Tasmanian paholainen (Sarcophilus harrisii) on lihaa syövä nisäkäs. Se kuuluu pussieläimiin, mikä tarkoittaa, että naaraalla on pussi (marsupium), jossa vastasyntyneet poikaset kehittyvät aluksi. Tasmanianpaholainen on maailman suurin lihaa syövä pussieläin. Se on pääasiassa yöeläin, eli se liikkuu ja metsästää pääosin öisin ja lepää päivän ajan. Nykyisin laji esiintyy luonnossa vain Tasmaniassa, joka on Australian saarivaltio.
Ulkonäkö ja mitat
Paholainen muistuttaa pienen koiran tai jyrsijän ja pienpetojen sekoitusta: sillä on leveä pää, voimakkaat leuat ja lyhyt häntä. Turkki on yleensä tummanruskea tai musta, usein valkoisin laikoin rinnassa tai olkapäissä. Urokset ovat naaraita suurempia; urokset voivat painaa jopa 12 kg. Kehon pituus (ilman häntää) on yleensä noin 50–65 cm, ja häntä voi olla noin 30 cm pitkä. Paholaisen leukaluu ja hampaisto ovat erityisen vahvat, ja se pystyy murskaamaan luita sekä syömään saaliinsa lähes kokonaan, mukana luut ja turkki.
Elintavat ja ravinto
Tasmanianpaholainen on sekä aktiivinen saalistaja että tehokas raadonsyöjä. Sen ruokavalio kattaa pikkunisäkkäitä, lintuja, matelijoita, hyönteisiä ja kuolleita eläimiä. Paholaiset kokoontuvat joskus suuremman raadon äärelle muodostaen kilpailullisia mutta järjestäytyneitä ruokailutilaisuuksia; niillä on voimakas hajuaisti ja ne käyttävät ääntelyä, rähinää ja uhkailua paikallisen hierarkian määrittämiseen. Ääni — kimeä ja läpitunkeva kiljunta — on lajin tunnettu piirre ja voi kuulua pitkän matkan päähän.
Lisääntyminen
Lisääntyminen ajoittuu yleensä tiettyyn vuodenaikaan; naaras kantaa poikasiaan pienehkön ajan (alkionkehitys on lyhyt) ja synnyttää useita hyvin pieniä poikasta. Poikaset kiinnittyvät syntyessään nisille ja siirtyvät naaraan pussiin, jossa ne kehittyvät edelleen. Pussissa on tavallisesti neljä nisää, joten vain muutama poikanen selviää pitkäaikaisesti. Poikaset pysyvät pussissa useita viikkoja ja alkavat myöhemmin seurata emoaan ulkona, kunnes vieroitus ja itsenäistyminen tapahtuvat.
Levinneisyys ja elinympäristö
Alun perin laji esiintyi myös Australian mantereella, mutta se kuoli sukupuuttoon sieltä arviolta noin 3 000 vuotta sitten — ennen kuin eurooppalaiset saapuivat Australian mantereelle vuonna 1788. Syiksi on esitetty kilpailua muiden petojen, kuten dingoiden, kanssa sekä ihmisen ja ympäristön muutoksia. Nykyään luonnonvaraisia tasmanianpaholaisia tavataan pääosin erilaisissa elinympäristöissä Tasmaniassa: metsissä, pensaikoissa ja maaseutualueilla, joissa on ravintoa ja kätköpaikkoja.
Uhat ja suojelu
Historiallisesti paholaisia metsästettiin. Esimerkiksi Van Dieman's Land Company maksoi 1930-luvulla palkkioita: 25 senttiä jokaisesta tapetusta uroksesta ja 35 senttiä jokaisesta naaraasta. Lajin suojelu alkoi myöhemmin, ja vuonna 1941 Tasmaniassa laji asetettiin virallisesti suojeltavaksi. 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla paholaisia kohtasi kuitenkin uusi raskas uhka: tappava kasvainsairaus, devil facial tumour disease (DFTD), joka aiheutti suuria populaatiovähennyksiä useilla alueilla. Sairaus, liikenneonnettomuudet, elinympäristön muutos ja perinteinen vaino ovat kaikki vaikuttaneet kannan pienenemiseen. Tämän vuoksi laji on kansainvälisesti suojelun kohteena ja sitä pidetään uhattuna (IUCN:n arvioissa laji on vähintään uhanalainen).
Suojelutoimiin kuuluu sairauden torjuntaan liittyvää tutkimusta, karanteeni- ja siirtokantatoimia sekä "vakuutuspopulaatioiden" ylläpitoa suojelluissa tiloissa ja eläintarhoissa. Tavoitteena on turvata tautivapaita populaatioita ja kehittää hoito- tai rokotusmenetelmiä, jotta luonnonpopulaatiot voivat toipua.
Merkitys ja kulttuuri
Tasmanianpaholaisella on suuri merkitys Tasmanian identiteetille ja matkailulle. Sen erottuva käytös ja ääntely sekä lajille ominainen ulkonäkö ovat tehneet siitä tunnetun symbolin. Laji esiintyy myös populaarikulttuurissa (esim. sarjakuvahahmo Taz), mutta samalla todelliset ongelmat kuten sairaudet ja elinympäristön suojelu korostavat, että laji tarvitsee jatkuvaa suojelua ja seurantaa.
Yhteenveto: Tasmanianpaholainen on ainutlaatuinen lihaa syövä pussieläin, joka elää luonnossa ainoastaan Tasmaniassa. Sen vahvat leuat, raadonsyöntiin erikoistunut ruokavalio ja äänekäs käytös tekevät siitä helposti tunnistettavan lajin. Vaikka se on historiallisesti ollut vainottu ja sen levinneisyys on kaventunut, suojelutoimet ja tutkimus pyrkivät turvaamaan lajin tulevaisuuden etenkin DFTD-taudin ja muiden uhkien vuoksi.
