Ardennien taistelu | Saksan suurhyökkäys toisen maailmansodan loppupuoliskolla

Tausta

Liittoutuneet siirtyivät Normandiasta heinäkuun 1944 lopussa ja laskeutuivat Etelä-Ranskaan 15. elokuuta 1944, minkä jälkeen ne etenivät kohti Saksaa odotettua nopeammin.

Liittoutuneiden joukot olivat väsyneitä viikkoja jatkuneista taisteluista, ja tarvikkeet olivat hyvin vähissä. Vaikka huoltotilanne parani lokakuussa, joukkojen puute oli edelleen suuri ongelma.

Kenraali Eisenhower ja hänen esikuntansa valitsivat Ardennien alueen, jota Yhdysvaltain ensimmäinen armeija piti hallussaan, alueeksi, joka voitaisiin pitää hallussa mahdollisimman pienellä joukolla. Ardennien alue valittiin, koska maasto tarjosi hyvän puolustuksen ja koska siellä oli vähän teitä.

Liittoutuneiden etenemisvauhti ja syvänmeren satamien puute vaikeuttivat liittoutuneiden joukkojen huoltoa. Normandian maihinnousualueita hyödyntävät rannikkotoimitukset eivät pystyneet toimittamaan riittävästi muonaa. Ainoa liittoutuneiden valloittama satama oli Cherbourg, joka sijaitsi lähellä alkuperäisiä maihinnousurantoja, mutta saksalaiset olivat romuttaneet ja miinoittaneet sen.

Liittoutuneilta kesti useita kuukausia rakentaa kykynsä siirtää rahtia. Liittoutuneet valtasivat Antwerpenin sataman Belgiassa täysin ehjänä syyskuun ensimmäisinä päivinä, mutta se toimi vasta 28. marraskuuta. Scheldejoki oli puhdistettava sekä saksalaisista joukoista että laivaston miinoista.

Rajoitukset johtivat erimielisyyksiin kenraali Dwight D. Eisenhowerin ja sotamarsalkka Bernard Montgomeryn välillä siitä, saisiko Montgomery vai etelässä oleva amerikkalainen kenraali Omar Bradley tarvikkeita.

Saksan joukot pitivät hallussaan useita Englannin kanaalin rannikon suuria satamia toukokuuhun 1945 asti. Ranskan rautatiejärjestelmän tuhoaminen ennen D-Dayn alkua vaikeutti saksalaisten mahdollisuuksia vastata maihinnousuun. Se oli ongelma myös liittoutuneille, sillä ratojen ja siltojen korjaaminen vei aikaa.

Kuorma-autojärjestelmä toi tarvikkeita rintamajoukoille, mutta kuljetukset veivät valtavia määriä polttoainetta rintamalinjalle Belgian rajan läheisyyteen. Lokakuun alkuun mennessä liittoutuneet keskeyttivät suurhyökkäykset parantaakseen huoltolinjojaan.

Montgomery ja Bradley pyysivät molemmat tarvikkeiden toimittamista armeijoilleen, jotta ne voisivat jatkaa hyökkäystä saksalaisia vastaan. Kenraali Eisenhower halusi Montgomeryn pohjoisten joukkojen avaavan Antwerpenin sataman ja valtaavan Ruhrin alueen, Saksan teollisuusalueen.

Liittoutuneiden ollessa tauolla Saksan sotamarsalkka Gerd von Rundstedt pystyi järjestämään Saksan armeijat uudelleen organisoiduksi puolustukseksi.

Kenttämarsalkka Montgomeryn Market Garden -operaatio saavutti vain osan tavoitteistaan. Sen aluevoitot jättivät liittoutuneiden huoltotilanteen aiempaa huonommaksi. Lokakuussa Kanadan ensimmäinen armeija kävi Schelde-joen taistelun, jossa Antwerpenin satama avattiin laivaliikenteelle. Sen seurauksena huoltotilanne parani lokakuun loppuun mennessä.

Vaikka taistelut taukosivat Scheldtin taistelujen jälkeen, saksalaisilla oli vakavia ongelmia. Syksyllä jatkettiin operaatioita, erityisesti Lothringenin kampanjaa, Aachenin taistelua ja taisteluita Hürtgenin metsässä, mutta tilanne lännessä muuttui vain vähän.

Liittoutuneet etenivät hitaasti kohti Saksaa, mutta he eivät päässeet sinne. Länsiliittoutuneilla oli jo 96 divisioonaa rintamalla tai sen läheisyydessä, ja Yhdistyneestä kuningaskunnasta oli tulossa kymmenen divisioonaa lisää. Liittoutuneiden ilmavoimien lisäyksiköitä oli edelleen Englannissa. Saksalaisilla oli yhteensä 55 divisioonaa.

Adolf Hitler lupasi kenraaleilleen 18 jalkaväkidivisioonaa ja 12 panssaroitua tai mekanisoitua divisioonaa. Suunnitelmissa oli käyttää 13 jalkaväkidivisioonaa, kaksi laskuvarjodivisioonaa ja kuusi panssaridivisioonaa reservistä. Itärintamalla Neuvostoliiton operaatio Bagration oli kesällä tuhonnut suuren osan Saksan armeijaryhmän keskusta-alueesta.

Operaatio päättyi vasta, kun puna-armeijan eteneviltä joukoilta loppuivat tarvikkeet. Marraskuuhun mennessä neuvostojoukot valmistautuivat talvihyökkäykseen.

Liittoutuneiden alkuvuoden 1944 ilmahyökkäykset olivat puolestaan tehneet Saksan ilmavoimat lentokyvyttömiksi. Tämä merkitsi sitä, että Saksan armeijalla oli vain vähän tiedustelutietoa taistelukentällä eikä sillä ollut keinoa pysäyttää liittoutuneiden tarvikkeita. Saksan joukkojen liikkuminen päivällä huomattiin helposti, ja toimitusten pysäyttäminen yhdistettynä Romanian öljykenttien pommituksiin merkitsi sitä, että Saksalla ei ollut öljyä eikä bensiiniä.

Yksi Saksan joukkojen harvoista eduista marraskuussa 1944 oli se, että ne eivät enää puolustaneet koko Länsi-Eurooppaa. Rintamalinjoja lännessä oli lyhennetty ja ne olivat paljon lähempänä Saksan rajoja. Tämä vähensi niiden huolto-ongelmia huolimatta liittoutuneiden ilmaherruudesta.

Lisäksi niiden puhelin- ja lennätinverkko merkitsi sitä, että radiot eivät enää olleet välttämättömiä viestinnässä, mikä vähensi liittoutuneiden ultra-koodinmurron tehokkuutta. Siitä huolimatta ULTRA lähetti päivittäin noin 40-50 koodattua viestiä. He kirjasivat saksalaisten hävittäjäjoukkojen nelinkertaistumisen ja huomasivat, että hyökkäystä suunniteltiin. ULTRA poimi myös tietoja monista rautatie- ja tieliikenteestä alueella.

Hyökkäyssuunnitelman laatiminen

Saksan johtajan Adolf Hitlerin mielestä hänen liikkuvat reservinsä mahdollistivat yhden suurhyökkäyksen. Vaikka hän tajusi, ettei itärintamalla voitaisi saavuttaa mitään, hän uskoi silti, että hyökkäys länsiliittoutuneita vastaan voisi onnistua.

Hitler uskoi voivansa jakaa liittoutuneiden joukot ja saada amerikkalaiset ja britit tyytymään erilliseen, Neuvostoliitosta riippumattomaan rauhaan.

Menestys lännessä antaisi saksalaisille aikaa suunnitella ja valmistaa kehittyneempiä aseita (kuten suihkukoneita, uusia sukellusveneiden malleja ja erittäin raskaita panssarivaunuja) ja mahdollistaisi joukkojen kasvattamisen idässä.

Koska saksalaisten maajoukkojen miesvahvuus oli vähäinen, he uskoivat, että oli parempi hyökätä lännessä liittoutuneiden pienempiä joukkoja vastaan kuin Neuvostoliiton valtavia armeijoita vastaan. Jopa kokonaisten neuvostoarmeijoiden tuhoaminen olisi silti jättänyt Neuvostoliitolle enemmän sotilaita.

Useat korkeat saksalaiset sotilasupseerit, kuten sotamarsalkka Walter Model, eivät uskoneet hyökkäyksen onnistuvan. He tarjosivat erilaisia suunnitelmia, mutta Hitler ei kuunnellut. Suunnitelma edellytti huonoa säätä, kuten sankkaa sumua ja matalia pilviä, jotka vaikeuttaisivat liittoutuneiden koneiden lentämistä. Hitler asetti hyökkäyksen alun perin marraskuun loppupuolelle, ennen Venäjän talvihyökkäyksen alkamista.

Lännessä toimitusongelmat alkoivat hidastaa liittoutuneiden operaatioita, vaikka Antwerpenin sataman avaaminen marraskuun lopulla paransi tilannetta. Liittoutuneiden armeijoiden asemat ulottuivat Etelä-Ranskasta aina pohjoiseen Alankomaihin asti. Saksalaiset halusivat hyökätä liittoutuneiden joukkojen ohutta linjaa vastaan. He ajattelivat, että tämä pysäyttäisi liittoutuneiden etenemisen länsirintamalla.

Lännen suurhyökkäyksiä varten laadittiin useita suunnitelmia. Ensimmäinen suunnitelma koski hyökkäystä Aachenin ympärillä oleviin yhdysvaltalaisjoukkoihin ja Yhdysvaltain yhdeksännen armeijan saartamista. Toinen suunnitelma koski salamasotahyökkäystä heikosti puolustettujen Ardennien läpi. Tarkoituksena oli jakaa armeijat Yhdysvaltain ja Britannian linjoilla ja vallata Antwerpen.

Hitler valitsi toisen suunnitelman. Hän piti ajatuksesta jakaa angloamerikkalaiset armeijat. Montgomeryn ja Pattonin välillä oli monia kiistoja. Hitler toivoi voivansa käyttää näitä erimielisyyksiä hyväkseen. Jos hyökkäys valtaisi Antwerpenin, neljä kokonaista armeijaa jäisi ilman tarvikkeita saksalaisten linjojen taakse.

Molempien suunnitelmien tarkoituksena oli hyökätä amerikkalaisia joukkoja vastaan. Hitler uskoi, että amerikkalaiset eivät kyenneet taistelemaan hyvin. Hän uskoi, että amerikkalaiset menettäisivät toivonsa kuultuaan amerikkalaisten tappiosta.

Generalfeldmarschall Walther Model ja kenttämarsalkka Gerd von Rundstedt määrättiin johtamaan hyökkäyksiä.

Model ja von Rundstedt olivat molemmat sitä mieltä, että Antwerpeniin tähtääminen oli liian vaikeaa, kun otetaan huomioon Saksan resurssipula vuoden 1944 lopulla. Samalla he katsoivat, että pelkkä puolustautuminen vain viivyttäisi tappiota. He kehittivät suunnitelmia, joiden tavoitteena ei ollut Maas-joen ylittäminen; Modelin suunnitelma oli Unternehmen Herbstnebel (Operaatio Syyssumu) ja von Rundstedtin Fall Martin ("Martin-suunnitelma").

Nämä kaksi kenttämarsalkkaa esittivät suunnitelmansa Hitlerille, joka hylkäsi ne "suuren ratkaisun" hyväksi.

Toiminnan nimet

Aikalaislehdistö keksi sanonnan "Bulge-taistelu" kuvaamaan liittoutuneiden rintamalinjan pullistumista sisäänpäin sodanaikaisissa uutiskartoissa.

Sodan päätyttyä Yhdysvaltain armeija myönsi Ardennes-Alsace-mitalin Luoteis-Euroopan operaatioihin osallistuneille yksiköille. Mitali kattoi Ardennien alueen, jossa taistelut käytiin, ja yksiköt, jotka olivat etelämpänä Elsassin alueella.

Suunnittelu

OKW päätti syyskuun puoliväliin mennessä Hitlerin käskystä, että hyökkäys aloitettaisiin Ardenneista, kuten vuonna 1940. Monet saksalaiset kenraalit vastustivat sitä, mutta hyökkäys suunniteltiin ja toteutettiin. Vuonna 1940 saksalaiset joukot olivat kulkeneet Ardennien läpi kolmessa päivässä ennen kuin hyökkäsivät vihollisen kimppuun, mutta vuoden 1944 suunnitelmassa vaadittiin taistelua metsässä. Pääjoukkojen oli määrä edetä länteen Maas-joelle ja kääntyä sitten luoteeseen Antwerpeniin ja Brysseliin.

Ardennien tiheät metsät vaikeuttaisivat liikkumista. Maasin takana oli avointa maastoa, jossa saksalaiset voisivat siirtyä nopeasti rannikolle.

Operaatioon valittiin neljä armeijaa. Ensimmäinen oli SS-kenraali Sepp Dietrichin johtama kuudes panssariarmeija, joka oli perustettu vasta 26. lokakuuta 1944 ja johon kuuluivat Waffen-SS:n vanhimmat ja kokeneimmat sotilaat: 1. SS-panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler sekä 12. SS-panssaridivisioona Hitlerjugend. 6. panssariarmeija oli pohjoisin hyökkäysjoukko. Sen tehtävänä oli vallata Antwerpen.

Kenraali Hasso von Manteuffelin johtama viides panssariarmeija sai käskyn vallata Brysselin.

Kenraali Erich Brandenbergerin johtama seitsemäs armeija määrättiin eteläisimpään hyökkäykseen. Tämä armeija koostui vain neljästä jalkaväkidivisioonasta, eikä siinä ollut panssarijoukkoja. Tämän seurauksena se ei edistynyt juuri lainkaan koko taistelun aikana.

Toissijaisessa roolissa osallistui myös kenraali Gustav-Adolf von Zangenin johtama viidestoista armeija. Se sijaitsi Ardennien taistelukentän pohjoisosassa. Sen tehtävänä oli pitää amerikkalaiset joukot paikoillaan. Se saattoi myös hyökätä, jos olosuhteet olivat oikeat.

Hyökkäyksen onnistuminen edellytti neljää tekijää: hyökkäyksen oli oltava täydellinen yllätys, sääolosuhteiden oli oltava huonot liittoutuneiden ilmaherruuden estämiseksi ja etenemisen oli oltava nopeaa. Liittoutuneiden polttoainevarastot olisi vallattava, koska Wehrmachtilla oli pulaa polttoaineesta. Pääesikunta arvioi, että heillä oli polttoainetta vain kolmasosaan tai puoleen Antwerpenin matkasta.

Suunnitelman mukaan alun perin oli tarkoitus muodostaa vajaat 45 divisioonaa, joista kymmenkunta panssari- ja panssariprikaatiodivisioonaa muodosti panssaroidun keihäänkärjen ja erilaiset jalkaväkiyksiköt muodostivat puolustuslinjan. Tähän mennessä Saksan armeija kärsi kuitenkin työvoimapulasta, ja joukkoja oli supistettu noin 30 divisioonaan.

Vaikka se säilytti suurimman osan panssarijoukoista, jalkaväkiyksiköitä ei ollut riittävästi idän puolustustarpeiden vuoksi. Näissä 30 hiljattain uudelleen rakennetussa divisioonassa käytettiin joitakin Saksan armeijan viimeisistä reservistä. Niiden joukossa oli kansangrenadööriyksiköitä, jotka muodostettiin veteraanien ja alokkaiden yhdistelmästä, joita oli aiemmin pidetty liian nuorina tai liian vanhoina taistelemaan. Koulutusaika, varusteet ja tarvikkeet olivat valmistelujen aikana riittämättömiä. Saksan polttoainevarastot olivat riittämättömät. Materiaalit ja tarvikkeet, joita ei voitu kuljettaa rautateitse, oli kuljetettava hevosilla polttoaineen säästämiseksi. Mekanisoidut divisioonat ja panssaridivisioonat olisivat vahvasti riippuvaisia kaapatusta polttoaineesta. Tämän seurauksena hyökkäyksen alkua lykättiin 27. marraskuuta 16. joulukuuta.

Ennen hyökkäystä liittoutuneet eivät olleet tietoisia saksalaisten joukkojen liikkeistä. Ranskan vapautuksen aikana Ranskan vastarintaliike oli antanut tietoja Saksan liikkeistä. Saksan rajalle päästyään näitä tietoja ei enää ollut saatavilla. Ranskassa käskyt oli välitetty Saksan armeijan sisällä Enigma-koneella koodattujen radioviestien avulla. Liittoutuneiden koodinmurtajat Bletchley Parkissa pystyivät kuuntelemaan ja purkamaan nämä viestit, jolloin saatiin ULTRA-nimellä tunnettuja tiedustelutietoja.

Saksassa tällaiset käskyt välitettiin tyypillisesti puhelimella ja teleprinterillä, ja kaikesta hyökkäystä koskevasta viestinnästä annettiin erityinen radiohiljaisuusmääräys. Hitlerin murhaa koskevan 20. heinäkuuta tapahtuneen salaliiton jälkeen Wehrmachtissa toteutetut suuret toimet johtivat paljon tiukempiin turvatoimiin ja tietovuodon vähenemiseen. Syksyn sumuinen sää esti myös liittoutuneiden tiedustelulentokoneet näkemästä saksalaisia maassa.

Alueen saksalaisille yksiköille annettiin puun sijasta puuhiiltä ruoanlaittoon, jotta savu vähenisi ja liittoutuneiden tarkkailijat eivät huomaisi, että joukkoja oli kerätty.

Liittoutuneiden ylijohto piti Ardenneja rauhallisena alueena. Liittoutuneiden tiedustelupalveluiden mukaan saksalaiset eivät kyenneet tekemään suuria hyökkäyksiä näin myöhään sodan aikana. Liittoutuneet uskoivat, että saksalaiset valmistautuivat puolustautumaan. Liittoutuneet arvelivat, että Düsseldorfin ympärille Reinin pohjoisosaan oli muodostumassa uusi puolustusarmeija. Saksalaiset huijasivat liittoutuneita lisäämällä alueella olevien ilmatorjuntapattereiden määrää ja tekemällä alueella enemmän radiolähetyksiä.

Hyökkäys yllätti liittoutuneiden joukot täysin. Yhdysvaltain kolmannen armeijan tiedustelupäällikkö, eversti Oscar Koch, Yhdysvaltain ensimmäisen armeijan tiedustelupäällikkö ja SHAEF:n tiedustelu-upseeri olivat varoittaneet, että saksalaiset saattaisivat hyökätä Yhdysvaltain VIII armeijakunnan alueelle. Yhdysvaltain 12. armeijaryhmä jätti nämä varoitukset huomiotta.

Koska Ardenneja pidettiin rauhallisena alueena, liittoutuneet käyttivät sitä uusien yksiköiden harjoitusalueena ja lepoalueena. Ardenneille sijoitetut yhdysvaltalaiset yksiköt olivat siis sekoitus kokemattomia joukkoja (kuten Yhdysvaltain 99. ja 106. "Golden Lions" -divisioonat) ja veteraanijoukkoja, jotka lähetettiin alueelle lepäämään (28. jalkaväkidivisioona).

Hyökkäystä varten suunniteltiin kahta suurta erikoisoperaatiota. Lokakuuhun mennessä oli päätetty, että saksalaisen kommandopoliisin Otto Skorzenyn oli määrä johtaa englanninkielisistä saksalaissotilaista koostuvaa erikoisjoukkoa. Nämä sotilaat oli tarkoitus pukea amerikkalaisiin ja brittiläisiin univormuihin. He menisivät amerikkalaisten linjojen taakse ja muuttaisivat opastetauluja, ohjaisivat liikennettä harhaan, aiheuttaisivat häiriöitä ja kaappaisivat Maas-joen sillat Liègen ja Namurin välillä.

Marraskuun lopulla mukaan otettiin vielä yksi erikoisoperaatio: eversti Friedrich August von der Heydten oli määrä johtaa Fallschirmjägerin (laskuvarjojääkäreiden) Kampfgruppea operaatio Stösserissä, joka oli yöllinen laskuvarjojoukkojen pudotus liittoutuneiden linjojen taakse ja jonka tarkoituksena oli vallata tärkeä tie Malmedyn lähellä.

Saksan tiedustelupalvelu oli asettanut 20. joulukuuta Neuvostoliiton tulevan hyökkäyksen odotetuksi alkamisajankohdaksi.

Heinäkuun 20. päivän salajuoniyrityksen ja puna-armeijan etenemisen jälkeen Hitler ja hänen esikuntansa jättivät Wolfsschanzen päämajan Itä-Preussissa. Lyhyen Berliinin-vierailun jälkeen Hitler matkusti Führersonderzugilla (junalla) Gießeniin 11. joulukuuta ja asettui asumaan Adlerhorstin komentokeskukseen Kransbergin linnassa.

Von Rundstedt perusti operatiivisen esikuntansa Limburgin lähelle, riittävän lähelle, jotta hyökkäystä johtavat kenraalit ja panssarijoukkojen komentajat saattoivat vierailla Alderhostissa.

Walther Modelin ja operaatiosta Stösser vastuussa olevan Friedrich von der Heydten 13. joulukuuta käymässä henkilökohtaisessa keskustelussa von der Heydte arvioi, että operaatio Stösserin onnistumisen todennäköisyys oli alle 10 prosenttia. Model kertoi hänelle, että yritys oli välttämätöntä toteuttaa.

 
Saksan suunnitelma  


Yhdysvaltain 82. ilmarynnäkködivisioona laskeutuu Graveen Market Garden -operaation aikana.  

Saksan ensimmäinen hyökkäys

Joulukuun 16. päivänä 1944 kello 5.30 aamulla saksalaiset aloittivat hyökkäyksen 90 minuutin tykistöhyökkäyksellä, jossa käytettiin 1 600 tykistön kappaletta. Amerikkalaiset luulivat, että kyseessä oli hyökkäys, joka oli seurausta liittoutuneiden äskettäisestä hyökkäyksestä Wahlerscheidin sektorilla pohjoisessa.

Pohjoisella sektorilla Dietrichin 6. panssariarmeijaa pidätteli lähes 24 tuntia yksi joukkue ja neljä yhdysvaltalaista tykistötykistön tarkkailijaa. Sen jälkeen he hyökkäsivät Losheimin aukkoon ja Elsenbornin harjanteelle päästäkseen läpi Liègeen ja Antwerpeniin.

Ardennien alueella esiintyi voimakkaita lumimyrskyjä. Se piti liittoutuneiden lentokoneet maassa, mutta hidasti myös saksalaisten etenemistä. Syntyi valtavia liikenneruuhkia ja polttoainepulaa.

von Manteuffelin viides panssariarmeija hyökkäsi kohti Bastognea ja St. Vithiä. Etelässä Brandenbergerin seitsemäs armeija eteni kohti Luxemburgia.

Vain kuukautta aiemmin 250 Waffen-SS:n jäsentä oli yrittänyt vallata Viandenin kaupungin takaisin Luxemburgin vastarintaliikkeeltä Viandenin taistelussa. SS hävisi.

 
Tilanne länsirintamalla 15. joulukuuta 1944 alkaen  

Hyökkäys pohjoisen olkapäähän

Taistelu Elsenbornin harjanteesta oli tärkeä osa Ardennien taistelua. Hyökkäystä johti yksi länsirintaman parhaiten varustetuista saksalaisista divisioonista, 1. SS-panssaridivisioona (LSSAH).

Divisioona muodosti koko saksalaisen 6. panssariarmeijan johtoyksikön. SS Obersturmbannführer Joachim Peiper johti Kampfgruppe Peiperia, johon kuului 4 800 miestä ja 600 ajoneuvoa.

Kuudennen panssariarmeijan jalkaväkiyksiköiden hyökkäykset pohjoisessa onnistuivat huonosti, koska Yhdysvaltain 2. ja 99. jalkaväkidivisioonat vastustivat voimakkaasti.

Ensimmäisenä päivänä 500 miehen saksalaispataljoona pysähtyi 10 tunniksi. 3. Fallschirmjääkäridivisioonan 9. Fallschirmjääkärirykmentin jalkaväki oli määrätty hyökkäämään kylään ensimmäisenä.

Yksittäinen 18 miehen joukkue 99. jalkaväkidivisioonasta ja neljä ilmavalvojaa pitivät noin 500 saksalaisen laskuvarjojääkäreiden pataljoonaa loitolla auringonlaskuun asti, mikä aiheutti saksalaisille 92 kuolonuhria.

Tämä pysäytti saksalaisten etenemisen. Kampfgruppe Peiper, SS Oberstgruppenführer Sepp Dietrichin johtama kuudes panssariarmeija, oli saanut käskyn vallata Losheim-Losheimergrabenin tien. Peiper aloitti etenemisen vasta lähes kello 16.00, yli 16 tuntia aikataulusta jäljessä.

Kampfgruppe Peiper saavutti Bucholzin aseman varhain aamulla 17. joulukuuta ja valtasi osia 394. jalkaväkirykmentin 3. pataljoonasta. He valtasivat Büllingenissä sijaitsevan yhdysvaltalaisen polttoainevaraston, jossa he tankkasivat ennen kuin jatkoivat länteen.

Pohjoisessa 277. kansangrenadööridivisioona yritti murtautua Yhdysvaltain 99. jalkaväkidivisioonan ja 2. jalkaväkidivisioonan asemien läpi.

12. SS-panssaridivisioona, jota vahvistettiin muilla jalkaväkidivisioonilla (Panzergrenadier- ja Volksgenadier-divisioonilla), valtasi Losheimergrabenin ja hyökkäsi Rocherathin ja Krinkeltin kyliin.

Heidän tarkoituksenaan oli saada Rocherath-Krinkeltin kylät haltuunsa, mikä raivaisi tien Elsenbornin harjulle. Näin saksalaiset saisivat etelään ja länteen johtavat tiet hallintaansa ja varmistaisivat Kampfgruppe Peiperin panssarijoukkojen täydennykset.

Amerikkalaisten puolustus esti saksalaisia pääsemästä tarvikkeisiin belgialaisten Liègen ja Span kaupunkien lähellä. Yli kymmenen päivän taistelujen jälkeen he työnsivät amerikkalaiset pois kylistä, mutta eivät kyenneet siirtämään heitä harjanteelta. Yhdysvaltain ensimmäisen armeijan V-joukko esti saksalaisia pääsemästä länteen johtaville teille.

99. jalkaväkidivisioona oli alakynnessä, mutta se aiheutti paljon saksalaisia kuolleita ja haavoittuneita. Divisioona menetti noin 20 prosenttia vahvuudestaan, joista 465 kuoli ja 2 524 evakuoitiin haavoittumisen, haavoittumisen tai väsymyksen vuoksi. Saksalaisten tappiot olivat paljon suuremmat. Pohjoissektorilla niihin sisältyi yli 4 000 kuollutta ja kuudenkymmenen panssarivaunun ja ison tykin tuhoutuminen. Historioitsija John S.D. Eisenhower kirjoitti: "... 2. ja 99. divisioonan toimintaa pohjoisella olkapäällä voidaan pitää Ardennien kampanjan ratkaisevimpana."

Kampfgruppe Peiper ajaa länteen

Kampfgruppe Peiper tunkeutui Honsfieldiin, yhteen 99. divisioonan lepokeskuksista. He tappoivat monia, tuhosivat useita amerikkalaisia panssariyksiköitä ja ajoneuvoja ja ottivat useita kymmeniä vankeja, jotka murhattiin. Peiper sai helposti haltuunsa kaupungin ja 50 000 Yhdysvaltain gallonaa (190 000 l; 42 000 imp gal) polttoainetta ajoneuvoihinsa. Tämän jälkeen Peiper eteni luoteeseen kohti Büllingeniä. Peiper kääntyi etelään kiertääkseen Hünningenin.

Malmedyn verilöyly

Joulukuun 17. päivänä kello 12.30 Kampfgruppe Peiper oli lähellä Baugnezin kylää, kun se kohtasi Yhdysvaltain 7. panssaridivisioonan 285. kenttätykistön tarkkailupataljoonan. Taistelun jälkeen amerikkalaiset antautuivat. Heidät lähetettiin seisomaan pellolle. SS-joukot avasivat yhtäkkiä tulen vankeja kohti. Muutamat jäivät henkiin, ja uutinen sotavankien tappamisesta levisi liittoutuneiden linjojen läpi. Sodan päätyttyä Kampfgruppe Peiperin sotilaat ja upseerit, mukaan lukien Joachim Peiper ja SS-kenraali Sepp Dietrich, joutuivat oikeuteen Malmedyn joukkomurhan oikeudenkäynnissä.

Chenognen verilöyly

Malmedyn verilöylyn jälkeen uudenvuodenpäivänä 1945 amerikkalaiset sotilaat ampuivat kuusikymmentä saksalaista sotavankia belgialaisen Chenognen kylän lähellä (8 km Bastognesta), kun he olivat saaneet käskyn olla ottamatta vankeja.

Saksalaiset etenevät länteen

Iltaan mennessä saksalaiset olivat siirtyneet pohjoiseen taistelemaan Yhdysvaltain 99. jalkaväkidivisioonaa vastaan. Peiperin joukot myöhästyivät amerikkalaisten vastarinnan vuoksi ja koska amerikkalaisten perääntyessä he räjäyttivät siltoja ja tyhjensivät polttoainevarastoja.

Peiperin yksikkö oli myöhässä ja hänen ajoneuvonsa tarvitsivat polttoainetta. Heillä kesti 36 tuntia edetä Eifelistä Stavelotiin.

Kampfgruppe Peiper hyökkäsi Stavelotiin 18. joulukuuta, mutta ei onnistunut valtaamaan kaupunkia ennen kuin amerikkalaiset tyhjensivät suuren polttoainevaraston. Kolme panssarivaunua yritti vallata sillan, mutta johtotankki jäi miinan takia toimintakyvyttömäksi. 60 kranaatinheitintä eteni eteenpäin, mutta amerikkalaisten tuli pysäytti heidät. Seuraavana päivänä käytyjen panssaritaistelujen jälkeen saksalaiset tunkeutuivat kylään, kun -

Peiper ryntäsi kohti Trois-Pontsin siltaa ja jätti suurimman osan joukoistaan Stavelotiin. Kun he pääsivät sillalle 18. joulukuuta kello 11.30, perääntyvät yhdysvaltalaiset pioneerit räjäyttivät sen.

Peiper lähti pohjoiseen. Cheneux'ssa amerikkalaiset hävittäjät hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja tuhosivat kaksi panssarivaunua ja viisi puoliperävaunua. Ryhmä lähti liikkeelle iltahämärässä kello 1600. Kahdesta sillasta, jotka olivat jäljellä Kampfgruppe Peiperin ja Maasin välillä, amerikkalaiset räjäyttivät Liennen sillan, kun saksalaiset lähestyivät.

Peiper kääntyi pohjoiseen ja pysäytti joukkonsa La Gleizen ja Stoumontin väliseen metsään. Hän sai tietää, että Stoumontia pidettiin vahvasti hallussa ja että amerikkalaiset olivat tuomassa uusia joukkoja Spasta.

Peiperin eteläpuolella Kampfgruppe Hansenin eteneminen oli pysähtynyt. SS Sturmbannführer Knittel ylitti sillan Stavelotissa, mutta amerikkalaiset valtasivat Stavelotin takaisin. Peiper ja Knittel olivat molemmat vaarassa jäädä kiinni.

Saksan eteneminen pysäytetty

Aamunkoitteessa 19. joulukuuta Peiper hyökkäsi Stoumontin amerikkalaisten puolustajien kimppuun. Hän lähetti hyökkäykseen 2. SS-Panssaripanssariprikaatin jalkaväkeä ja komppanian Fallschirmjägereitä. Tämän jälkeen hän suoritti panssarijoukkojen hyökkäyksen ja sai kaupungin itäreunan haltuunsa.

Amerikkalainen panssaripataljoona saapui paikalle, mutta Peiper valtasi Stoumontin lopulta klo 10.30. Knittel liittyi Peiperiin ja ilmoitti, että amerikkalaiset olivat vallanneet Stavelot'n takaisin itään päin. Peiper käski Knittelin vallata Stavelot takaisin.

Hän arveli, että Kampfgruppe ei saanut tarpeeksi polttoainetta ylittämään siltaa Stoumontin länsipuolella. Samana iltana saapui La Gleizeen Yhdysvaltain 82. ilmarynnäkködivisioona kenraalimajuri James Gavinin johdolla.

Kampfgruppe Sandig, joka oli määrätty valloittamaan Stavelot, aloitti toisen hyökkäyksen tuloksetta. Kuudennen panssariarmeijan komentaja SS-Oberstgruppenführer Sepp Dietrich määräsi I SS-panssarijoukkojen komentajan Hermann Prießin auttamaan Peiperin Kampfgruppea, mutta Prieß ei onnistunut murtautumaan läpi.

Yhdysvaltalaisen 119. rykmentin 2. pataljoonan pienet yksiköt hyökkäsivät Kampfgruppe Peiperin kimppuun 21. joulukuuta aamupäivällä. Ne työnnettiin takaisin ja osa heistä, mukaan lukien pataljoonan komentaja, majuri Hal McCown, jäi vangiksi.

Yrittäessään vetäytyä Cheneux'stä amerikkalaiset laskuvarjojääkäreitä 82. ilmarynnäkködivisioonan sotilaat ottivat saksalaisia vastaan rajuissa taisteluissa. Amerikkalaiset pommittivat Kampfgruppe Peiperia 22. joulukuuta.

Vaikka saksalaisilta oli loppunut ruoka ja polttoaine, he jatkoivat taistelua. Luftwaffen täydennyskuljetusoperaatio epäonnistui huonosti, kun amerikkalaisjoukoille pudotettiin tarvikkeita laskuvarjoilla Stoumontissa.

La Gleizessä Peiper perusti puolustuksen. Hän päätti murtautua takaisin saksalaisten linjoille 23. joulukuuta. Kampfgruppen miehet hylkäsivät ajoneuvonsa ja raskaan kalustonsa.

Operaatio Stösser

Operaatio Stösser oli laskuvarjojoukkojen pudotus amerikkalaisten selustaan High Fensin (ranskaksi Hautes Fagnes, saksaksi Hohes Venn, hollanniksi Hoge Venen) alueelle. Tavoitteena oli Baraque Michelin risteys.

Se oli saksalaisten laskuvarjojääkäreiden ainoa yöllinen pudotus toisen maailmansodan aikana. II laskuvarjojoukot lähettivät 100 miestä jokaisesta rykmentistään. Heillä oli vain vähän aikaa harjoitella yhdessä.

Laskuvarjopudotus epäonnistui. Von der Heydte jäi noin 300 sotilaan kanssa. Heidän joukkonsa olivat liian pienet ja heikot vastustaakseen liittoutuneita. He vetäytyivät kohti Saksaa ja hyökkäsivät amerikkalaisten selustaan. Vain noin 100 hänen väsyneistä miehistään pääsi lopulta saksalaisten selustaan.

Wereth 11

Toinen, paljon pienempi verilöyly tehtiin Werethissä, Belgiassa, 17. joulukuuta 1944. Yksitoista mustaihoisen amerikkalaissotilaan antauduttua taisteluosasto Knitteliin kuuluneen 1. SS-panssaridivisioonan miehet kiduttivat ja ampuivat heidät. Vastuussa olivat tiedustelupataljoonan kolmannen komppanian miehet.

 
Malmedyn verilöylyn tapahtumapaikka  


Yhdysvaltalaisen 119. jalkaväkipataljoonan 3. pataljoonan amerikkalaiset sotilaat joutuvat Kampfgruppe Peiperin jäsenten vangiksi Stoumontissa, Belgiassa 19. joulukuuta 1944.  


Saksalaiset joukot etenevät hylättyjen amerikkalaisten varusteiden ohi  


Sepp Dietrich johti kuudetta panssariarmeijaa pohjoisimmalla hyökkäysreitillä.  

Hyökkäys keskellä

Saksalaiset onnistuivat paremmin, kun viides panssariarmeija hyökkäsi Yhdysvaltain 28. ja 106. jalkaväkidivisioonien asemiin. Saksalaisilla ei ollut samaa vahvuutta kuin pohjoisessa, mutta heillä oli silti enemmän joukkoja ja aseita kuin 28. ja 106. divisioonilla. He saartoivat 106. divisioonan kaksi rykmenttiä (422. ja 423.) ja pakottivat ne antautumaan.

Yhdysvaltain armeijan virallisessa historiassa todetaan: "Ainakin seitsemän tuhatta [miestä] menetettiin täällä, ja luku on luultavasti lähempänä kahdeksaa tai yhdeksää tuhatta."

Taistelu St. Vithistä

St. Vithissä von Manteuffelin ja Dietrichin joukoilla oli vaikeaa. Puolustajat vastustivat saksalaisten hyökkäyksiä. Tämä hidasti saksalaisten etenemistä.

Montgomery määräsi St. Vithin evakuoitavaksi 21. joulukuuta. Yhdysvaltain joukot pääsivät juoksuhaudoille, mikä vaikeutti saksalaisten etenemistä. Joulukuun 23. päivään mennessä yhdysvaltalaisjoukot määrättiin vetäytymään Salmjoen länsipuolelle. Koska saksalaisten suunnitelman mukaan St. Vith piti vallata 17. joulukuuta kello 18:00 mennessä, he olivat jäljessä aikataulusta.

Meuse-joen sillat

Maas-joen ylityspaikkojen suojaamiseksi Montgomery määräsi yksiköt pitämään sillat 19. joulukuuta.

Saksalaisten eteneminen keskustassa oli menestyksekkäin. Viidettä panssariarmeijaa johti 2. panssaridivisioona, kun taas Panzer Lehr -divisioona tuli etelästä. Ourthe-joki ylitettiin Ourthevillen kohdalla 21. joulukuuta.

Polttoaineen puute hidasti etenemistä yhden päivän ajan, mutta 23. joulukuuta hyökkäys jatkui kohti Hargimontin ja Marchen kaupunkeja.

Hargimont vallattiin samana päivänä, mutta Marchea puolusti amerikkalainen 84. divisioona. Kenraali Lüttwitz, XXXXVII panssarijoukkojen komentaja, määräsi divisioonan kääntymään länteen kohti Dinantia ja Maas-jokea. 2. panssaridivisioona eteni edelleen nopeasti.

Joulukuun 22./23. päivänä saavutettiin Foy-Notre-Damen metsä Dinantin lähellä. Joulukuun 24. päivänä saavutettiin kauimmainen piste. Panzer Lehr -divisioona valtasi Cellesin kaupungin. Kauempana pohjoisessa osa 2. panssaridivisioonasta oli lähellä Maas-jokea.

Liittoutuneiden joukot estivät saksalaisia lähestymästä Dinantin siltaa. Liittoutuneiden joukot pysäyttivät etenemisen tällä sektorilla myöhään jouluaattona.

Operaatio Greif ja operaatio Währung

Operaatio Greifiä varten Otto Skorzeny hankki englantia puhuvia saksalaisia amerikkalaisiin univormuihin pukeutuneina liittoutuneiden linjojen taakse. Vaikka he eivät onnistuneet valloittamaan Maasin siltoja, he aiheuttivat sekaannusta ja huhut levisivät nopeasti. Jopa kenraali George Patton oli huolissaan ja kuvaili tilannetta kenraali Dwight Eisenhowerille.

Kaikkialle liittoutuneiden selustaan perustettiin tarkastuspisteitä, jotka hidastivat huomattavasti sotilaiden ja kaluston liikkumista. Näissä tarkastuspisteissä amerikkalaiset sotilaspoliisit kyselivät joukoilta asioita, jotka jokaisen amerikkalaisen odotettiin tietävän.

Tiukentuneet turvatoimet vaikeuttivat saksalaisten sotilaiden liikkumista, ja monet heistä jäivät vangiksi. Jopa kuulusteluissa he levittivät valheita. Kun heiltä kysyttiin heidän tehtävästään, jotkut heistä väittivät, että heidän oli käsketty mennä Pariisiin joko tappamaan tai vangitsemaan kenraali Dwight Eisenhower.

Kenraalia ympäröiviä turvatoimia lisättiin huomattavasti, ja Eisenhoweria pidettiin hänen päämajassaan.

Koska Skorzenyn miehet otettiin kiinni amerikkalaisissa univormuissa, heidät teloitettiin vakoojina. Tämä oli tuohon aikaan kaikkien armeijoiden vakiokäytäntö. Skorzeny kertoi, että saksalaiset lakiasiantuntijat kertoivat hänelle, että niin kauan kuin hän ei käske miehiään taistelemaan taistelussa amerikkalaisiin univormuihin pukeutuneina, tällainen taktiikka oli laillinen temppu.

Skorzeny ja hänen miehensä pitivät saksalaisia univormujaan amerikkalaisten univormujensa alla, jos he joutuisivat vangiksi. Skorzeny joutui amerikkalaisen sotilastuomioistuimen eteen vuonna 1947 Dachaun oikeudenkäynnissä sodan lakien rikkomisesta, koska hän johti Greif-operaatiota, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

Operaatio Währungissa pieni määrä saksalaisia agentteja meni liittoutuneiden linjojen taakse amerikkalaisissa univormuissa. He yrittivät lahjoa rautatie- ja satamatyöntekijöitä aiheuttaakseen ongelmia liittoutuneiden huoltotoiminnalle. Operaatio kuitenkin epäonnistui.

 
Brittiläinen Sherman "Firefly" -panssarivaunu Namurissa Maas-joen varrella, joulukuu 1944.  


Hasso von Manteuffel johti viidettä panssariarmeijaa keskimmäisellä hyökkäysreitillä.  

Hyökkäys etelässä

Etelämpänä hyökkäävät divisioonat ylittivät Our-joen. 112. jalkaväkirykmentti esti saksalaisia joukkoja käyttämästä Our-joen siltoja Ourenin ympärillä kahden päivän ajan ennen vetäytymistään.

28. divisioonan 109. ja 110. rykmentit menestyivät huonosti. Niillä oli niin vähän joukkoja, että saksalaiset pääsivät kiertämään niiden asemat. Molemmat vastustivat ja hidastivat saksalaisten aikataulua useilla päivillä. Panssarijoukot valtasivat kyliä ja etenivät Bastognen lähelle neljässä päivässä.

Taistelut kylistä ja amerikkalaisten tukikohdista sekä kuljetusten sekavuus saksalaisten puolella hidastivat hyökkäystä. Tämä mahdollisti sen, että 101. ilmarynnäkködivisioona pääsi Bastogneen 19. joulukuuta. Bastognen puolustus teki saksalaisten mahdottomaksi vallata kaupunkia. Panssarivaunut menivät ohi molemmin puolin ja katkaisivat Bastognen 20. joulukuuta.

Etelässä Brandenbergerin kolme jalkaväkidivisioonaa pysäytettiin Yhdysvaltain VIII armeijakunnan divisioonien toimesta. Ainoastaan Brandenbergerin komennossa ollut 5. laskuvarjodivisioona pääsi etenemään.

Eisenhower ja hänen komentajansa ymmärsivät 17. joulukuuta mennessä, että Ardennien taistelut olivat suurhyökkäys eikä pieni hyökkäys, ja he määräsivät alueelle paljon uusia joukkoja.

Viikossa oli lähetetty 250 000 sotilasta. Kenraali Gavin 82. ilmarynnäkködivisioonasta määräsi 101. divisioonan pitämään Bastognen. 82. divisioona joutui taistelemaan SS-panssaridivisioonia vastaan.

Bastognen piiritys

Liittoutuneiden johtavien komentajien kokoontuessa 19. joulukuuta Bastognen kaupunki ja sen 11 tietä olivat olleet saksalaisten hallussa jo useita päiviä.

Kaksi erillistä länteen suuntautuvaa saksalaiskolonnaa pysäytettiin puolustusasemiin jopa kymmenen mailin päässä kaupungista.

Kenraali Eisenhower tajusi, että liittoutuneet pystyivät tuhoamaan saksalaiset joukot paljon helpommin, kun ne olivat avoimessa paikassa. Patton oli käskenyt esikuntaansa laatimaan kolme suunnitelmaa pohjoiseen kääntymistä varten.

Joulukuun 20. päivänä Eisenhower irrotti ensimmäisen ja yhdeksännen Yhdysvaltain armeijan kenraali Bradleyn 12. armeijaryhmästä ja sijoitti ne Montgomeryn 21. armeijaryhmän alaisuuteen.

Joulukuun 21. päivään mennessä saksalaiset olivat saartaneet Bastognen, jota puolustivat 101. ilmarynnäkködivisioona ja 10. panssaridivisioonan taisteluosasto B. Olosuhteet kaupungin sisällä olivat vaikeat. Elintarvikkeet olivat vähissä, ja 22. joulukuuta mennessä tykistön ampumatarvikkeita oli rajoitettu 10 laukaukseen tykkiä kohti päivässä.

Seuraavana päivänä sää kuitenkin selkeni, ja tarvikkeita (ampumatarvikkeita) pudotettiin neljän seuraavan viiden päivän aikana.

Saksalaisten hyökkäyksistä huolimatta kaupunki piti pintansa. Saksalainen komentaja, kenraaliluutnantti Heinrich Freiherr von Lüttwitz, pyysi Bastognen antautumista. Kun prikaatikenraali Anthony McAuliffelle kerrottiin natsien vaatimuksesta antautua, hän kieltäytyi.

Sekä 2. Panzer että Panzer Lehr etenivät Bastognesta 21. joulukuuta jälkeen. 26. VG sai jouluaattona yhden panssaripanssarirykmentin seuraavan päivän hyökkäystä varten. Koska sillä ei ollut riittävästi joukkoja ja 26. VG-divisioonan joukot olivat väsyneitä, XLVII panssarijoukot keskitti hyökkäyksensä useisiin paikkoihin länsipuolella.

Hyökkäys kukistettiin ja kaikki tankit tuhottiin. Seuraavana päivänä, 26. joulukuuta, kenraali Pattonin 4. panssaridivisioona murtautui läpi ja avasi tien Bastogneen.

 
Yhdysvaltalaiset sotavangit 22. joulukuuta 1944  


Saksalainen konekivääriampuja marssii Ardenneilla joulukuussa 1944.  


Ardenneilla taistelevat saksalaiset joukot. Etualalla olevalla sotilaalla on Heerin uusi StG-44, maailman ensimmäinen rynnäkkökivääri.  


SS-yksiköiden hyökkäyksen aikana tappamat belgialaiset siviilit  


Erich Brandenberger johti seitsemättä armeijaa eteläisimmän hyökkäysreitin varrella.  

Liittoutuneiden vastahyökkäys

Joulukuun 23. päivänä sääolosuhteet alkoivat parantua, mikä mahdollisti liittoutuneiden ilmavoimien hyökkäyksen. Ne pommittivat saksalaisten huoltopisteitä takanaan. P-47 Thunderbolts -lentokoneet alkoivat hyökätä teillä olevia saksalaisjoukkoja vastaan.

Liittoutuneiden ilmavoimat auttoivat myös Bastognen puolustajia pudottamalla sinne lääkkeitä, ruokaa, huopia ja ammuksia. Vapaaehtoisista kirurgeista koostuva ryhmä lensi paikalle sotilaslentokoneella ja aloitti leikkaukset.

Saksalaisten eteneminen oli pysäytetty 24. joulukuuta lähellä Maas-jokea. Brittiläisen XXX-joukkueen yksiköt pitivät Dinantin, Givet'n ja Namurin siltoja, ja yhdysvaltalaiset yksiköt olivat ottamassa niitä haltuunsa.

Saksalaisilla ei ollut tarvikkeita, ja polttoaine- ja ampumatarvikepula alkoi olla vakava. Tähän asti saksalaisten tappiot olivat olleet vähäisiä, erityisesti panssarivaunujen osalta, jotka olivat Peiperin tappioita lukuun ottamatta lähes vahingoittumattomia.

Illalla 24. joulukuuta kenraali Hasso von Manteuffel suositteli Hitlerille kaikkien operaatioiden lopettamista ja vetäytymistä. Hitler kieltäytyi.

Liittoutuneiden komennossa vallinnut sekaannus esti kuitenkin voimakkaan vastauksen. Keskustassa jouluaattona 2. panssaridivisioona yritti hyökätä 2. panssaridivisioonaa vastaan Maasilla.

4. ratsuväkiryhmä hyökkäsi 9. panssaridivisioonaa vastaan Marchessa. Tämän seurauksena osa 2. panssaridivisioonasta katkaistiin. Joulukuun 26. ja 27. päivänä 2. panssaridivisioonan loukkuun jääneet yksiköt tekivät kaksi irtautumisyritystä.

Liittoutuneiden uudet hyökkäykset Marchen lähellä saivat saksalaiset tietämään, että jatkotoimet kohti Maas-jokea olivat mahdottomia.

Etelässä Pattonin kolmas armeija taisteli auttaakseen Yhdysvaltain joukkoja Bastognessa. Joulukuun 26. päivänä kello 16.50 neljännen panssaridivisioonan 37. panssaripataljoonan komppania D saavutti Bastognen ja lopetti piirityksen.

 
Alkuperäiset tavoitteet on esitetty punaisella katkoviivalla. Oranssi viiva osoittaa niiden pisimmän etenemisen.  

Saksan vastahyökkäys

Tammikuun 1. päivänä saksalaiset käynnistivät kaksi uutta operaatiota pitääkseen hyökkäyksensä käynnissä. Kello 09.15 Luftwaffe käynnisti Unternehmen Bodenplatte (Operaatio Pohjalevy) -operaation, joka oli suuri kampanja liittoutuneiden lentokenttiä vastaan Alamaissa. Sadat koneet hyökkäsivät liittoutuneiden lentokenttiä vastaan ja tuhosivat tai vaurioittivat vakavasti noin 465 lentokonetta. Luftwaffe menetti kuitenkin 277 konetta, joista 62 liittoutuneiden hävittäjille ja 172 koneen menetys johtui pääasiassa liittoutuneiden liekkitykkien odottamattoman suuresta määrästä. Liittoutuneiden liekkitykit oli perustettu suojautumaan saksalaisten V-1-lentopommihyökkäyksiltä, ja ne käyttivät läheisyyssammutettuja kranaatteja, mutta myös omien joukkojen tulituksesta saksalaisilta liekkitykkeiltä, jotka eivät olleet tietoisia lähestyvästä laajamittaisesta saksalaisesta ilmaoperaatiosta. Saksalaiset kärsivät raskaita tappioita Y-29-nimisellä lentokentällä, menettäen 24 omaa konettaan ja pudottaen vain yhden amerikkalaiskoneen. Liittoutuneet toipuivat tappioistaan muutamassa päivässä, mutta operaatio jätti Luftwaffen heikoksi ja tehottomaksi loppusodan ajaksi.

Samana päivänä Saksan armeijaryhmä G (Heeresgruppe G) ja armeijaryhmä Oberrhein (Heeresgruppe Oberrhein) aloittivat suurhyökkäyksen Yhdysvaltain seitsemännen armeijan ohueksi venytettyä, 110 kilometrin (70 mailin) pituista linjaa vastaan. Tämä hyökkäys, joka tunnettiin nimellä Unternehmen Nordwind (Operaatio Pohjoistuuli), oli sodan viimeinen saksalaisten suurhyökkäys länsirintamalla. Heikentynyt seitsemäs armeija oli Eisenhowerin käskystä lähettänyt joukkoja, kalustoa ja tarvikkeita pohjoiseen vahvistamaan amerikkalaisia armeijoita Ardenneilla, ja hyökkäys jätti sen pahaan ahdinkoon.

Tammikuun 15. päivään mennessä seitsemännen armeijan VI armeijakunta taisteli Elsassissa kolmelta puolelta. Koska tappiot lisääntyivät ja korvaavat joukot, panssarivaunut, ampumatarvikkeet ja tarvikkeet olivat vähissä, seitsemännen armeijan oli pakko vetäytyä puolustusasemiin Moder-joen etelärannalle 21. tammikuuta. Saksan hyökkäys päättyi 25. tammikuuta. Operaatio Nordwindin katkerissa ja epätoivoisissa taisteluissa VI armeijakunta, joka oli kärsinyt taistelujen pääosan, kärsi yhteensä 14 716 tappiota. Seitsemännen armeijan tammikuun kokonaismäärä oli 11 609. Kokonaiskuolemiin sisältyi ainakin 9 000 haavoittunutta. Ensimmäisessä, kolmannessa ja seitsemännessä armeijassa oli yhteensä 17 000 kylmyyden takia sairaalaan joutunutta.

Liittoutuneet voittavat

Vaikka saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt, he hallitsivat yhä vaarallista etualaa liittoutuneiden linjassa. Pattonin kolmas armeija etelässä, joka oli keskittynyt Bastognen ympärille, hyökkäisi pohjoiseen, Montgomeryn joukot pohjoisessa iskisivät etelään, ja nämä kaksi joukkoa suunnittelivat kohtaavansa Houffalizessa.

Tammikuussa 1945 lämpötila oli erittäin alhainen. Aseita oli huollettava ja kuorma-autojen moottoreita ajettava puolen tunnin välein, jotta niiden öljy ei hyytyisi. Hyökkäys eteni siitä huolimatta.

Eisenhower halusi, että Montgomery ryhtyisi vastahyökkäykseen 1. tammikuuta, jotta hän voisi tavata Pattonin etenevän kolmannen armeijan ja katkaista suurimman osan hyökkäävistä saksalaisista ja vangita heidät taskuunsa. Montgomery ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, että heikosti valmistautunut jalkaväki joutuisi lumimyrskyssä strategisesti merkityksettömälle alueelle, vaan aloitti hyökkäyksen vasta 3. tammikuuta, jolloin huomattava osa saksalaisjoukoista oli jo onnistunut vetäytymään onnistuneesti mutta menettänyt suurimman osan raskaasta kalustostaan.

Hyökkäyksen alkaessa Yhdysvaltain ensimmäinen ja kolmas armeija olivat noin 40 kilometrin (25 mailin) päässä toisistaan. Amerikkalaisten eteneminen etelässä rajoittui myös noin kilometriin päivässä. Suurin osa saksalaisista joukoista suoritti onnistuneen taisteluvetäytymisen ja pakeni taistelualueelta, vaikka polttoainetilanne oli käynyt niin tukalaksi, että suurin osa saksalaisista panssarivaunuista jouduttiin hylkäämään. Tammikuun 7. päivänä 1945 Hitler suostui vetämään kaikki joukot Ardenneilta, mukaan lukien SS-panssaridivisioonat, ja lopetti näin kaikki hyökkäysoperaatiot. Taistelut jatkuivat kuitenkin vielä kolme viikkoa; amerikkalaiset valtasivat St. Vithin takaisin 23. tammikuuta, ja viimeiset hyökkäykseen osallistuneet saksalaiset yksiköt palasivat lähtölinjalleen vasta 25. tammikuuta.

Winston Churchill sanoi puhuessaan alahuoneessa Ardennien taistelun jälkeen: "Tämä on epäilemättä sodan suurin amerikkalainen taistelu, ja uskon, että sitä tullaan pitämään ikuisesti kuuluisana amerikkalaisena voittona".

 
Bulgen hävittäminen - Liittoutuneiden vastahyökkäys, 26. joulukuuta - 25. tammikuu  


Amerikkalaisen jalkaväen tulitusta vihollista vastaan Bastognen lähellä, joulukuu 1944.  

Ristiriitoja korkeassa johdossa

Ardennien taistelujen alkaessa Montgomery komensi Yhdysvaltain ensimmäistä ja yhdeksättä armeijaa. Eisenhower oli hyväksynyt tämän, koska pohjoiset armeijat olivat menettäneet kaikki yhteydet Luxemburgiin sijoitettuun Bradleyhin. Pohjoinen puoli oli menettänyt kaikki yhteydet Yhdysvaltain komentoon ja lähistöllä oleviin yksiköihin. Ilman radio- tai puhelinyhteyksiä Montgomery onnistui improvisoimaan tavan välittää käskyjä.

Tämä johtajuuden muutos tuli tietoon vasta, kun viesti julkaistiin. Montgomery kysyi Churchilliltä, voisiko hän selittää tilanteen.

Samana päivänä kuin Hitlerin vetäytymiskäsky, 7. tammikuuta, Montgomery piti lehdistötilaisuutensa. Montgomery kehui amerikkalaisten "rohkeutta ja hyvää taistelutahtoa". Hän kehui myös Eisenhoweria.

Sitten Montgomery kuvaili taistelua puolen tunnin ajan. Puheensa loppuun tullessaan hän sanoi käyttäneensä koko brittiläisen armeijaryhmän voiman. Hän kutsui taistelua "mielenkiintoisimmaksi, mielestäni mahdollisesti yhdeksi mielenkiintoisimmista ja hankalimmista taisteluista, joita olen koskaan käynyt".

Huolimatta hänen myönteisistä huomautuksistaan amerikkalaisista sotilaista amerikkalaiset ajattelivat, että hän otti kunnian kampanjan onnistumisesta. Heidän mielestään hän sai sen kuulostamaan siltä, että hän oli pelastanut amerikkalaiset.

Patton ja Eisenhower olivat molemmat sitä mieltä, ettei hän kuvannut brittiläisten ja amerikkalaisten osuutta taisteluissa Ardenneilla. Heidän mielestään hän ei kertonut Bradleyn, Pattonin ja muiden amerikkalaisten komentajien osuudesta. Montgomery ei maininnut yhtään amerikkalaista kenraalia Eisenhowerin lisäksi. Tätä pidettiin loukkaavana.

Montgomery ymmärsi virheensä ja kirjoitti myöhemmin: "Nyt ajattelen, ettei minun olisi pitänyt pitää lehdistötilaisuutta."

Bradley ja Patton uhkasivat molemmat erota, ellei Montgomeryn komentopaikkaa muutettaisi. Eisenhower oli päättänyt erottaa Montgomeryn. Eisenhower antoi Montgomeryn pyytää anteeksi.

 
Kenraali Eisenhower  


Kenttämarsalkka Montgomery  

Aftermath

Taistelun tappioarviot vaihtelevat suuresti. Yhdysvaltain virallisessa raportissa mainitaan 80 987 amerikkalaista kuollutta, kun taas muut arviot vaihtelevat 70 000:sta 108 000:een. Yhdysvaltain puolustusministeriön mukaan amerikkalaiset joukot kärsivät 89 500 uhria, joista 19 000 kuoli, 47 500 haavoittui ja 23 000 katosi.

Yhdysvaltain armeijaministeriön virallisessa raportissa luetellaan noin 108 347 kaatunutta, joista 19 246 oli kaatuneita, 62 489 haavoittuneita ja 26 612 vangittuja ja kadonneita. Ardennien taistelu oli Yhdysvaltain joukkojen väkivaltaisin taistelu toisessa maailmansodassa. 19 000 amerikkalaista kuollutta ei ollut missään muussa taistelussa. Brittien tappiot olivat yhteensä 1 400.

Saksan ylijohdon virallinen luku kampanjasta oli 84 834 kuolonuhria, ja muut arviot vaihtelevat 60 000:n ja 100 000:n välillä.

Liittoutuneet jatkoivat taistelua. Helmikuun alussa liittoutuneet aloittivat hyökkäyksen koko länsirintamalla: pohjoisessa Montgomeryn johdolla kohti Aachenia, keskellä Courtney Hodgesin johdolla ja etelässä Pattonin johdolla.

Saksalaisten tappiot taistelussa olivat monin tavoin vakavia. Viimeisetkin saksalaiset reservit olivat nyt poissa, Luftwaffe oli tuhottu, ja jäljellä olevat saksalaiset joukot lännessä olivat vetäytymässä Siegfried-linjan puolustukseen.

Hitlerin 16. joulukuuta 1944 käynnistämän Ardennien-hyökkäyksen ensimmäinen menestys sai Churchillin pyytämään 6. tammikuuta 1945 Stalinilta Neuvostoliiton apua käynnistämällä Neuvostoliiton hyökkäyksen. Perjantaina 12. tammikuuta Neuvostoliitto aloitti Veiksel-Oderin hyökkäyksen, jonka oli määrä alkaa 20. tammikuuta.

Toisen maailmansodan aikana suurin osa Yhdysvaltojen mustista sotilaista toimi edelleen vain kuorma-autonkuljettajina ja ahtaajina. Kesken Ardennien taistelun kenraali Eisenhowerilla oli pulaa korvaavista joukoista, joten hän salli afroamerikkalaisten sotilaiden liittyä valkoisten joukko-osastoihin ja taistella ensimmäistä kertaa taisteluissa. Yli 2 000 mustaa sotilasta oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamalle.

Tämä oli tärkeä askel kohti rodullisesti integroitunutta Yhdysvaltain armeijaa. Toisen maailmansodan aikana taisteluissa kuoli yhteensä 708 afroamerikkalaista.

 
Mardassonin muistomerkki Bastognessa, Belgiassa  

Lisää lukemista

• Elstob, Peter (2003), Hitler's Last Offensive, Barnsley: Pen & Sword Military Classics, ISBN 0-85052-984-0.