Anjoun Margareta (1430–1482) — Englannin kuningatar ja Ruusujen sodan johtaja

Margaret syntyi 23. maaliskuuta 1430 Pont-à-Moussonissa Lothringenissa. Margaret oli Napolin kuninkaan Renén ja Lothringenin herttuattaren Isabellan toinen tytär. Hänellä oli viisi veljeä ja neljä sisarta sekä kolme puolisisarusta, jotka olivat peräisin hänen isänsä suhteista rakastajattarien kanssa. Hänen isänsä, joka tunnettiin yleisesti nimellä "hyvä kuningas René", oli Anjoun herttua ja Napolin, Sisilian ja Jerusalemin nimikkokuningas; häntä on kuvailtu "miehenä, jolla oli monia kruunuja mutta ei kuningaskuntia". Margareta kastettiin Toulissa Lothringenissa. Hän vietti varhaisvuotensa Tarasconin linnassa Rhône-joen varrella Provence'ssa ja vanhassa kuninkaallisessa palatsissa Capuassa Napolin lähellä Sisilian kuningaskunnassa. Hänen äitinsä huolehti hänen koulutuksestaan ja saattoi järjestää hänelle oppitunteja oppinut Antoine de la Sale, joka opetti hänen veljiään. Lapsuudessa Margaret tunnettiin nimellä la petite créature.

Margit avioitui 23. huhtikuuta 1445 Englannin kuningas Henrik VI:n kanssa Titchfield Abbeyssa Hampshiressä. Henrik oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi. Ranskan kuningas ja kuningatar olivat sulhasen eno ja morsiamen täti: Henrikin edesmennyt äiti Katariina oli ollut kuningas Kaarle VII:n sisko, jonka vaimo Anjoun Marie oli Margaretan isän Renén sisko. Lisäksi Henrik vaati itselleen Ranskan kuningaskuntaa. Hän hallitsi myös osia Pohjois-Ranskasta. Kaiken tämän vuoksi Ranskan kuningas suostui Margitin avioliittoon kilpailijansa kanssa sillä ehdolla, että hänen ei tarvitsisi antaa tavanomaista myötäjäistä, vaan hän saisi sen sijaan englantilaisilta Mainen ja Anjoun maat. Englannin hallitus pelkäsi erittäin kielteistä reaktiota ja piti tämän ehdon salassa englantilaisyleisöltä.

Canterburyn arkkipiispa John Stafford kruunasi Englannin kuningattareksi 30. toukokuuta 1445 Westminster Abbeyssa 15-vuotiaana. Häntä kuvailtiin kauniiksi ja lisäksi "jo naiseksi: intohimoiseksi, ylpeäksi ja voimakastahtoiseksi". Ne, jotka ennakoivat englantilaisten valtausten tulevaa palauttamista Ranskan alueille, uskoivat, että hän jo ymmärsi velvollisuutensa suojella kiihkeästi kruunun etuja. Hän näyttää perineen tämän periksiantamattomuuden äidiltään, joka taisteli puolisonsa Napolin kuningaskunnan valtauksen puolesta, ja isänpuoleiselta isoäidiltään Yolande Aragonialaiselta, joka itse asiassa hallitsi Anjouta "miehen kädellä", laittoi maakunnan järjestykseen ja piti englantilaiset poissa. Suvun esimerkin ja oman voimakkaan persoonallisuutensa ansiosta hän oli siis täysin kykenevä tulemaan "kruunun puolustajaksi".

Pojan syntymä

Henrik oli enemmän kiinnostunut uskonnosta ja oppineisuudesta kuin sotilasasioista, eikä hän ollut menestyvä kuningas. Hän oli hallinnut vain muutaman kuukauden ikäisenä. Monet hänen toimistaan olivat olleet sellaisten ihmisten tekemiä, jotka hallitsivat hänen sijastaan. Kun hän meni naimisiin Margaretin kanssa, hänen henkinen tilansa oli jo epävakaa. Kun heidän ainoa poikansa, Westminsterin Edward, Walesin prinssi, syntyi (13. lokakuuta 1453), Henrik oli jo kärsinyt täydellisestä romahduksesta. Huhut kertoivat, että hän oli kyvytön siittämään lasta ja että uusi Walesin prinssi oli aviorikoksen tulos. Monet^[who?] ovat arvelleet, että joko Edmund Beaufort, Somersetin toinen herttua, tai James Butler, Ormondin viides jaarli, oli nuoren prinssin todellinen isä. Molemmat olivat Margaretin uskollisia liittolaisia.

Vaikka Margaret oli aggressiivisesti puolueellinen ja äkkipikainen, hän jakoi miehensä rakkauden oppimiseen sivistyneen kasvatuksensa vuoksi. Hän antoi myös tukensa Cambridgen Queens' Collegen perustamiselle.

Elizabeth Woodville (syntynyt noin vuonna 1437), myöhempi Englannin kuningatar, joka oli Margaretan aviomiehen kilpailijan, kuningas Edward IV:n tuleva vaimo, palveli tiettävästi Anjoun Margaretia morsiusneitona. On kuitenkin liian vähän todisteita, jotta historioitsijat voisivat todeta tämän täysin varmasti: useat Margaretin hovin naiset käyttivät nimeä Elizabeth tai Isabella Grey.

Margaretan ja Yorkin herttuan välinen vihamielisyys

Kun Margaret oli vetäytynyt Lontoosta asumaan ylellisesti Greenwichissä, hänellä oli paljon tekemistä nuoren poikansa hoidon kanssa, eikä hän osoittanut minkäänlaisia merkkejä poliittisesta tahdosta, ennen kuin hän uskoi, että kunnianhimoinen Yorkin kolmas herttua Richard of York uhkasi syrjäyttää hänen miehensä, joka Margaretin tyrmistykseksi oli nimitetty lordprotektoriksi Henrikin ollessa henkisesti toimintakyvytön vuosina 1453-1454. Herttua oli uskottava Englannin kruununhakija, ja hänen suojelijakautensa loppuun mennessä monet vaikutusvaltaiset aateliset ja sukulaiset olivat valmiita tukemaan hänen vaatimustaan. Yorkin herttua oli vaikutusvaltainen; Henrikin neuvonantajat olivat korruptoituneita; Henrik itse oli luottavainen, taipuisa ja yhä epävakaampi; Margareta oli uhmakkaasti epäsuosittu, mutta päättänyt päättäväisesti ja urheasti säilyttää Englannin kruunun jälkeläisilleen. Silti ainakin yksi tutkija katsoo, että Lancasterien lopullisen kaatumisen lähteenä eivät olleet läheskään niinkään Yorkin kunnianhimoiset tavoitteet kuin Margaretin harkitsematon vihamielisyys Yorkia kohtaan ja hänen liiallinen suosionsa epäsuosittujen liittolaisten suhteen. Kuningatar Margaret oli kuitenkin voimakas voima politiikan maailmassa. Kuningas Henrik oli hänen käsissään, kun hän halusi tehdä jotain.

Margaretan elämäkerran kirjoittaja Helen Maurer on kuitenkin eri mieltä kuin aiemmat historioitsijat, jotka ovat ajoittaneet kuningattaren ja Yorkin välisen paljon puhutun vihanpidon siihen aikaan, kun York sai suojelijan viran. Hän esittää, että keskinäinen vihamielisyys syntyi kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1455 St Albansin ensimmäisen taistelun seurauksena, kun Margaret koki Yorkin haastavan kuninkaan vallan. Maurer perustaa tämän johtopäätöksensä harkittuun tutkimukseen, joka koski Margaretin tapaa antaa lahjoja; tämä paljasti, että Margaret piti paljon huolta osoittaakseen, että hän suosi sekä Yorkia että Edmund Beaufortia (Somerset) yhtä paljon vuoden 1450 alussa. Maurer väittää myös, että Margaret näytti hyväksyvän Yorkin suojelijan aseman, ja väittää, ettei ole mitään merkittävää näyttöä sen pitkäaikaisen käsityksen tueksi, jonka mukaan Margaret oli vastuussa siitä, että Yorkilaiset suljettiin suuren neuvoston ulkopuolelle Henrikin toipumisen jälkeen (ks. jäljempänä).

Edesmennyt historioitsija Paul Murray Kendall puolestaan väitti, että Margaretan liittolaisilla Edmund Beaufortilla (Somerset) ja William de la Polella, silloisella Suffolkin jaarlilla, ei ollut vaikeuksia saada häntä vakuuttuneeksi siitä, että York, joka oli siihen asti ollut yksi Henrik VI:n luotettavimmista neuvonantajista, oli vastuussa hänen epäsuosiostaan ja oli jo nyt liian vaikutusvaltainen, jotta häneen voisi luottaa. Margareta ei ainoastaan saanut Henrikiä suostuteltua kutsumaan Yorkia takaisin kuvernöörin virasta Ranskassa ja karkottamaan hänet sen sijaan Irlantiin, vaan hän yritti toistuvasti salamurhata Yorkin tämän matkoilla Irlantiin ja takaisin, kerran vuonna 1449 ja uudelleen vuonna 1450. Edmund Beaufortin (Somerset) ja Suffolkin yhteinen vastuu Mainen salaisesta antautumisesta vuonna 1448 ja sitä seuranneesta Normandian muun osan katastrofaalisesta menettämisestä vuonna 1449 aiheutti Margaretille ja Henrikin hoville mellakoita, suurpäälliköiden kapinoita ja vaatimuksia Margitin kahden vahvimman liittolaisen syytteeseen asettamisesta ja teloittamisesta. Se saattoi myös tehdä Margaretan ja Yorkin talon välisestä kuolemanvaarallisesta taistelusta väistämättömän, sillä se teki selväksi Rikhardin vaarallisen suosion Commonsin keskuudessa. Irlannista turvallisesti vuonna 1450 palannut Yorkin Rikhard kohtasi Henrikin ja hänet otettiin takaisin luotetuksi neuvonantajaksi. Pian tämän jälkeen Henrik suostui kutsumaan parlamentin koolle vastaamaan uudistuspyyntöihin. Kun parlamentti kokoontui, vaatimukset eivät olisi voineet olla Margaretille vähemmän mieluisia: paitsi että sekä Edmund Beaufort (Somerset) että Suffolk asetettiin syytteeseen Ranskan asioiden rikollisesta huonosta hoidosta ja oikeuden kumoamisesta, myös Suffolkia (joka oli nyt herttua) syytettiin rikoksena siitä, että hän oli asettanut kuninkaan vihamielisiksi Yorkin herttua vastaan. Lisäksi esitettyihin uudistusvaatimuksiin kuului, että Yorkin herttua olisi tunnustettava kuninkaan ensimmäiseksi neuvonantajaksi, ja alahuoneen puhemies ehdotti, ehkä enemmän kiihkeästi kuin viisaasti, jopa Yorkin herttuan Richardin tunnustamista kruununperilliseksi. Muutamassa kuukaudessa Margareta oli kuitenkin saanut Henrikin takaisin hallintaansa, parlamentti hajotettiin, varomaton puhemies heitettiin vankilaan ja Yorkin Rikhard vetäytyi toistaiseksi Walesiin.

Vuonna 1457 valtakunta joutui jälleen raivon valtaan, kun selvisi, että Pierre de Brézé, vaikutusvaltainen ranskalainen kenraali ja Margaretan kannattaja, oli rantautunut Englannin rannikolle ja polttanut Sandwichin kaupungin. Honfleurista lähteneen 4 000 miehen ranskalaisjoukon johtajana hän pyrki hyödyntämään Englannin kaaosta. Pormestari John Drury sai surmansa tässä hyökkäyksessä. Tämän jälkeen Sandwichin pormestarilla on vakiintunut perinne, joka on säilynyt tähän päivään asti, että Sandwichin pormestari pukeutuu mustaan kaapuun tämän häpeällisen teon muistoksi. Margaret joutui yhdessä de Brézén kanssa herjaavien huhujen ja mauttomien balladien kohteeksi. Yleinen närkästys oli niin suuri, että Margaret joutui vastahakoisesti antamaan Yorkin herttuan sukulaiselle Richard Nevillelle, 16. Warwickin jaarlin, toimeksiannon merivartioinnista kolmeksi vuodeksi. Hänellä oli jo Calais'n kapteenin virka.

Lancastrian ryhmittymän johtaja

Yorkistien ja Lancastrianin kilpailevien ryhmittymien väliset vihamielisyydet kärjistyivät pian aseelliseksi konfliktiksi. Toukokuussa 1455, runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun Henrik VI oli toipunut mielisairaudesta ja Yorkin Rikhardin suojeluskunta oli päättynyt, Margareta kutsui koolle suuren neuvoston, josta Yorkilaiset jätettiin pois. Neuvosto kutsui kuninkaalliset koolle Leicesteriin suojelemaan kuningasta "hänen vihollisiaan vastaan". York oli ilmeisesti valmistautunut konfliktiin ja marssi pian etelään vastassaan pohjoiseen marssiva Lancasterin armeija. Lancastrialaiset kärsivät murskatappion St Albansin ensimmäisessä taistelussa 22. toukokuuta 1455. Edmund Beaufort (Somerset), Northumberlandin jaarli ja lordi Clifford saivat surmansa, Wiltshire pakeni taistelukentältä ja kuningas Henrik joutui voitokkaan Yorkin herttuan vangiksi. Maaliskuussa 1458 hän osallistui yhdessä miehensä ja sotaa käyvien ryhmittymien johtavien aatelisten kanssa Rakkauden päivän kulkueeseen Lontoossa.

Vuonna 1459 vihollisuudet jatkuivat Blore Heathin taistelussa, jossa James Tuchet, 5. paroni Audley, kärsi tappion Richard Nevillen, Salisburyn 5. jaarlin, johtamalle Yorkin armeijalle.

Varhaiset kampanjat

Samalla kun Margaret yritti saada lisää tukea Lancastrian aatteelle Skotlannissa, hänen tärkein komentajansa Henry Beaufort, Somersetin kolmas herttua, saavutti merkittävän voiton Wakefieldin taistelussa 30. joulukuuta 1460 kukistamalla Yorkin herttuan ja Salisburyn jaarlin yhdistetyt armeijat. Molemmat miehet mestattiin ja heidän päänsä asetettiin esille Yorkin kaupungin porteille. Koska Margaret oli Skotlannissa taistelun tapahtumahetkellä, oli mahdotonta, että hän olisi antanut käskyn heidän teloituksestaan, vaikka yleinen käsitys oli päinvastainen. Margaret voitti sen jälkeen toisen St Albansin taistelun (jossa hän oli läsnä) 17. helmikuuta 1461. Tässä taistelussa hän kukisti Warwickin 16. jaarlin Richard Nevillen (Richard Neville, 16. Earl of Warwick) yorkistijoukot ja sai miehensä takaisin. Tämän taistelun jälkeen hän määräsi räikeänä kostotoimena teloitettavaksi kaksi yorkistien sotavankia, William Bonvillen, 1. paroni Bonvillen, ja Sir Thomas Kyriellin, jotka olivat vahtineet kuningas Henrikiä pitääkseen hänet turvassa taistelun aikana. Kuningas oli luvannut näille kahdelle ritarille koskemattomuuden, mutta Margaret petti hänet ja määräsi heidät teloitettaviksi mestausmenetelmällä. Väitetään, että Margaret järjesti miehille oikeudenkäynnin, jossa hänen poikansa toimi puheenjohtajana. "Reilu poika", hänen väitetään kysyneen, "minkä kuoleman nämä ritarit saavat?" Prinssi Edward vastasi, että heidän päänsä olisi katkaistava, vaikka kuningas pyysi armoa.

Pysy Ranskassa

Lancasterien armeijaa voitti Towtonin taistelussa 29. maaliskuuta 1461 Yorkin edesmenneen herttuan poika, Englannin tuleva Edvard IV, joka syrjäytti kuningas Henrikin ja julisti itsensä kuninkaaksi. Margaret oli päättänyt voittaa poikansa perinnön takaisin ja pakeni tämän kanssa Walesiin ja myöhemmin Skotlantiin. Hän löysi tiensä Ranskaan ja liittoutui serkkunsa, Ranskan kuningas Ludvig XI:n kanssa, ja tämän yllyttämänä hän salli Edwardin entisen tukijan, Warwickin jaarlin Richard Nevillen lähestymisen. Hän oli ajautunut riitoihin entisen ystävänsä kanssa Edwardin avioiduttua Elizabeth Woodvillen kanssa ja halusi nyt kostaa poliittisen vaikutusvaltansa menettämisen. Warwickin tytär Anne Neville naitettiin Margaretin pojan, Walesin prinssin Edwardin kanssa liiton lujittamiseksi, ja Margaret vaati Warwickia palaamaan Englantiin todistamaan, että hän oli valmis todistamaan, ennen kuin hän seuraisi häntä. Hän teki niin ja palautti Henrik VI:n hetkeksi valtaistuimelle 3. lokakuuta 1470.

Lopullinen tappio Tewkesburylle

Kun Margaret, hänen poikansa ja miniänsä (Anne) olivat valmiita seuraamaan Warwickia takaisin Englantiin, tilanne oli jälleen kääntynyt yorkistien eduksi, ja jaarli kukistui ja sai surmansa paluun tehneen kuningas Edward IV:n toimesta Barnetin taistelussa 14. huhtikuuta 1471. Margaret joutui johtamaan omaa armeijaansa Tewkesburyn taistelussa 4. toukokuuta 1471, jossa lankarilaisten joukot kukistettiin ja hänen 17-vuotias poikansa Edward of Westminsterin poika sai surmansa. Edwardin kuoleman olosuhteita ei ole koskaan selvitetty; ei tiedetä, kuoliko hän varsinaisissa taisteluissa vai teloittiko Clarence'n herttua hänet taistelun jälkeen. Jos hän kuoli taistelussa, hän olisi ollut ainoa Walesin prinssi, joka on koskaan kuollut niin. Edellisten kymmenen vuoden aikana Margaret oli saanut maineen aggressiivisuudestaan ja häikäilemättömyydestään, mutta Tewkesburyn tappion ja ainoan poikansa kuoleman jälkeen hän oli sielultaan täysin murtunut. Kun William Stanley oli ottanut hänet taistelun päätteeksi vangiksi, Margaret vangittiin kuningas Edwardin käskystä. Hänet lähetettiin ensin Wallingfordin linnaan ja siirrettiin sitten turvallisempaan Tower of Londoniin. Myös Henrik VI vangittiin Toweriin Tewkesburyn jälkimainingeissa, ja hän kuoli siellä yöllä 21. toukokuuta; hänen kuolinsyynsä ei ole tiedossa, vaikka hänen epäiltiin kuolleen kuninkaansurmaajalla. Vuonna 1472 hän joutui entisen hovineitonsa Alice Chaucerin, Suffolkin herttuattaren, huostaan, jossa hän pysyi, kunnes Ludvig XI sai hänet lunnaiksi vuonna 1475.

Margareta asui Ranskassa seuraavat seitsemän vuotta kuninkaan köyhänä sukulaisena. Francis de Vignolles isännöi häntä, ja hän kuoli hänen linnassaan Dampierre-sur-Loiressa, lähellä Saumuria (Anjou) 25. elokuuta 1482 52-vuotiaana. Hänet haudattiin vanhempiensa viereen Angersin katedraaliin, mutta Ranskan vallankumouksen aikana katedraalin ryöstäneet vallankumoukselliset veivät hänen jäännöksensä pois ja hajottivat ne.

Monet Margaretan kuningatar- ja puolisokonsorttina ollessaan kirjoittamat kirjeet ovat yhä olemassa. Yksi kirje oli kirjoitettu Lontoon kaupungille, jossa käsiteltiin hänen vuokralaisilleen aiheutuneita vahinkoja Enfieldin kartanossa, joka oli osa hänen perintömaitaan. Toinen kirje oli kirjoitettu Canterburyn arkkipiispalle. Margaretin kirjeet, joiden otsikkona oli tyypillisesti "By the Quene", on koottu Cecil Monron toimittamaan kirjaan, joka julkaistiin Camden Societylle vuonna 1863.

1. ↑ Brooke, C.N.L.; Ortenberg, V. (kesäkuu 1988). "Anjoun Margaretan syntymä". Historical Research. 61 (146): 357–58. doi:10.1111/j.1468-2281.1988.tb01072.x.
2. ↑ Margaret Lucille Kekewich, Hyvä kuningas: René of Anjou and Fifteenth Century Europe, (Palgrave Macmillan, 2008), 101.
3. ↑ ^{3.03.1 3.2 3.3} Kendall, s. 19.
4. ↑ Maurer, Helen E. (2004). Margaret of Anjou : Queenship and Power in Late Medieval England. Woodbridge: Boydell. s. 21. ISBN 978-1-84383-104-4.
5. ↑ Sellar, W.C.; Yeatman, R.J. (1930). 1066 And All That. Methuen. pp. 46.
6. ↑ Smith, George (1975). Elizabeth Wydevillen kruunajaiset. Gloucester: Gloucester Reprints. s.28.
7. ↑ Boutell, s. 276.
8. ↑ Kendall, s. 30-31.
9. ↑ Kendall, s. 18, 19 ja 24: "Liiallinen ahneus ja kunnianhimo - hänen aikalaistensa pahimmat synnit - näyttävät puuttuneen suurelta osin hänen luonteestaan. Olisi vaatinut kuningattaren hellittämättömän vihamielisyyden muistuttamaan häntä siitä, että hänellä oli parempi valtaistuimen arvonimi kuin Henrik Kuudennella", id. s. 18."." Näyttää siltä, että Yorkin herttua Richard ei pyrkinyt kruunuun eikä pyrkinyt saamaan hallituksessa enemmän sananvaltaa kuin mihin hänellä oli oikeus. Hän edusti monille silloisille englantilaisille ainoaa toivoa pelastautua epäjärjestyksen ja pahan hallinnon suosta, jossa valtakunta huojui."" Id. s. 517, n8.
10. ↑ Fraser, s. 139.
11. ↑ Arvostelu teoksesta Maurer, Helen (2003). Anjoun Margaret: Queenship and Power in Late Medieval England. Haettu 1. maaliskuuta 2011
12. ↑ Kendall, s. 21-23, alkuperäislähteenä The Paston Letters, osa 4.
13. ↑ Kendall, s. 21-23.
14. ↑ Kendall, s. 13-14. Kun York ja kuningas ja kuningatar tapasivat jälleen Blackheathin aselepokentällä vuonna 1452, hän joutui väijytykseen ja vangiksi, kun taas Edmund Beaufort (Somerset) palautettiin jälleen kunniatehtäviin. Id.
15. ↑ Kendall, s. 32.
16. ↑ Haigh, s. 32.
17. ↑ Wagner, s. 26.
18. ↑ Kendall, s. 39-40.
19. ↑ ^19.019.1 Costain, s. 305.
20. ↑ Hartley, Cathy (2003). A Historical Dictionary of British Women. London: ISBN 1-85743-228-2.
21. ↑ Hookham, Mary Ann The life and times of Margaret of Anjou, queen of England and France; and of her father René "the Good," king of Sicily, Napoli, and Jerusalem, Tinsley brothers eds. London, 1872, s. 369-71, haettu 17. joulukuuta 2016.
22. ↑ Letters of Queen Margaret of Anjou and Bishop Beckington and Others, toimittanut Cecil Monro, Esq., julkaistu Camden Society, M.DCCC.LXIII, s. 98-98, Google Books, haettu 24. helmikuuta 2010.
23. ↑ Monro, s. 99-100.
24. ↑ Koska kirjettä ei ole päivätty, ei tiedetä, mikä arkkipiispa oli kyseessä; Munro ehdottaa, että kyseessä on todennäköisesti ollut joko John Stafford (13. toukokuuta 1443 - 25. toukokuuta 1452) tai kardinaali John Kemp (21. heinäkuuta 1452 - 22. maaliskuuta 1454).
25. ↑ Monro, s. 89-165.
26. ↑ Letters of Queen Margaret of Anjou and Bishop Beckington, and Others, toimittanut Cecil Monro, Esq., julkaistu Camden Societylle, M.DCCC.LXIII, Google Books, haettu 24. helmikuuta 2010.