Vibrafoni – määritelmä, historia, tekniikka ja käyttö jazzissa
Vibrafoni – historia, rakenne ja tekniikat: opi soittotyylit, mailojen valinta ja vibrafonin merkitys jazzissa. Täydellinen opas soittajille ja harrastajille.
Vibrafoni on lyömäsoitin, jossa metallitangot on järjestetty samalla tavalla kuin pianon näppäimistö. Se muistuttaa ksylofonia ja marimbaa, mutta tangot on tehty puun sijasta alumiinista tai muista metalliseoksista. Tangot on järjestetty oktavien ja puolisävelten mukaisesti siten, että sointiasteikot ja melodiat ovat helposti soittettavissa. On myös vaihtoehtoinen järjestely, 6-plus-6-järjestelmä, jossa kummallakin rivillä tangot ovat kokosävelvälein ja rivien välillä puolisävelväli; tämä helpottaa tiettyjä asteikko- ja soinnutekniikoita. Soittaja lyö tangot mailoilla, tavallisesti yhtä tai kahta kummassakin kädessä. Tangon alla sijaitsevat putket, joita kutsutaan resonanssiputkiksi; ne vahvistavat ja muokkaavat ääntä. Soittimessa on yleensä sähkömoottori, jonka saa kytkettyä päälle pedaalilla; moottorin pyörittämät siivekkeet resonanssiputkissa synnyttävät värisevän, vibratoa muistuttavan efektin, josta soitin on saanut nimensä. Soittimesta käytetään joskus myös epämuodollista nimeä vibo.
Rakenne ja äänen muodostus
Vibrafonin tangot ovat yleensä alumiinia ja ne viritetään kunkin nuotin mukaan. Tangon yläpuolella soitettaessa syntyvä iskun aiheuttama värähtely siirtyy resonanssiputkeen, joka vahvistaa ääntä. Resonanssiputkien sisällä olevat kääntyvät siivekkeet (tai "tuulilevyt") liikkuvat moottorin vaikutuksesta ja muuttavat resonanssiputken resonanssia, mikä aiheuttaa kuuluvan vibrato-efektin. Soittimessa on myös pedaali, joka ohjaa felt- tai kumidamperia: pedaalin ollessa alas kytkettynä damper vapauttaa tangot soimaan pidempään, ja vapautettaessa damper vaimentaa tangot nopeasti.
Yleisin vibrafonin koko on noin 3 oktaavia (usein F3–F6), mutta on myös 3,5–4 oktaavin malleja. Rungot ja jalat ovat usein säädettäviä, ja nykyvibrafonit sisältävät myös kiinnityksiä mikrofoneille tai pikatelineitä mikrofonoinnin helpottamiseksi.
Mailat ja soittotekniikka
Vibrafonimailat koostuvat tavallisesti pehmeästä tai keskikovasta ytimestä (kumi), joka on kääritty lankaan tai naruun ja kiinnitetty varteen, joka on useimmiten rottinkia tai koivua (joissain tapauksissa myös nailonia tai hiilikuitua). Vibrafonimailat ovat yleensä hieman kovempia kuin marimbassa käytettävät mailat, mutta mailojen valinta vaihtelee musiikkityylin ja halutun soinnin mukaan. Mailat, jotka sopivat vibrafoniin, sopivat usein myös marimbaan.
Mailojen pitotapa vaihtelee: yleinen ote on pitää mailoja peukalon ja etusormen välissä ja tukea niitä muilla sormilla. Usein soitetaan kahdella mailalla, mutta neljällä mailalla soitto (two-mallet vs. four-mallet technique) on yleinen tapa soittaa sointuja ja monimutkaisempaa harmonista materiaalia — neljällä mailalla voi soittaa myös esimerkiksi harmoniaa ja neljänään nuotin sointu.
Erikoistekniikat
Vibrafonissa käytetään useita erityistekniikoita: esimerkiksi "pitch bending" eli sävelen taivuttelu voidaan saavuttaa liu'uttamalla mailaa varresta tangon pinnan yli tai painamalla tangon laitaan kohdistuvaa voimaa. Jousella soittaminen — käyttämällä jousen (kuten sellon tai kontrabasson jousen) viuhkaa tangon reunan yli — tuottaa pitkän, äännähtelevän soinnin, ja tätä käytetään efektiivisesti nykymusiikissa ja improvisaatiossa. Myös erilaiset malleilla tuotetut ritardot, rubatot ja dampituskeinot ovat tärkeitä ilmaisukeinoja.
Historia
Vibrafoneja alettiin valmistaa Yhdysvalloissa 1920-luvulla; alkuperäisiä valmistajia oli useita ja soittimeen liitettiin alun perin nimiä kuten "vibraharp". Vibrafoni löysi nopeasti paikkansa sekä klassisessa musiikissa että populaarissa ja kevyemmissä tyylilajeissa. 1930-luvulta lähtien vibrafoni on ollut keskeinen soitin jazzyhtyeissä ja kamarimusiikissa.
Orkesteri- ja konserttikäyttö
Vibrafoni esiintyy myös orkesteri- ja kamarimusiikkirepertuaarissa. Soitinta on käytetty mm. Alban Bergin oopperan Lulu orkesterissa sekä teoksissa, joita ovat säveltäneet esimerkiksi Olivier Messiaen, Leonard Bernstein, Benjamin Britten ja Vaughan Williams (mm. sinfonian nro 8 avaus). Orkesterikäytössä vibrafonin soitto- ja värinätehosteita hyödynnetään tunnelman ja tekstuurin rikastamiseksi.
Vibrafoni jazzissa
Vibrafoni on erityisen tunnettu jazzympäristöstä, jossa se on tuntuvasti muokannut combojen soundia. Vibrafonia kuulee yleisesti jazzissa, erityisesti pienkokoonpanoissa ja modernissa jazzissa. Tunnettuja vibrafonisteja ovat esimerkiksi Lionel Hampton, Milt Jackson, Gary Burton, Bobby Hutcherson ja Roy Ayers — kukin heistä on tuonut soittimeen oman ilmaisunsa ja tekniikkansa.
Jazzissa vibrafonia usein vahvistetaan mikrofonilla tai pickupilla, ja moottorin tuoma vibrato on keskeinen ilmaisukeino. Soittajat käyttävät sekä kahden että neljän mailan tekniikoita soittaakseen melodioita, sointuja ja monimutkaisia rytmisiä kuvioita.
Huolto, viritys ja nykyaikaiset kehityssuunnat
Vibrafonin huolto kattaa tangon, resonanssiputkien ja moottorin kunnossapidon. Tangot voidaan virittää ammattimaisesti, mutta monet soittajat käyttävät valmiiksi viritettyjä instrumentteja. Motorin hihnat ja siivekkeet kuluvat ajan myötä ja saattavat vaatia säätöä tai vaihtoa; damperin feltit kuluvat ja ne on hyvä uusia tarvittaessa. Mikrofonointi ja elektroniikka ovat olleet merkittävä kehityssuunta: sähköiset vahvistusratkaisut, kontaktimikrofonit ja sample-pohjaiset laajennukset tuovat vibrafonille uusia mahdollisuuksia studio- ja konserttikäytössä.
Vibrafoni on monipuolinen soitin, joka yhdistää lyömäsoittimen rytmisen ja harmonisen potentiaalin sekä elektro-mekaanisen vibraton tarjoamat välineet ilmaisulle. Se on yhtä lailla osa klassista konserttikenttää kuin jazzin ja populaarimusiikin tekstuuria.
Vibrafoni, jossa on mailat.
Aiheeseen liittyvät sivut
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on vibrafoni?
A: Vibrafoni on lyömäsoitin, joka muistuttaa ksylofonia, mutta jossa on puun sijasta alumiinitankoja. Siinä on tangojen alla resonaattorit ja sähkömoottori, joka voidaan kytkeä päälle pedaalilla värähtelevän äänen aikaansaamiseksi.
K: Miten tangot on järjestetty?
V: Tangot on järjestetty samalla tavalla kuin pianon näppäimistö, jotta sävelet voidaan soittaa. On olemassa myös vaihtoehtoinen muoto, jota kutsutaan 6 plus 6 -järjestelmäksi, jossa kummallakin rivillä tangot ovat kokosäveletäisyydellä ja molemmat rivit ovat puolisäveletäisyydellä.
K: Minkälaisia mailoja vibrafonissa käytetään?
V: Vibrafonin soittamiseen käytetään tavallisesti mailoja, joiden päässä on kumipalloja, jotka on kiedottu tiukasti lankaan tai naruun. Ne voivat olla rottinkia tai koivua, ja ne voivat olla myös hieman kovempia kuin marimbassa käytettävät.
K: Miten mailoja pitäisi pitää soitettaessa?
V: Malletteja pidetään yleensä peukalon ja etusormen välissä, ja muita sormia käytetään apuna niiden hallitsemisessa. Neljällä malletilla soittaminen antaa soittajille mahdollisuuden soittaa harmoniaa (sointuja, joissa on neljä säveltä).
K: Käytetäänkö vibrafonia soitettaessa erityisiä tekniikoita?
V: Kyllä, joskus käytetään erikoistekniikoita, kuten "sävelkorkeuden taivuttamista", liu'uttamalla yhtä mailaa tangon varrella tietyllä tavalla tai jousittamalla yhden tangon reunan yli sellon tai kontrabasson jousilla.
K: Milloin se valmistettiin ensimmäisen kerran?
V: Vibrafoneja valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1921 Amerikassa.
K: Millaisessa musiikissa sitä yleensä kuullaan?
V: Vibrafoneja kuulee yleisesti jazzmusiikissa, erityisesti comboissa, sekä sellaisten säveltäjien teoksissa kuin Alban Bergin ooppera Lulu, Olivier Messiaen, Leonard Bernstein, Benjamin Britten ja Vaughan Williamsin sinfonian nro 8 alkusoitto.
Etsiä