussa 25. syyskuuta 1066, jossa Harald ja Tostig molemmat kaatuivat.
Merkitys
Fulfordin taistelu osoitti pohjoisen alueen heikon puolustuksen ja sen, kuinka nopeasti vallanpitäjät pystyivät herättämään tilanteen aseelliseksi. Vaikka taistelu oli voitto viikingeille, se osaltaan kuormitti ja myötävaikutti myöhempiin tapahtumiin: Harold Godwinsonin nopea hyökkäys pohjoiseen sekä hänen valtava uupumuksensa ja tappiot Stamford Bridgen jälkeen vaikeuttivat hänen puolustustaan etelässä. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtunut Normandian vaalituomioitsijan Vilhelm Valloittajan maihinnousu johti lopulta Englannin vallankumoukseen ja merkittäviin poliittisiin muutoksiin vuoden 1066 aikana.
Lisätietoja ja lähteitä
Tarkat luvut ja yksityiskohdat vaihtelevat eri kronikoissa ja nykytutkimuksessa. Arkeologiset löydöt ja keskiaikaiset lähteet antavat osviittaa, mutta monia seikkoja, kuten tarkkoja miehitysmääriä ja tappioita, ei voida määritellä yksiselitteisesti. Fulfordin taistelu on silti keskeinen osa vuoden 1066 tapahtumaketjua, joka muutti Englannin historian kulun.