Läntinen Rooman valtakunta oli Rooman valtakunnan läntinen puolikas siitä lähtien, kun Diocletianus jakoi sen vuonna 286 jKr. Rooman valtakunnan toinen puolikas tunnettiin nimellä Itä-Rooman valtakunta, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Bysantin valtakunta. Jakautuminen oli osa laajempaa hallinnollista ja sotilaallista uudistusta, jolla pyrittiin vakauttamaan valtakuntaa ja tehostamaan verotusta, sotajoukkojen johtoa sekä paikallishallintoa.
Koko Rooman valtakunta oli ollut vaikeuksissa vuodesta 190 jKr. lähtien, kun suuret goottiheimot alkoivat siirtyä Rooman hallitsemille alueille. Rooman johto oli heikko ja tilanne oli epävakaa. Rooman armeijan eri valtaryhmät yrittivät jatkuvasti asettaa omia keisareitaan ja murhasivat muihin ryhmiin kuuluvia keisareita. Tämän vuoksi germaaniheimojen hyökkäyksiä ei onnistuttu pysäyttämään. Tilannetta pahensivat taloudelliset ongelmat, inflaatio, rajojen puolustuksen kuormittuminen sekä lyhytaikainen hallijoiden vaihto—ilmiöt, joiden seurauksena 200–300-lukujen aikana syntyi useita paikallisia vallanpitäjiä ja separatisteja.
Diocletianuksen uudistukset ja hallinto
Keisari Diocletianus yritti palauttaa vakautta jakamalla valtakunnan osiin ja luomalla tetrarkian eli neljän miehen systeemin. Tetrarkiassa vallan jakivat kaksi aurinkokeisaria (augustusta) ja kaksi varahallitsijaa (caesar), mikä teki hallinnosta siirrettävämpää ja reagointikykyisempää. Samalla valtakunta organisoitiin pienempiin hallinnollisiin yksiköihin: provinssit ryhmitettiin dioceseiksi ja diocessit prefektuureiksi. Näitä uudistuksia tukivat verotusjärjestelmän tarkempi valvonta, armeijan rakenneuudistukset ja julkisen elämän säänteleminen (esim. hinnanalennusjulistus).
Diocletianuksen myötä lännen ja idän hallinnollinen eriytyminen syveni käytännössä, vaikka muodollinen jakautuminen tapahtui asteittain. Lopullinen pysyvämpi jako länteen ja itään vahvistui käytännössä vasta 300-luvun lopulla ja erityisesti keisari Theodosius I:n (kuoli 395) kuoleman jälkeen, jolloin valtakunta jäi pysyvästi kahteen osaan.
Alueet ja rajat
Länsi-Rooman alueisiin kuuluivat laajat ja moninaiset maakunnat. Niihin luettiin muun muassa Espanja, Ranska, Englanti, Italia ja osa Saksasta, sekä Pohjois-Afrikan rannikkoalueet. Itäinen valtakunta käsitti muun muassa Kreikka, Turkki, Lähi-itä ja Pohjois-Egypti. Aluejako noudatti pitkälti entisiä provinssirajoja, mutta rajojen puolustusta tuettiin yhä enemmän paikallisilla joukko-osastoilla ja liittolaissotilailla (foederati).
Hallinnollisesti Länsi-Rooma jakautui useisiin prefektuureihin ja diocesseihin, joiden tehtävänä oli verojen keruu, oikeuslaitoksen järjestäminen ja puolustuksen koordinointi. Rajaseudut kuten Ren- ja Reinin alueet sekä Donau-joen varsi olivat erityisen alttiita hyökkäyksille ja niillä oli tiukka sotilastoinen organisaatio.
Pääkaupungit ja keisarilliset residenssit
Rooma lakkasi olemasta pääkaupunki jaosta lähtien. Vuonna 286 Länsi-Rooman valtakunnan pääkaupungiksi tuli Mediolanum (nykyinen Milano). Mediolanum valittiin osittain sen strategisen sijainnin vuoksi lähellä Reinin ja Alppien rajoja, mistä käsin oli helpompi johtaa lännen sotatoimia ja hallintoa. Myös Trier (Augusta Treverorum) ja muut sotilaalliset keskukset toimivat tärkeitä keisarillisia residenssejä eri aikoina.
Vuonna 402 pääkaupunki siirrettiin jälleen, tällä kertaa Ravennaan. Ravenna tarjosi paremman maineen puolustusmahdollisuuksien kannalta: se sijaitsi suojaisassa rämealueessa ja oli saavutettavissa meriteitse, minkä katsottiin helpottavan yhteyksiä Välimerelle ja Itä-Roomaan. Ravenna toimi Länsi-Rooman hallinnollisena ja sotilaallisena keskuksena aina valtakunnan loppuvaiheisiin asti.
Länsi-Rooman loppuvaihe ja perintö
300–400-lukujen aikana Länsi-Rooma kärsi jatkuvista ulkopuolisista paineista: goottien, vandaleiden, frankkien ja muiden kansojen hyökkäykset repivät alueita. Keskeisiä tapahtumia olivat muun muassa roomalaisten tappiot ja kaupungin ryöstöt (esim. roomalaisten sarkkainen ryöstö 410 Visigootin johdolla ja 455 vandalien ryöstö). Samalla Rooma joutui yhä enemmän tukeutumaan foederati-sopimuksiin ja liittolaisheimojen apuun.
Perinteisesti lännen valtakunnan loppu ajoitetaan vuoteen 476, jolloin viimeinen lännen keisari Romulus Augustulus luopui vallasta ja germaanipäämies Odoaker otti vallan Italiassa. Vaikka idän keisarit jatkoivat bysanttilaista valtiota vuosisatojen ajan, Länsi-Rooman hallinnollinen ja poliittinen järjestys hajosi, ja paikalliset kuningaskunnat syntyivät entisten provinssien pohjalta.
Perintö: Länsi-Rooman hajoaminen muutti Euroopan poliittista karttaa ja loi pohjan keskiajan valtioiden synnylle. Roomalaiset lait, tieverkosto, kaupunkimalli ja kirjanpitokäytännöt siirtyivät monin tavoin uusille hallitsijoille ja vaikuttivat pitkään Euroopan kehitykseen.
