FG 42

Historia

Kreetan taistelun (operaatio Mercury) aikaan saksalaisilla Fallschirmjägereillä oli samat aseet kuin kanta-armeijalla. Kun he hyppäsivät lentokoneista, heillä oli vain pistoolit ja käsikranaatit. Konepistoolit, kiväärit ja muut raskaammat aseet pudotettiin laatikoissa. Saksalaisten laskuvarjojen rakenteen vuoksi raskaampia aseita, kuten kivääreitä, ei ollut turvallista kuljettaa hyppyjen aikana. Kreetalla kansainyhteisön puolustajat tappoivat tai haavoittivat monia saksalaisia sotilaita. Tämä johtui siitä, että saksalaisten laskuvarjojääkäreiden oli mentävä hakemaan aseitaan säiliöistä. Näitä saattoi olla kaikkialla taistelukentällä. Tämä osoitti, että tavallisen armeijan käyttämät aseet eivät soveltuneet ilmaoperaatioihin.

Kehitys

Vuonna 1941 Saksan ilmavoimat (Luftwaffe) pyysi valikoivaa tuliasetta laskuvarjojääkäreille. Ilmavoimien asekehitysosastolla (Tarnewitzissa lähellä Lyypekkiä) toimivaa ilmavoimien johtavaa lentosihteeriä Ossenbachia pyydettiin kehittämään tämä uusi ase. Valtakunnan ilmavoimien ministeriö (Reichsluftfahrtministerium, RLM) halusi kehittää automaattikiväärin, joka laukaistaisiin olkapäästä. Se korvaisi ilmahyökkäyksissä käytettävät pulttipistoolit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit. Ase myös yksinkertaistaisi logistiikkaa ja antaisi enemmän tulivoimaa tavalliselle laskuvarjojääkäreille.

RLM yritti käynnistää virallisen kehitysohjelman Heereswaffenamtin (HWaA eli armeijan aselaitoksen) avulla. HWaA vastasi saksalaisten käsiaseiden kehittämisestä. HWaA:lla ja Luftwaffella oli kuitenkin erilaiset prioriteetit. Myös Luftwaffen ja armeijan välillä oli erimielisyyksiä (HWaA kieltäytyi ohjelmasta, koska se ei ollut sen mielestä realistinen. He yrittivät sen sijaan antaa G 41(W) puoliautomaattikiväärin). Tämä tarkoitti sitä, että Luftwaffen oli kehitettävä ase itse. Insinöörit, jotka kehittäisivät aseen, olivat taitavia kehittämään kevyitä automaattiaseita (he onnistuivat muuttamaan MG 15 -lentokonekiväärin niin, että sitä voitiin käyttää myös maassa). Laskuvarjojääkäreillä oli kuitenkin paljon tappioita operaatio Mercuryn aikana. Tämän vuoksi Hitler päätti, että ilmahyökkäykset eivät olleet tärkeitä, ja asetta koskevat suunnitelmat peruttiin. Luftwaffen päällikkö Hermann Göring määräsi kuitenkin salaa ohjelman jatkuvan.

RLM lähetti suunnitelmansa suoraan saksalaisille yrityksille. Ensimmäinen suunnitelma oli LC-6. Se jaettiin 14. joulukuuta 1941. Sen mukaan ase ei saisi olla yli 1000 mm pitkä, se ei saisi olla pidempi kuin Kar 98k -kivääri, se saisi ampua yksittäislaukauksia suljetusta salvasta, se saisi ampua täysautomaattisesti avoimesta salvasta, se saisi ottaa luodit 10 tai 20 patruunan lippaasta ja sen olisi voitava ampua kiväärikranaatteja. Vaikka Heerin (pääarmeijan) käyttämä 7,9 mm:n Kurz-patruuna (joka oli kehitetty MP 43 -rynnäkkökivääriä varten) oli käytössä, Luftwaffe päätti käyttää 7,92 x 57 mm:n Mauser-kiväärin patruunaa. Tämä johtui siitä, että sillä oli pitkä kantama. Tämä kaliiperi mainittiin myös suunnittelun suunnitelmissa.

Prototyypit

Kuusi yritystä pyydettiin suunnittelemaan prototyyppejä. Nämä olivat: Gustloff-Werke, Mauser, Johannes Großfuß Metall- und Lackierwarenfabrik, C.G. Hänel, Rheinmetall-Borsig ja Heinrich Krieghoff Waffenfabrik. Sopimuksia tehtiin useita, mutta prototyyppejä on tiettävästi annettu vain muutamia. Mauser antoi MG 81:n version. Se kuitenkin hylättiin, koska se oli liian raskas ja sai luodit vyöstä. Eräs Louis Stangen Rheinmetall-Borsigilla tekemä suunnitelma hyväksyttiin. Sitä testattiin Tarnewitzin testiasemalla vuoden 1942 puolivälissä. Tätä prototyyppiä kutsuttiin nimellä Gerät 450 ("laite 450") tai Ausführung "A" ("tyyppi A"). Sen oli tarkoitus olla ohutlevyrakenteinen. A-tyyppiä ei koskaan valmistettu (lukuun ottamatta joitakin malleja). Perusmalli kuitenkin säilytettiin jatkokehitystä varten.

LC-6:n perusosat hyväksyttiin. Tämän jälkeen suunnitteluun tehtiin joukko muutoksia. LC-6:n parannettua versiota kutsuttiin Ausführung B:ksi. Tässä parannuksessa käsisuojusta muutettiin niin, että se antoi paremman suojan kuumuutta vastaan ja paremman otteen märkänä.

Näissä testeissä ilmeni monia ongelmia. Stange korjasi ne huhtikuussa 1942. Tämä toinen parannettu versio sai nimekseen LC-6/II. Prototyyppiä testattiin sen jälkeen useita kertoja. HWA järjesti nämä testit. Prototyyppiä muutettiin vielä enemmän, ja lopulta siitä tuli LC-6/III-prototyyppi. Tästä tuli FG 42.

Vuoden 1943 alussa valmistettiin 50 kivääriä. Näistä kuusi lähetettiin pois testattavaksi lisää. Näissä aseissa oli vakavia vikoja. Yksi kivääri petti ammuttuaan vain 2 100 laukausta. Lisäksi eräs sotilas loukkaantui, kun hän yritti ampua kiväärikranaatilla.

Tuotanto

FG 42:een tehtiin useita muita muutoksia, ennen kuin sen valmistus sallittiin. Ensimmäisessä Rheinmetallin mallissa käytettiin paljon krominikkeliterästä. Sitä käytettiin monissa osissa, joita tarvittiin, jotta ase toimisi. Tätä materiaalia ei ollut paljon saatavilla. Kun Luftwaffe sai luvan valmistaa 3 000 kivääriä lisää testausta varten, asetta muutettiin ja krominikkeliteräksen sijasta käytettiin mangaaniterästä. Heinrich Krieghoff -yhtiötä pyydettiin valmistamaan joitakin FG 42:n kivääreitä. Tämä johtui siitä, että Rheinmetall ei ollut tarpeeksi suuri valmistamaan suuria määriä FG 42:ta. Asetta käytettiin ensimmäisen kerran kommandojoukoissa operaatio Eichen aikana vuonna 1943. Operaatio Eiche oli vaarallinen tehtävä, johon jotkut Fallschirmjägerit lähtivät. Tehtävän aikana heidän piti pelastaa Benito Mussolini. Fallschirmjäger-joukkuetta johti Otto Skorzeny.

Asetta vaihdettiin jatkuvasti. Koska sen ensimmäistä mallia muutettiin useita kertoja ja Luftwaffe tarvitsi erilaisia asioita, FG 42:sta valmistettiin monia erilaisia tyyppejä. Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuissa asiakirjoissa ja kirjoissa sanotaan yleensä, että FG 42:sta oli kolme pääversiota. Saksalaiset eivät kuitenkaan koskaan sanoneet, että ne olivat eri malleja. Mallia I, mallia II ja mallia III ei koskaan mainittu virallisesti. Saksalaisissa lehdissä aseesta käytetään vain nimitystä "FG 42". Aina mainittiin FG 42:n uusin versio.

BD 42

BD 42/I on puoliautomaattinen kopio varhaisesta FG 42 -kivääristä. BD 42/II on myöhemmän FG 42:n puoliautomaattinen kopio. Molempia valmisti HZA Kulmbach GmbH.

Saksalainen Fallschirmjäger ja hänen FG 42:nsa.


Fallschirmjäger-Lehr-pataljoonan laskuvarjojoukot käyttivät FG 42:ta syyskuussa 1943 tehdyssä uskaliaassa hyökkäyksessä Benito Mussolinin vapauttamiseksi.

Suunnittelun yksityiskohdat

Yleisiä tietoja

FG 42 oli valikoiva tuliase. Sitä jäähdytettiin ilmalla. FG 42:n lipas oli myös sivussa. Sitä oli melko helppo hallita, jos sitä ammuttiin täysautomaattitilassa.

Ruokinta ja poltto

FG 42:n luodit saatiin laatikonmuotoisesta lippaasta. Tähän lippaaseen mahtui 10 tai 20 patruunaa.

FG 42 oli puoliautomaattinen, kun se ammuttiin suljetusta salvasta. Ase ei liikkunut kovinkaan paljon laukaistessa. Tämä tarkoitti sitä, että yksittäisten laukausten ampuminen oli tarkempaa. Kun asetta ammuttiin automaattitilassa, se ammuttiin avoimesta salvasta. Kun automaattitila oli päällä, salpa pysyi auki, jotta ase pysyi viileänä.

Testaus

FG 42:n oli tarkoitus antaa natsi-Saksalle hyödyllistä tulivoimaa. Niitä valmistettiin kuitenkin vain pieni määrä. Kun sitä testattiin, laskuvarjojääkärit pitivät siitä. FG 42:ssa oli kuitenkin joitakin ongelmia. FG 42:ssa oli 20 tai joskus 10 patruunan lipas, joka asetettiin kiväärin vasempaan kylkeen. Oli varsin tavallista, että konepistooleissa oli lippaat sivulla, mutta isompi lipas kiväärin raskaampien patruunoiden kanssa melko epätasapainossa. Lisäksi FG 42:n pää nousi melko nopeasti ilmaan, kun sitä ammuttiin automaattitilassa. Tämä vaikeutti tarkkaa automaattitulta. Se tarkoitti myös sitä, että automaattituli ei ollut kovin käyttökelpoinen. Yhdysvaltalaisessa M14-kiväärissä oli samankaltaisia ongelmia.

FG 42:een perustuvat aseet

Amerikkalaisessa M41 Johnson LMG:ssä on monia asioita, jotka muistuttavat FG 42:ta. Molempien lippaat olivat vasemmalla puolella. Ne myös ampuivat automaattitilassa avoimesta salvasta ja puoliautomaattitilassa suljetusta salvasta. Vaikka jotkin asiat ovat samankaltaisia, ei ole todisteita siitä, että toisen aseen suunnittelijat olisivat kopioineet toisen aseen suunnittelua.

Viimeiset tunnetut aseet, jotka perustuivat FG 42:een, ovat Sturmgewehr 52 ja M60-konekivääri.

Saksalaiset upseerit tarkastavat FG 42:n.


T-44 oli yhdysvaltalainen FG 42 -tyyppi, jota oli tarkoitus käyttää kevyenä konekiväärinä.

Käytä

Kun Krieghoff oli valmistanut noin 2000 FG 42:ta, mangaaniteräs, josta monet tärkeät osat oli valmistettu, siirrettiin pois käytettäväksi muihin tarkoituksiin. Tämä tarkoitti sitä, että ase oli suunniteltava uudelleen siten, että siinä käytettiin leimattua terästä. FG 42:ta käyttävät sotilaat pyysivät, että suunnitteluun tehtäisiin monia pieniä muutoksia. Nämä muutokset näkyvät myöhemmissä FG 42:ssa. FG 42:ssa oli myös yksinkertainen pistin piipun alla. Se oli piilotettu kaksoistukeen. Myöhemmässä FG 42:n versiossa pistintä lyhennettiin. Ennen päivitystä se oli 10 tuumaa (250 mm). Sen jälkeen se muuttui noin 150 mm:n (6 tuuman) pituiseksi.

Fallschirmjäger ampuu FG 42:lla kesäkuussa 1944.