Suomen kieli on suomalais-ugrilainen kieli, joka on uralilaiseen kieliperheeseen kuuluva kieliryhmä. Se on toinen Suomen kahdesta virallisesta kielestä. Se on myös virallinen vähemmistökieli Ruotsissa. Suomi on yksi Euroopan neljästä kansalliskielestä, joka ei ole indoeurooppalainen kieli. Kolme muuta ovat viro ja unkari, jotka ovat myös uralilaisia kieliä, sekä baskin kieli.

Kielitieteelliset piirteet

Suomi on agglutinoiva kieli: sanoihin liitetään päätteitä ja liitteitä, jotka ilmaisevat erilaisia kieliopillisia suhteita. Suomen kielessä on rikkaita sijamuotoja — yleisesti mainitaan noin 15 sijaa — joiden avulla ilmaistaan paikkaa, suuntaa, omistusta ja muita suhteita (esim. inessiivi -ssa "talossa", elatiivi -sta "talosta", partitiivi "talon/ taloa").

  • Vokaaliharmonia: etu- ja takavokaalit rajoittavat vokaalien yhdistelyä sanoissa (esimerkiksi ä, ö eivät yhdisty a, o kanssa).
  • Konsonanttivahvistus/konsonantti-gradatio: äänteellinen vaihtelu sanavartalon ja taivutusmuotojen välillä (esim. kukka → kukan, mutta päästä → päästä).
  • Sukupuolettomuus: suomen kielessä ei ole kieliopillista sukupuolta eikä erillisiä pronomineja miehille ja naisille (hän = he/she).
  • Sanalajeja ja sanajärjestystä: tyypillinen perusjärjestys on SVO (subjekti–verbi–objekti), mutta sanajärjestys on suhteellisen vapaa ja sitä käytetään usein tietoisuuspainotuksen ilmaisemiseen.

Historia ja kehitys

Suomen kieli on kehittynyt uralilaisen kieliperheen pohjalta ja sen vanhimpia tallenteita on löydettävissä kansanrunoudesta ja paikannimistä. Kirjoitetun suomen historia alkaa 1500-luvulta, jolloin Mikael Agricola loi pohjan suomen kirjalliskielelle kääntämällä Raamatun ja kehittämällä ortografiaa. Kielimuodot ovat muuttuneet ajan kuluessa sekä sisäisten kehitysprosessien että muiden kielten vaikutuksesta.

Kirjoitus, ääntäminen ja ortografia

Suomi käyttää latinalaista aakkostoa, johon kuuluu mm. ä ja ö sekä historiallisesti käytetty å ruotsalaisissa nimissä. Kirjoitus on melko foneettista: kirjain vastaa pääosin yhtä äännettä, mikä tekee ääntämisestä ennustettavaa. Ääntäminen ja ortografia ovat pysyneet suhteellisen vakaina Agricolan ajasta lähtien, vaikka pienempiä muutoksia on tapahtunut.

Murteet ja standardikieli

Suomessa on useita murrealueita, jotka jakautuvat pääpiirteissään länsi- ja itämurteisiin sekä näiden sisäisiin alaryhmiin. Murteet eroavat mm. vokaalien pituudessa, sanastossa ja tietyissä äänneominaisuuksissa. 1800–1900-lukujen kielipoliittinen kehitys ja koulujärjestelmä ovat lisänneet yleiskielen asemaa; nykyinen standardisuomi (yleiskieli) perustuu pääosin eteläiseen ja keskieurooppalaiseen puhetapaan ja kirjalliseen perinteeseen.

Käyttö, asema ja puhujamäärä

Suomea puhuu äidinkielenään noin noin 5,4 miljoonaa ihmistä, pääasiassa Suomessa ja Ruotsissa. Se on Suomen toinen virallinen kieli yhdessä ruotsin kanssa ja yksi Euroopan unionin 24 virallisesta kielestä. Suomessa suomi on hallinnon, koulutuksen, median ja kulttuurin pääasiallinen kieli.

Suhteet muihin kieliin ja lainasanat

Suomen sanastoon on vaikuttanut erityisesti ruotsi (pitkässä historiallisessa kosketuksessa), mutta myös venäjä, saksa, latina ja nykyaikana englanti. Uralilaisiin sukulaiskieliin kuuluu muun muassa viro ja unkari, joiden kanssa suomella on sekä etäisyyksiä että yhteisiä piirteitä. Viron ja suomen välillä on jonkin verran sanastollista samankaltaisuutta ja osittaista ymmärrettävyyttä, mutta ne eivät ole suoraan keskinäisesti täysin ymmärrettäviä.

Opiskelu ja oppiminen

Suomea voi opiskella monissa yliopistoissa ja kielikouluissa sekä Suomessa että ulkomailla. Kielestä tekee oppimisen haasteen erityisesti sijamuotojen ja vokaaliharmonian hallitseminen sekä sanaston ero indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Toisaalta suomen selkeä ortografia helpottaa lukemaan ja kirjoittamaan oppimista verrattuna joihinkin muihin kieliin.

Lisätieto: Suomi on dynaaminen kieli, jota kehitetään edelleen — uutta sanastoa syntyy erityisesti teknologian ja kansainvälisten kontaktien myötä.