Ella Fitzgerald – yhdysvaltalainen jazzin kuningatar ja scat-ikoni (1917–1996)
Ella Fitzgerald — jazzin kuningatar ja scat-ikoni: kolmeoktaavinen ääni, 14 Grammyä ja Presidential Medal of Freedom. Tutustu hänen vaikuttavaan uraansa ja ajattomaan musiikkiperintöön.
Ella Jane Fitzgerald (25. huhtikuuta 1917 – 15. kesäkuuta 1996) oli yhdysvaltalainen jazzlaulaja, jota tituleerattiin usein nimillä "Lady Ella", "jazzin kuningatar" ja "laulun ensimmäinen nainen". Hän nousi 1930–40-luvun swing‑aikakauden tähdeksi ja säilytti asemansa yhtenä jazzin keskeisistä laulajista koko uransa ajan.
Fitzgeraldin ääni oli harvinaisen joustava ja lämpimän kirkas; hänen äänensä ulottui kolmeen oktaaviin, mikä antoi hänelle poikkeukselliset mahdollisuudet tulkita lauluja sekä matalasta baritonimaisesta rekisteristä korkeisiin, hehkuviin säveliin. Hänet tunnettiin erityisesti rytmisestä tarkkuudestaan, puhtaasta intonaatiostaan ja selkeästä sananartikuloinnistaan.
Erityisen kuuluisaksi Ella tuli scat-laulustaan, eli improvisoidusta vokalisaatiosta ilman sanoja, jossa ääni toimii soitinmäisenä elementtinä. Hänen scat-osaamisensa teki hänestä malliesimerkin vokalisoinnin improvisaatiosta ja vaikutti lukemattomiin myöhempiin laulajiin.
Ura alkoi nuorena: Fitzgerald voitti 1934 Apollo-teatterin amatöörikilpailun, minkä jälkeen hän liittyi Chick Webbin orkesteriin. Yksi läpimurroista oli vuoden 1938 hitti "A-Tisket, A-Tasket". Webbin kuoleman jälkeen Ella jatkoi orkesterin johtajana hetken aikaa ja myöhemmin teki menestyksekkään soolouran.
1950-luvulla hän teki merkittävän yhteistyön tuottaja Norman Granzin kanssa ja 1950–60-luvuilla nauhoitti kuuluisan "Songbook"-sarjan, jossa hän tulkitsi kokonaisia albumeja yhdelle säveltäjälle — esimerkiksi Cole Porterin, Duke Ellingtonin, George Gershwinin ja Irving Berlinin tuotannosta. Hän teki myös arvostettuja duettoalbumeja muun muassa Louis Armstrongin kanssa sekä levyjä big bandeihin kuten Duke Ellingtonin ja Count Basien kanssa.
Fitzgerald sai urallaan useita merkittäviä tunnustuksia: hän voitti 14 Grammy-palkintoa, ja hänelle myönnettiin muun muassa National Medal of Art ja Presidential Medal of Freedom. Nämä palkinnot heijastivat hänen asemaansa niin populaarimusiikin kuin amerikkalaisen kulttuurin ikonina.
Myöhemmin elämässään Ella kärsi terveysongelmista, jotka rajoittivat esiintymisiä, mutta hänen levytyksensä ja live‑esiintymisensä ovat jääneet jazz‑historiaan klassikoina. Hänen vaikutuksensa näkyy edelleen monien laulajien soitannossa ja tulkintaperinteessä.
Perintö ja merkitys: Ella Fitzgeraldia pidetään yhtenä jazzin suurimmista laulajista. Hänen tekninen taituruutensa, musiikillinen älynsä ja kyky yhdistää improvisaatio ja melodinen kauneus ovat tehneet hänestä esikuvan useille sukupolville. Hänen äänensä ja levytyksensä säilyvät tärkeänä osana jazz‑kansanperintöä.
Varhainen elämä
Ella Fitzgerald syntyi vuonna 1917 Newport Newsissa, Virginiassa, Yhdysvalloissa William ja Temperance "Tempie" Fitzgeraldille. Pian Ellan syntymän jälkeen hänen vanhempansa erosivat. Hän muutti asumaan Yonkersiin, New Yorkiin äitinsä ja äitinsä poikaystävän Joseph Da Silvan kanssa. Vuonna 1923 syntyi Fitzgeraldin sisarpuoli, Frances Da Silva. Lapsena Fitzgerald asui Bronxin Riverdalessa sijaitsevassa värillisten orpojen turvapaikassa.
Nuorena Fitzgerald halusi tanssijaksi. Hän kuunteli mielellään Louis Armstrongin, Bing Crosbyn ja The Boswell Sistersin jazzmusiikkia. Hän piti erityisesti laulaja Connee Boswellista ja sanoi myöhemmin: "Äitini toi kotiin yhden hänen levynsä, ja rakastuin siihen..... Yritin niin kovasti kuulostaa aivan häneltä".
Vuonna 1932 Fitzgeraldin äiti kuoli. Ella alkoi menestyä huonosti koulussa. Kerran hän työskenteli vahtimestarina bordellissa ja oli töissä mafiayhteyksiä omaavien ihmisten luona. Hän joutui vaikeuksiin poliisin kanssa, ja hänet lähetettiin kasvatuslaitokseen. Hän pakeni parantolasta ja oli jonkin aikaa koditon.
Fitzgerald sai ensimmäisen työpaikkansa laulajana 17-vuotiaana 21. marraskuuta 1934 Harlemin oopperatalossa Harlemissa, New Yorkissa. Hän pääsi kilpailemaan yhdessä sen kuuluisista "amatööri-illoista". Aluksi hän aikoi mennä lavalle tanssimaan, mutta muutamien paikallisten tanssijoiden pelottelemana hän päätti laulaa sen sijaan. Hän voitti 25 dollarin suuruisen ensimmäisen palkinnon laulamalla Connee Boswellin kappaleet "Judy" ja "The Object of My Affection".
Big-band-laulua
Tammikuussa 1935 Fitzgerald sai mahdollisuuden esiintyä viikon ajan Tiny Bradshaw -yhtyeen kanssa Harlemin oopperatalossa. Täällä hän tapasi rumpali ja bändinjohtaja Chick Webbin. Webb oli jo palkannut yhtyeeseen laulajan nimeltä Charlie Linton. The New York Timesin mukaan Webb oli "vastahakoinen ottamaan hänet...., koska hän oli kömpelö ja hoitamaton, hiomaton timantti. " Webb antoi hänen kokeilla laulamista bändinsä kanssa, kun he esiintyivät tansseissa Yalen yliopistossa.
Fitzgerald alkoi laulaa usein Webbin orkesterin kanssa Harlemin Savoy Ballroomissa vuonna 1935. Hän levytti heidän kanssaan useita hittikappaleita, kuten "Love and Kisses" ja "(If You Can't Sing It) You'll Have to Swing It (Mr. Paganini)". Vuonna 1938 hän oli mukana kirjoittamassa ja laulamassa versiota lastenlaulusta "A-Tisket, A-Tasket". Tämän jälkeen hän alkoi tulla kuuluisaksi.
Chick Webb kuoli 16. kesäkuuta 1939, ja hänen yhtyeensä nimeksi tuli "Ella Fitzgerald and her Famous Orchestra". Fitzgeraldista tuli yhtyeen johtaja. Hän levytti orkesterin kanssa ollessaan lähes 150 levyä.
Valokuva Ella Fitzgeraldista Carl Van Vechtenin valokuvassa vuonna 1940.
Laulaa Deccan kanssa
Vuonna 1942 Fitzgerald jätti yhtyeen ja aloitti soololaulajana. Hän sai sopimuksen Decca levy-yhtiön kanssa, ja hänellä oli useita suosittuja hittejä. Hän levytti muiden muusikoiden, kuten Ink Spotsin, Louis Jordanin ja Delta Rhythm Boysin kanssa.
Deccan Milt Gablerista tuli hänen managerinsa, ja hän alkoi työskennellä usein jazz-tuottaja Norman Granzille. Hän lauloi usein tämän Jazz at the Philharmonic -konserteissa. Sitten Granzista tuli hänen managerinsa, mutta hän ei levyttänyt häntä millekään levy-yhtiölleen lähes vuosikymmeneen.
1940-luvun puolivälissä, swingin aikakauden ja suurten kiertävien big bandien loppumisen jälkeen, jazzmusiikki muuttui varsin erilaiseksi. Uudenlainen jazz, bebop, tuli suosituksi, ja Fitzgerald muutti laulutyyliään. Hän työskenteli Dizzy Gillespien big bandin kanssa ja alkoi sisällyttää scat-laulua suureksi osaksi esityksiään. Gillespien kanssa laulamisesta Fitzgerald sanoi: "Yritin vain tehdä [äänelläni] sen, mitä kuulin bändin torvien tekevän." Hän kertoi, että Fitzgerald lauloi Gillespien kanssa.
New York Times kuvaili hänen vuonna 1945 tekemänsä scat-äänitteen "Flying Home" myöhemmin "yhdeksi vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista vokaalijazzlevyistä....Jos muut laulajat, erityisesti Louis Armstrong, olivat kokeilleet vastaavaa improvisaatiota, kukaan ennen neiti Fitzgeraldia ei käyttänyt tekniikkaa yhtä häikäisevällä kekseliäisyydellä". Hänen be-bop-levynsä "Oh, Lady be Good!" (1947) oli myös hyvin suosittu ja sai ihmiset pitämään häntä yhtenä tärkeimmistä jazzlaulajista.
Granz ei pitänyt osasta Fitzgeraldin musiikkia, joten viimeisinä vuosina Decca-levymerkillä hän levytti pianisti Ellis Larkinsin kanssa duettoja, jotka julkaistiin vuonna 1950 nimellä Ella Sings Gershwin.
Laulaminen Verve
Vuonna 1955 Fitzgerald jätti Deccan ja liittyi Granzin uuteen levy-yhtiöön, Verve Recordsiin. Hän sanoi myöhemmin: "Olin päässyt pisteeseen, jossa lauloin vain bebopia. Luulin, että bebop oli 'se' ja että minun piti vain mennä jonnekin ja laulaa bopia. Mutta lopulta päädyin siihen pisteeseen, että minulla ei ollut paikkaa, jossa laulaa. Silloin tajusin, että musiikissa on muutakin kuin bop. Norman.... oli sitä mieltä, että minun pitäisi tehdä muutakin, joten hän tuotti kanssani The Cole Porter Songbookin. Se oli käännekohta elämässäni."
Uusi albumi Ella Fitzgerald Sings the Cole Porter Songbook julkaistiin vuonna 1956. Se oli ensimmäinen niistä kahdeksasta "Songbook"-sarjasta, jotka Fitzgerald Fitzgerald levytti Verve-yhtiölle vuosina 1956-1964. Monet kappaleista olivat standardeja, ja Fitzgerald yritti saavuttaa myös muun kuin jazz-yleisön.
Ella Fitzgerald Sings the Duke Ellington Songbook oli ainoa laulukirja, jossa myös kappaleiden säveltäjä soitti hänen kanssaan. Duke Ellington ja Billy Strayhorn, jotka olivat työskennelleet pitkään yhdessä, soittivat kumpikin puolet sarjan 38 kappaleesta ja kirjoittivat levylle kaksi uutta musiikkikappaletta: "The E and D Blues" ja Fitzgeraldista kertovan musiikkikappaleen (ainoa "Songbook"-raita, jolla Fitzgerald ei laula).
Songbook-sarjasta tuli Fitzgeraldin arvostetuin ja suosituin teos. New York Times kirjoitti vuonna 1996: "Nämä albumit olivat ensimmäisiä pop-levyjä, joilla kiinnitettiin niin vakavasti huomiota yksittäisiin lauluntekijöihin, ja ne olivat keskeisiä tekijöitä pop-albumin vakiinnuttamisessa vakavasti otettavan musiikillisen tutkimuksen välineeksi."
Ella Fitzgerald levytti myös Cole Porterin ja George Gershwinin lauluja vuosina 1972 ja 1983. Albumit olivat nimeltään Ella Loves Cole ja Nice Work If You Can Get It. Myöhemmin hän julkaisi Pablo Recordsin palveluksessa ollessaan yhden säveltäjän lauluja sisältävän albumin Ella Abraça Jobim, jolla oli Antonio Carlos Jobimin lauluja.
Samalla kun hän äänitti laulukirjoja ja satunnaisia studioalbumeita, Fitzgerald kiersi Norman Granzin kanssa 40-45 viikkoa vuodessa Yhdysvalloissa ja kansainvälisesti. Granz auttoi häntä nousemaan yhdeksi tärkeimmistä jazzin live-esiintyjistä.
1950-luvun puolivälissä Fitzgeraldista tuli ensimmäinen afroamerikkalainen, joka esiintyi Mocambossa (Hollywoodin yökerho), kun Marilyn Monroe oli saanut omistajan suostuteltua hänet tekemään varauksen. Tämä oli erittäin tärkeää Fitzgeraldin uralla. Tapahtumasta on tehty Bonnie Greerin kirjoittama näytelmä, joka esitetään Lontoon West Endissä marraskuussa 2009.
Kriitikot ovat arvostelleet hyvin joitakin hänen levyttämiään livealbumeita Vervelle: Ella at the Opera House, Ella in Rome ja Ella in Berlin.
Myöhemmät vuodet
Myöhemmällä iällään Fitzgerald piti kiireisen konserttiaikataulun, mutta hänen terveytensä heikkeni. Hänelle tehtiin sydänleikkaus vuonna 1986. Hän sairasti diabetesta, mikä aiheutti hänen heikkenevän näkönsä. Hänen diabeteksensa paheni, ja molemmat jalat katkaistiin (amputoitiin) polvien alapuolelta. Hän ei koskaan toipunut täysin. Hän ei pystynyt esiintymään usein. Hän vietti aikaa perheen kanssa. Fitzgerald kuoli kotonaan Beverly Hillsissä Kaliforniassa 15. kesäkuuta 1996. Hänet haudattiin Sunset Mission Mausoleumiin Inglewood Parkin hautausmaalla Inglewoodissa, Kaliforniassa.
Palkinnot
1990-luvulle mennessä Fitzgerald oli levyttänyt yli 200 kappaletta. Vuonna 1991 hän antoi viimeisen konserttinsa Carnegie Hallissa. Hän oli esiintynyt siellä 26 kertaa. Hän sai lukuisia palkintoja. Vuonna 1979 hän sai Kennedy Center Honors -kunniamaininnan. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin National Medal of Arts. Hän sai presidentin myöntämän vapaudenmitalin. Ranska myönsi hänelle taiteen ja kirjallisuuden komentajan palkinnon. Yalen yliopisto, Dartmouth ja muut koulut myönsivät hänelle kunniatohtorin arvonimen. Useita Fitzgeraldin palkintoja, merkittäviä henkilökohtaisia esineitä ja asiakirjoja luovutettiin Smithsonian Institutionille, Bostonin yliopiston kirjastolle, kongressin kirjastolle ja UCLA:n Schönberg-kirjastolle.
Henkilökohtainen elämä
Vuonna 1941 Fitzgerald meni naimisiin Benny Kornegayn kanssa, joka oli tuomittu huumekauppias. Avioliitto mitätöitiin kahden vuoden kuluttua. Joulukuussa 1947 hän meni naimisiin kontrabasson soittaja Ray Brownin kanssa. He adoptoivat Fitzgeraldin sisarpuoli Francesin lapsen. He antoivat hänelle nimen Ray Brown Jr. Fitzgerald ja Brown erosivat vuonna 1953.
Heinäkuussa 1957 Reuters kertoi, että Fitzgerald oli mennyt salaa naimisiin Oslossa nuoren norjalaisen Thor Einar Larsenin kanssa. Suhde unohtui nopeasti, kun Larsen tuomittiin Ruotsissa viideksi kuukaudeksi pakkotyöhön nuorelta naiselta varastetusta rahasta.
Fitzgerald vuonna 1968
Etsiä