Harjapyrstöinen kalliovallabi (myös pienikorvainen kalliovallabi, Petrogale penicillata) on yksi Petrogale-suvun kalliovallabeista. Laji tunnistetaan paksusta, harjaisesta pyrstöstä, suhteessa pienehkönä pidetyistä korvista sekä lajin sopeutumisesta kallioisiin elinympäristöihin: se käyttää jyrkänteitä ja kallionhalkeamia suojapaikkoinaan.
Levinneisyys
Harjapyrstöinen kalliovallabi esiintyy Australian Great Dividing Range -vuoriston kallioilla ja jyrkänteillä. Sen levinneisyys kattaa alueita noin 100 kilometriä Brisbanesta luoteeseen aina Lounais-Victoriassa sijaitsevalle Grampiansin alueelle. Laji on edelleen paikallisesti yleinen Uuden Etelä-Walesin pohjoisosassa ja Queenslandin eteläosassa, mutta sen populaatiot ovat hajaantuneita ja alueellisesti pirstoutuneita.
Elinympäristö ja käyttäytyminen
Harjapyrstöisten kalliovallabien elinympäristöihin kuuluvat sekä kosteat sademetsät että kuivat sklerofiilimetsät, kunhan siellä on riittävästi kallioisia suojapaikkoja. Lajilla on taipumus elää pienissä koloniaissa, jotka yöaikaan laiduntavat läheisillä kasvillisuusalueilla ja päivänvalolta piiloutuvat kallion halkeamissa. Ruokavalio koostuu pääosin ruohosta, lehdistä ja muusta kasvillisuudesta. Lisääntyminen on samanlainen kuin muilla vallabeilla: lyhyt tiineys, kantoaikana poikanen kehittyy pussissa ja nuori voi pysyä emon pussissa useita kuukausia.
Määrät ja alueelliset erot
Harjapyrstöisen kalliovallabin määrät ovat vähentyneet lajin levinneisyyden etelä- ja länsiosissa. Victoriassa laji on lähes sukupuuttoon kuollut: Grampiansin kansallispuistossa on raportoitu vain muutamia yksilöitä (esim. neljä) ja East Gippslandin alueella hyvin pieniä jäljellä olevia populaatioita (esimerkiksi noin 20 yksilöä). Nämä luvut voivat vaihdella paikallisten suojelutoimien ja inventointien mukaan. Esimerkiksi vuonna 1988 Jenolanin luolissa Uudessa Etelä-Walesissa tehtyyn uudelleensijoitukseen vapautettiin noin 80 yksilöä, mutta muutamassa vuodessa niiden määrä laski huomattavasti — vuonna 1992 jäljellä oli enää seitsemän, mikä havainnollistaa pienten populaatioiden herkkyyttä.
Uhkat
- Petojen aiheuttama saalistus: erityisesti kettu (Vulpes vulpes) ja villikissat ovat merkittäviä uhkia pienten kalliovallabi-populaatioiden eloonjäämiselle.
- Elinympäristön pirstoutuminen ja häviäminen: maa- ja metsätalous, infrastruktuuri ja muut ihmistoiminnot vähentävät sopivia elinympäristöjä ja vaikeuttavat populaatioiden yhteyksiä.
- Kilpailu ja laidunnus: vieraslajit ja karja voivat muuttaa kasvillisuutta ja vähentää saatavilla olevaa ravintoa.
- Muuttuneet palorutiinit: liian tiheät tai harvat palot voivat heikentää elinympäristön laatua.
- Pieniin, eristyneisiin populaatioihin liittyvät geneettiset ongelmat: sukupuuttoon johtava alhaisen geneettisen monimuotoisuuden riski ja inbreeding.
Suojelu ja toimenpiteet
Harjapyrstöistä kalliovallabia suojellaan useilla keinoilla: suojelualueiden, kuten kansallispuistojen, ylläpidolla, petokontrollilla (esim. kettujen ja villikissojen torjunta), aitaamisella, uudelleensijoituksilla ja monitoroinnilla. Myös kasvillisuuden elvytys ja sopivien suojelukäytäntöjen — esimerkiksi palonhallinnan — kehittäminen auttavat. Joillakin alueilla on käytössä jalostus- ja siirtotoimia sekä tiedeyhteistyötä populaatioiden elpymisen tukemiseksi. Paikallisyhteisöjen osallistaminen, vapaaehtoisverkostot ja raportointijärjestelmät ovat tärkeitä onnistuneessa suojelussa.
Vaikka lajin kannat ovat heikentyneet ja jotkin alueet ovat menettäneet suurimman osan yksilöistään, aktiivinen suojelutyö voi stabiloida ja paikoin palauttaa populaatioita. Julkinen tuki, riittävä rahoitus ja pitkäjänteinen hoito ovat välttämättömiä, jotta harjapyrstöinen kalliovallabi säilyy osana Australian kallioekosysteemejä.
