Amerikkalainen viitasammakko (Rana catesbeiana) — lajiopas

Amerikkalainen viitasammakko (Rana catesbeiana) on sen yleisnimi. Se on yksi Rana-suvun 90 lajista.

Quebecissä, Kanadassa ja Louisianassa Yhdysvalloissa härkäsammakkoa kutsutaan nimellä ouaouaron (wa'wa'ron); sana on peräisin wendat-kielestä ja lainattu 1600-luvulla. Amerikkalainen viitasammakko tunnetaan myös nimellä Lithobates catesbeianus. Rana-sammakoiden kantasuku on Ranidae eli "oikeat sammakot".

Ranidae-heimo jakautuu yhdeksään alasukuun. Ceratobatrachinae (Kaakkois-Aasia), Conrauinae (Afrikka), Dicroglossinae, Micrixalinae (Intia), Nyctibatrachinae (Intia), Petropedetinae (Afrikka), Ptychadeninae (Afrikka), Raninae (Australia, Etelä-Amerikka) ja Ranixalinae (Intia). Amerikkalaisen härkäsammakon sukunimi tulee latinan sanasta rana, joka tarkoittaa sammakkoa.

George Shaw kuvasi härkäsammakot ensimmäisen kerran vuonna 1802. Shaw kuvasi härkäsammakon kirjassaan General Zoology or Systematic Natural History. Härkäsammakon ääni on hidas ja syvä g-r-r-u-u-u-u-u-m. Nuoret viitasammakot huutavat korkeaa piippausta ennen veteen menoa. Härkäsammakoilla on myrkyllinen iho, vaikka se ei ole ihmiselle haitallista. Myrkkyjen ansiosta on epätodennäköisempää, että muut eläimet syövät niitä.

Amerikkalainen viitasammakko on suurin "oikeiden sammakoiden" heimoon kuuluva laji. Härkäsammakot voivat saavuttaa 15-20 cm:n pituuden. Naaraat ovat uroksia suurempia. Härkäsammakot voivat painaa jopa 1,7 puntaa (770 g). Härkäsammakot ovat joko ruskeita tai vihreitä. Niiden selässä on myös tummempia täpliä. Härkäsammakoilla on uintiin tarkoitetut verkkojalat. Ne voivat hypätä jopa 1,8 metrin korkeuteen. Urokset kuulevat härkäsammakoiden karjuvan, kun ne parittelevat naaraan kanssa. Uroksilla on myös isommat tärykalvot, jotka peittävät niiden korvat. Härkäsammakoilla on ruskeat tai kultaiset silmät. Niillä on myös leveä litteä pää ja vartalo. Härkäsammakon suu on pieni, ja sen sisällä on pieniä hampaita.

Härkäsammakot voivat elää jopa 4-5 vuotta. Yksi vankeudessa elänyt viitasammakko oli elänyt jopa 18 vuotta. Urokset ovat reviirimaisia ja hyökkäävät kaikkien eläinten, myös omiensa, kimppuun, jos ne tulevat niiden lähelle. Ne hyppivät, painivat ja jopa karkottavat kaikki eläimet. Härkäsammakoilla on hyvä kuulo. Joukkoa härkäsammakoita kutsutaan "armeijaksi".

Härkäsammakoilla tiedetään olevan monia viruksia ja bakteereja. Kuitenkin vain muutamat niistä ovat tärkeitä luonnolle. Härkäsammakoita syytettiin Kanadassa vuonna 1997 puhjenneesta erytrosyyttivirusepidemiasta. Niitä syytettiin myös sytridisienestä, joka levisi Arizonaan vuonna 2000. Sytridisienen uskotaan olevan yksi tärkeimmistä sammakkoeläinkantojen vähenemisen syistä. Monilla härkäsammakoilla voi olla loisia, kuten helminttejä, trematodeja, sukkulamatoja, alkueläimiä ja iilimatoja.

Vuonna 1913 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että härkäsammakot syövät minkä tahansa eläimen, jonka ne voivat voittaa ja tunkea kurkkuunsa. Härkäsammakon mahassa on todettu olevan jyrsijöitä, piisaminpoikasia, pieniä kilpikonnia, käärmeitä, sammakoita (myös härkäsammakoita), lintuja ja lepakko sekä monia selkärangattomia, kuten hyönteisiä. Nämä tutkimukset osoittavat, että härkäsammakon ruokavalio on ainutlaatuinen Pohjois-Amerikan Rana-lajin joukossa. Härkäsammakoiden tiedetään syövän myös ankanpoikasia ja nuijapäitä. Härkäsammakoilla on hampaat suunsa yläosassa. Niiden kielet pystyvät kääntämään ruokaa suuhunsa. Härkäsammakot syövät yöllä.

Vankeudessa lemmikkisammakoille annetaan sirkkoja, matoja, pieniä kaloja, jyrsijöitä ja hedelmäkärpäsiä. Luonnossa ne syövät mielellään rapuja, vesikuoriaisia, etanoita ja lohikärpäsen toukkia. Härkäsammakot saattavat syödä toisiaan, mikä muodostaa 80 prosenttia niiden ravinnosta. Vuonna 1935 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että pienemmät härkäsammakot syövät pääasiassa hyönteisiä. Suuremmat härkäsammakot syövät kuitenkin rapuja, sammakoita ja hiiriä. Arizonassa vuonna 1988 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että siellä härkäsammakot syövät selkärangattomia, kuten etanoita ja hyönteisiä. Kahdessa muussa tutkimuksessa, joista toinen tehtiin vuonna 1977 (New Mexicossa) ja toinen vuonna 1993 (New Yorkissa), todettiin, että New Yorkin härkäsammakot syövät pääasiassa Ranidae-sammakoita. New Mexicossa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että siellä härkäsammakot syövät pääasiassa konnia. Aikuiset sammakot voivat auttaa vähentämään hyttyskantoja syömällä suurimman osan niiden toukista.

Härkäsammakot tulevat seksuaalisesti aktiivisiksi 2-4 vuoden kuluttua siitä, kun niistä on tullut sammakoita. Naaraat ovat kiinnostuneita uroksista, joilla on eniten ravintoa tarjoava reviiri. Härkäsammakot parittelevat alkukeväästä alkukesään. Härkäsammakkouros tarttuu naaraaseen ja alkaa karjua. Naaras härkäsammakko ääntelee aggressiivisesti. Naaras munii munansa mataliin vesiin. Uros vapauttaa munien päälle siittiöitä lannoitteeksi. Naaras voi munia jopa 20 000 munaa. Viitasammakoiden munat munivat veden pinnalle. Silloin ne altistuvat haitalliselle UV-B-säteilylle. Tämän vuoksi monilla härkäsammakoilla voi olla epänormaali (ei normaali) kehitys. Munat kuoriutuvat neljän päivän kuluttua. Niitä kutsutaan "nuijapäiksi", ja ne elävät vedessä syöden levää. Härkäsammakon nuijapoikaset ovat pituudeltaan suurempia kuin muiden sammakoiden nuijapoikaset. Niistä tulee sammakoita yli vuodessa. Vankeudessa niistä voi tulla sammakoita kahdessatoista viikossa. Jos viitasammakon nuijapoikanen pysyy nuijapoikana yli vuoden, siitä tulee aikuisena suurempi. Tämän vuoksi niillä on paremmat mahdollisuudet selviytyä luonnossa.

Monet saalistajat, kuten suuremmat kalat, äyriäiset ja jotkut linnut, syövät osan munista ja nuijapäistä. Koska viitasammakon nuijapoikaset eivät ole kovin aktiivisia, on epätodennäköisempää, että jokin eläin syö ne. Jos viitasammakon poikaset kuitenkin havaitaan, salamanterit ja selkärangattomat syövät niitä. Kun niistä tulee aikuisia sammakoita, saalistajista tulee viitasammakoiden ravintoa. Urokset pysyvät nuijapoikiensa kanssa ja suojelevat niitä. Urokset jopa vievät nuijapoikasensa mutaa kaivamalla muihin suuriin vesistöihin. Ne tekevät näin, jos vesi on kuivumassa. Viitasammakon poikaset eivät ole kalojen suosima ravinnonlähde. Tämä johtuu niiden kamalasta mausta. Tämän vuoksi viitasammakon poikasilla on paremmat mahdollisuudet selviytyä kuin muiden sammakoiden poikasilla. Härkäsammakon nuijapäät viettävät suurimman osan ajastaan uimatta. Tämä tekee niistä vähemmän havaittavia. Härkäsammakon nuijapäät ovat myös herättäneet huolta. Niiden suosikkiruokaa on levä, ja kasvaessaan ne syövät sitä suuria määriä. Ne voivat myös elää missä tahansa, missä on ihmisen talo, jos lähellä on vettä.

Kuikkien kehitys

Kun nuijapoikasista tulee "sammakoita", ne alkavat hyppiä vedestä maalle. Tässä vaiheessa ne menettävät häntänsä. Sammakot lakkaavat käyttämästä kiduksiaan ja käyttävät niitä keuhkoina. Ne alkavat syödä pieniä hyönteisiä. Sammakonpoikaset jäävät lähelle vettä, jossa ne ovat munineet. Jos on kuivuutta, ne etsivät uutta elinympäristöä. Tuolloin sammakonpoikasista tulee helppoa saalista isommille sammakoille, matelijoille, supikoirille, ketuille ja linnuille. Sammakoista tulee aikuisia viitasammakoita neljän kuukauden kuluttua, kun ne alkavat hyppiä maalla.

Yhdysvaltain eteläisten osavaltioiden härkäsammakot ovat aktiivisia koko ajan. Yhdysvaltain pohjoisissa osavaltioissa asuvat härkäsammakot vaipuvat talviunille. Parittelukausi alkaa keväällä ja päättyy alkukesästä. Yhdysvaltain pohjoisissa osavaltioissa härkäsammakot alkavat herätä horroksesta. Ne alkavat syödä ja uida. Kesällä härkäsammakot viettävät suurimman osan ajastaan vedessä. Ne syövät hyttysten toukkia. Syksyllä Yhdysvaltojen pohjoisosissa härkäsammakot alkavat vaipua horrokseen. Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden härkäsammakoista tulee puoliksi vesieläimiä. Talven aikana ne jatkavat puolivesieläiminä.

Jos ulkona on kylmä sää, ne vaipuvat talvehtimaan muutamaksi päiväksi. Sammakot ovat aktiivisia öisin. Niiden voi nähdä hyppivän puutarhoissa ja kaduilla. Päivisin ne ovat veden äärellä. Päivällä ne muuttuvat liikkumattomiksi (eivät liiku). Ne alkavat liikkua, jos ruokaa on lähellä tai jos ne tuntevat itsensä uhatuksi.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee viitasammakon "vähiten huolestuttavaksi". Tämä johtuu siitä, että niitä esiintyy lähes jokaisessa maanosassa. "Least Concern" tarkoittaa, että viitasammakko ei ole uhanalainen laji. Yhdysvaltojen eteläosissa on enemmän viitasammakoita kuin pohjoisessa. Viitasammakkokannat ovat kuitenkin vähenemässä elinympäristön häviämisen, veden saastumisen, torjunta-aineiden ja liikakalastuksen vuoksi. Vuonna 2012 Santa Cruzin piirikunnan hallintoneuvoston puheenjohtaja Mark W. Stone yritti kieltää härkäsammakoiden tuonnin, myynnin ja pitämisen Kalifornian Santa Cruzissa. Jos lautakunta allekirjoittaa lakiesityksen, Santa Cruzista tulee Yhdysvaltojen ensimmäinen piirikunta, joka kieltää härkäsammakot. Stone yrittää kieltää härkäsammakoita härkäsammakoiden ruokahalun vuoksi. Niitä on syytetty siitä, että monista eläimistä on tullut uhanalaisia lajeja kyseisessä osavaltiossa.

Härkäsammakot ovat Puerto Ricossa vieraslaji. Härkäsammakoita istutettiin vahingossa 1900-luvulta alkaen Coloradoon ja Kaliforniaan. Kalastajat lähtivät kalastamaan ja veivät saaliinsa kotiin, ja joillakin oli härkäsammakoita verkoissaan elossa. Lemmikinomistajat, jotka eivät enää halunneet niitä, ovat tuoneet niitä maahan. Jotkut lemmikkieläinten omistajat ostivat härkäsammakoita torjuakseen tuholaisia kotiensa lähellä. Härkäsammakoiden istuttamisen vaikutuksilla on kielteisiä seurauksia. Ravintonsa vuoksi ne voivat vähentää muiden sammakoiden kantoja. Härkäsammakoita on syytetty siitä, että Kalifornian punajalkasammakosta on tullut lähes uhanalainen laji. Niitä on syytetty myös monien muiden sammakkoeläinten sukupuuttoon kuolemisesta Kaliforniassa.

Viitasammakot kilpailevat muiden sammakoiden kanssa ruoasta, ja ne voivat jopa tappaa oman lajinsa, jos ruokaa ei löydy. Härkäsammakoita pidetään yhtenä pahimmista vierasperäisistä vieraslajeista (AIS). AIS-lajit ovat eläimiä, jotka pystyvät vähentämään muita lajeja ja jopa hävittämään ne sukupuuttoon maailmanlaajuisesti. Härkäsammakot ovat vastuussa sukkanauhakäärmeiden vähenemisestä Meksikossa. Alfordin vuonna 1989 tekemässä laboratoriokokeessa härkäsammakot vähensivät Copen harmaasammakon populaatiota. Tutkimuksessa härkäsammakoita ja Copen harmaasammakkoa istutettiin yhteen kontrolloidussa ympäristössä.

Härkäsammakot ovat ravinnonlähde Etelä-Yhdysvalloissa ja Yhdysvaltojen keskilännessä. Ihmiset metsästävät härkäsammakoita öisin jokien lähellä. Härkäsammakoiden jalat kypsennetään ja selkä paistetaan. Kiinassa härkäsammakoita myydään elävinä syötäväksi. Sitten ne tapetaan ja keitetään vihannesten kanssa. Kalifornian osavaltiossa ihmisillä on oltava lupa pyydystää härkäsammakoita ruoaksi. Kouluissa härkäsammakoita leikataan biologian tunneilla. Yleensä tämä tehdään yläasteella. Leikkaaminen on menetelmä, jolla oppilaille opetetaan härkäsammakon anatomiaa. Härkäsammakoita pidetään myös lemmikkeinä. Niitä pidetään akvaarioissa tai terraariossa. Terraario on säiliö, jonka toisella puolella on kasveja ja multaa. Toisella puolella on vettä. Härkäsammakko tarvitsisi yhden paikan maalle ja toisen vedelle.

• Beltz, Ellin (2006), Scientific and Common Names of the Reptiles and Amphibians of North America - Explained, Houghton Mifflin Company, ISBN 0-395-98272-3.
• Stebbins, Robert (2003), A Field Guide to Western Reptiles and Amphibians, Third Edition, Houghton Mifflin Company, ISBN 0-395-98272-3.
• Haney, Johannah (2009), Suuret lemmikit: Marshall Cavendish, ISBN 978-0-7614-4151-9.
• Storer, Malcolm (2004), Experimental Approaches to Conservation Biology, University of California Press, ISBN 978-0-520-24024-7.
• Murphy, Adelaide (1984), A Field Guide to the Familiar: Learning to Observe the Natural World, UPNE, ISBN 978-0-87451-865-8.
• Lawrence, William; Moncuit, Teddy (2003), Sammakkoeläimet: Animal Life Encyclopedia, Gale Group, ISBN 978-0-7876-5782-6.
• Starosta, Paul; Moncuit, Teddy (2006), Sammakot: And Other Amphibians, ACC Distribution, ISBN 978-1-905377-05-3.
• Dickerson, Mary Cynthia (2009), Sammakkokirja: North American Toads And Frogs, With A Study Of The Habits And Life Histories Of Those Of The Northeastern States, Nabu Press, ISBN 978-1-173-11240-0.
• Harding, James (1997), Amphibians and Reptiles of the Great Lakes Region, University of Michigan Press, ISBN 978-0-472-06628-5.
• Lannoo, Michael (2005), Amphibian Declines: The Conservation Status Of United States Species, University of California Press, ISBN 978-0-520-23592-2.
• Glotzhaber, Robert (2000), Biology Laboratory Set Student Manual, Hayden Mcneil Publisher, ISBN 978-0-520-24096-4.
• Wechsler, Dough (2002), Bullfroggs (Really Wild Life of Frogs), Powerkids Press, ISBN 978-0-8239-5855-9.
• Purser, Phillip (2006), Tadpole Care, TFH Publications, ISBN 978-0-7938-1035-2.
• Gray, Susan (2009), Bullfrog (Animal Invaders), Cherry Lake Publications, ISBN 978-1-60279-327-9.