Bryozoanit (sammaleläimet) – määritelmä, rakenne ja elintavat

Bryozoan-luurangot kasvavat monenlaisissa muodoissa ja kuvioissa: kumpujen muotoisina, pitsimäisinä viuhkoina, haarautuvina oksina ja jopa korkkiruuvin muotoisina. Niiden luurangoissa on monia pieniä aukkoja. Jokainen aukko on eläimen koti. Niiden kehossa on U:n muotoinen suoli, joka avautuu suusta ja peräaukosta. Ne syövät ravintonsa lofoforilla. Lonkeroiden lonkerot ovat säikeisiä. Hiusten lyöminen luo vesivirran, joka kuljettaa ravintoa (pääasiassa kasviplanktonia) kohti suuta. Joihinkin ryhmiin, erityisesti joihinkin ctenostomeihin, voi muodostua mahalaukku.

Bryozoansilla ei ole hengitys- tai verenkiertojärjestelmää, koska niiden pieni koko mahdollistaa kaasujen ja ravinteiden diffuusion. Niillä on kuitenkin yksinkertainen hermosto ja lihakset, jotka yhdessä voivat nopeasti viedä eläimen suojaan.

Yksi simpukkalaji, Bugula neritina, on kiinnostava lähde, sillä se sisältää kemiallisia aineita, bryostatineja, joita tutkitaan syövänvastaisina aineina.

Bryozoanit voivat lisääntyä sekä suvullisesti että suvuttomasti. Kaikki Bryozoanit ovat tiettävästi hermafrodiitteja (eli ne ovat sekä uroksia että naaraita).

Kaikki pesäkkeen jäsenet ovat klooneja: ne ovat geneettisesti identtisiä, ja ne on tuotettu suvuttomalla lisääntymisellä. Tämä tapahtuu siten, että ensimmäisestä zooidista irtoaa uusia zooideja. Näin pesäke kasvaa; näin pesäke laajenee. Jos pala simpukkakoloniasta katkeaa, pala voi jatkaa kasvuaan ja muodostaa uuden kolonian.

Kaikki pesäkkeen zooidit ovat yhteydessä toisiinsa epiteelisolujen muodostamien säikeiden avulla. Pesäkkeen yksittäiset jäsenet, zooidit, ovat joissakin lajeissa yleistyneet: ne ruokkivat ja voivat toisinaan lisääntyä. Useimmissa lajeissa zooidit ovat kuitenkin erikoistuneet erilaisiin tehtäviin. Tällöin ruokailevia zooideja kutsutaan autozooideiksi ja ei-ruokailevia jäseniä heterozooideiksi. Heterozooidien tehtäviin kuuluvat seksuaalinen lisääntyminen, suojelu, liikkuminen, putkisto ja rakenteellinen tuki. Joidenkin heterozooidien tehtäviä ei vielä tunneta. Yleisin tehtävä on, että munat kehittyvät naaraspuolisten tai hermafrodiittisten heterozooidien hautomiskammioissa (ovikelloissa). Yksityiskohdissa on vaihtelua: joskus pieni heterozooidien kokonaisuus tuottaa toukkia yhteistyössä. ^p4

Toinen tapa kuvata heterozooideja kehittäviä bryozooja on sanoa, että ne ovat polymorfisia. Tätä termiä käytetään biologiassa kuvaamaan tapaa, jolla geneettisesti yhtenäinen populaatio kehittyy selvästi toisistaan eroaviksi muodoiksi. Polymorfismia kontrolloivat yleensä geneettiset kytkentämekanismit, mutta bryozoojen genetiikasta on vain vähän tietoa.

Useimmat Bryozoan-lajit elävät meriympäristöissä. Makeassa vedessä elää noin 50 lajia. Vesiympäristöissään bryozoanit elävät kaikenlaisilla kovilla alustoilla: hiekanjyvillä, kivillä, simpukoilla, puulla, levän terillä, putkilla ja laivoilla, jotka voivat olla pahasti bryozoanien kuorruttamia. Jotkin sienipesäkkeet eivät kuitenkaan kasva kiinteillä alustoilla, vaan ne muodostavat pesäkkeitä sedimentin päälle. Jotkut lajit elävät jopa 8 200 metrin syvyydessä, mutta useimmat sienirihmastot elävät paljon matalammissa vesissä. Useimmat sienirihmastot ovat istuvia ja liikkumattomia, mutta muutamat pesäkkeet pystyvät ryömimään, ja muutamat muut kuin pesäkelajit elävät ja liikkuvat hiekanjyvien välissä. Yksi merkittävä laji saa elantonsa kellumalla eteläisellä valtamerellä. Useita ruohoturkkilajeja elää Yhdysvaltojen keskilännen alueella, erityisesti Ohiossa, Indianassa ja Kentuckyssa, joka oli aikoinaan osa suurta valtamerta, läntistä sisäistä meriväylää.

Niiden ruokavalio koostuu pienistä mikro-organismeista, kuten piilevistä ja muista yksisoluisista levistä. Pohjaeläimiä puolestaan saalistavat laiduntavat eliöt, kuten merisiilit ja kalat.

Bryozoanit ovat lähes kokonaan kolonioita muodostavia eläimiä. Monet miljoonat yksilöt voivat muodostaa yhden yhdyskunnan. Pesäkkeiden koko vaihtelee millimetreistä metreihin, mutta pesäkkeitä muodostavat yksilöt ovat pieniä, yleensä alle millimetrin pituisia. Kussakin pesäkkeessä eri yksilöillä on erilaisia tehtäviä. Jotkut yksilöt keräävät ravintoa pesäkkeelle (autozooidit), toiset ovat riippuvaisia niistä (heterozooidit). Jotkut yksilöt ovat omistautuneet pesäkkeen vahvistamiselle (kenozooidit) ja toiset taas pesäkkeen puhdistamiselle (vibraculat). Tunnetaan vain yksi yksinäinen laji, Monobryozoon ambulans, joka ei muodosta kolonioita.

Fossiiliset ruohokotilot esiintyivät ensimmäisen kerran ordovikiumin alkupuolella, ja niillä oli valtava sopeutuva säteily. Niitä esiintyi runsaasti koko paleotsooisen kauden ajan: ne olivat yksi hallitsevimmista paleotsooisten fossiilien ryhmistä. Ne olivat merenpohjayhteisöjen tärkeitä osia, ja nykyisten murtosienienien tavoin niillä oli tärkeä rooli sedimentin stabiloinnissa ja sitomisessa. Ne olivat ravinnonlähteitä monille muille pohjaeläimille. 354-323 miljoonaa vuotta sitten alkaneen alemman hiilikauden (Mississippin kauden) aikana bryozoanit olivat niin yleisiä, että niiden rikkinäiset luurangot muodostavat kokonaisia kalkkikivikerrostumia.

Permin ja triaskauden rajalla tapahtuneen romahduksen jälkeen, jolloin lähes kaikki lajit kuolivat sukupuuttoon, ruijanesikot elpyivät myöhemmällä mesotsooisella kaudella ja menestyivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Mätieläinten fossiilirekisterissä on yli 15 000 lajia.

Useimmilla fossiilisilla mäkikotiloilla on mineralisoitunut luuranko. Yksittäisten zooidien luuranko vaihtelee putkimaisesta laatikon muotoiseen, ja siinä on pääteaukko, josta lofofori työntyy ulos ruokailua varten. Suurimmassa osassa ordovikialaisten bryozoanien eläimistä ei ole huokosia, mutta luurangon todisteet osoittavat, että epiteelit olivat jatkuvia zooidista toiseen.

Yksi tärkeimmistä tapahtumista mäkikotiloiden evoluution aikana oli kalkkipitoisen luurangon ja lonkeroiden ulkonemismekanismin kehittyminen. Rungon ulkoseinämien jäykkyys antoi suojaa petoeläimiä vastaan, lisäsi eläinkehien yhteenkytkeytymistä ja mahdollisti massiivisten koloniamuotojen kehittymisen.