Thylacine oli lihansyöjä (lähinnä lihaa syövä) pussieläin. Thylacine tunnettiin myös nimillä tasmanialainen tiikeri, tasmanialainen susi ja tasmanialainen hyeena. Viimeinen tunnettu Thylacine kuoli Hobartin eläintarhassa 7. syyskuuta 1936. Ne elivät aikoinaan kaikkialla Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Eläimistä on maalauksia Länsi-Australian pohjoisosassa ja Pohjoisterritoriossa. Queenslandin pohjoisosassa sijaitsevasta Riversleighista tutkijat ovat löytäneet ainakin 30 miljoonaa vuotta vanhoja thylacinen fossiilisia luita.

Luokittelu ja nimi

Thylacine tunnetaan tieteellisesti nimellä Thylacinus cynocephalus. Se kuului heimoon Thylacinidae, joka on osa pussieläinten (Marsupialia) ryhmää. Yleisnimi "thylacine" tulee kreikankielisistä sanoista, jotka viittaavat pussin ja koiran yhdistelmään. Suomessa käytetyt nimitykset korostavat eläimen raidallista selkää tai koiran ja hyeenamaisen olemuksen muistumia.

Ulkonäkö ja koko

Thylacine muistutti ulkonäöltään kapeakasvoista koiraa tai susia, mutta sillä oli pussieläimelle tyypillinen naaraan vatsapussi, jossa pesivät poikaset (joeyt). Aikuisen thylacinen ruumiin pituus ilman häntää oli yleensä noin 100–130 cm, häntä lisäsi pituutta ja paino vaihteli tyypillisesti 15–30 kg:n välillä. Selässä oli näkyvät pystysuuntaiset raidat, jotka olivat voimakkaimpia nuorilla yksilöillä ja eläimen takaosassa.

Elintavat ja ravinto

Thylacine oli pääasiassa lihansyöjä; sen ravintoon kuuluivat pienet ja keskisuuret nisäkkäät, kuten jyrsijät ja kengurulajit sekä linnut ja joskus lihavammat saaliit. Se oli pääosin yö- ja hämäräaktiivinen. Rakenne viittaa siihen, että thylacine saattoi olla lähinnä saalistaja, joka hyökkäsi yksikseen tai pareittain. Pussin läsnäolo tarkoitti, että poikaset kehittyivät pitkään emon vesopussissa.

Levinneisyys ja fossiilit

Nykyisin thylacine tunnetaan parhaiten Tasmaniasta, jossa se eli viimeiseksi ihmisen asuttamilla alueilla. Aikaisemmin laji oli levinnyt laajemmalle Australiaan ja Uuteen-Guineaan. Riversleighin löydöt Riversleighista osoittavat, että thylacine-sukuisia eläimiä esiintyi alueella jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten, mikä kertoo suvun pitkasta evolutiivisesta historiasta.

Sukupuuttoon kuoleminen ja syyt

Thylacinen katoamiseen vaikutti useiden tekijöiden summa. Tärkeimpiä syitä olivat:

  • Suora salametsästys ja pyyntiluvat: Tasmaniassa viljelijät ja karjatilat pitivät thylacinea uhkana lampaille ja karjalle, ja sitä vastaan maksettiin palkkioita (bounty), mikä lisäsi merkittävästi tappoja.
  • Elinympäristön muutos: Metsien raivaaminen, laidunnus ja ihmistoiminta rajoittivat thylacinen elintilaa ja saalistusmahdollisuuksia.
  • Kilpailu ja vieraslajit: Ihmisen tuomat koirat ja muut muokatut petoeläimet saattoivat kilpailuttaa ja häiritä thylacinea.
  • Taudit: On esitetty, että tartuntataudit saattoivat heikentää populaatioita ennen laajempaa salametsästystä.

Virallisesti viimeisen tunnetun vankeudessa kuolleen yksilön päivämäärä on 7. syyskuuta 1936. Sittemmin laji on tunnustettu sukupuuttoon kuolleeksi, vaikka hajaantuneita ja epävarmoja havaintoja raportoidaan ajoittain.

Havaintotapaukset ja etsinnät

Viime vuosikymmeninä on tehty useita etsintäkampanjoita ja kameraprojekteja Tasmaniassa ja muualla alueella, joissa on raportoitu mahdollisia näköhavaintoja tai välähdyksiä. Useimmat näistä ovat jääneet vahvistamattomiksi tai selittyneet muiden eläinten, kuten vankanrakenteisten koirien tai dingojen, näköhavainnoilla. Vaikka sivustolla on tarinoita ja epävarmoja valokuvia, varmaa todistetta elävistä thylacineista ei ole esitetty.

Tutkimus ja geneettinen työ

Museoissa säilytetyistä näytteistä ja vankilaeläinten näytteistä tutkijat ovat pystyneet eristämään vanhaa DNA:ta, mikä on auttanut ymmärtämään thylacinen sukulaisuussuhteita muihin pussieläimiin. Geneettinen tieto on herättänyt keskustelua mahdollisista tulevaisuuden de‑extinktio‑hankkeista, mutta niiden toteuttaminen on sekä teknisesti että eettisesti haastavaa. Tämänhetkinen tutkimus keskittyy ensisijaisesti lajin biologian, evoluution ja elinympäristön historian selvittämiseen.

Kulttuurinen merkitys

Thylacine on herättänyt laajaa kiinnostusta sekä tieteessä että populaarikulttuurissa. Se on symboloinut ihmisen aiheuttamaa sukupuuttoa ja se esiintyy kirjoissa, dokumenteissa ja monissa tarinoissa. Tasmanian alkuperäiskansojen perinteissä ja eurooppalaisten asuttajien kirjanpidossa thylacine on ollut osa maisemaa vuosisatojen ajan.

Yhteenveto

Thylacine oli ainutlaatuinen pussieläin, joka muodosti tärkeän osan Australasian petoyhteisöä. Sen katoaminen muistuttaa ihmisen vaikutuksesta luonnon monimuotoisuuteen ja toimii varoittavana esimerkkinä siitä, miten nopeasti uhanalainen laji voi kadota ilman tehokasta suojelua ja hallintaa. Tutkimus jatkuu fossiilien, museonäytteiden ja historiallisen aineiston avulla, jotta thylacinen elämää ja syitä sen sukupuuttoon kuolemiseen ymmärrettäisiin paremmin.