Leopardikissa (Prionailurus bengalensis) – pieni Aasian villikissa

Leopardikissa — pieni Aasian villikissa: kauniit pilkut, 12 alalajia, laaja levinneisyys mutta elinympäristöuhat ja metsästys. Tutustu lajin elämään ja suojeluun.

Leopardikissa (Prionailurus bengalensis) on pieni luonnonvarainen kissa Etelä- ja Itä-Aasiassa. IUCN on vuodesta 2002 lähtien pitänyt sitä vähiten huolestuttavana lajina. Se on laajalti levinnyt, mutta paikoin sen elinympäristö katoaa ja sitä metsästetään. Leopardikissan alalajeja on kaksitoista, jotka eroavat toisistaan suuresti ulkonäöltään.

Pieni kissa ei ole läheistä sukua leopardille. Sen leopardin kaltaiset pilkut antoivat sille nimen.

Ulkonäkö ja koko

Leopardikissa on siro ja ketterä, kokoluokaltaan selvästi pienempi kuin villipedot kuten leopardi. Aikuisten kehon pituus vaihtelee lajeittain ja alalajeittain yleensä noin 38–66 cm ja häntä 20–36 cm. Paino on tavallisesti 1,5–8 kg; useimmat yksilöt ovat 2–4,5 kg luokkaa. Turkki on lyhyt tai keskipitkä, ja sillä on laikukas tai raidallinen kuvio. Väri vaihtelee keltaisesta harmahtavanruskeaan, ja alalajit poikkeavat merkittävästi kuvioinniltaan ja väritykseltään.

Levinneisyys ja elinympäristö

Leopardikissa esiintyy laajalti Etelä- ja Itä-Aasiassa; se asuttaa erilaisia elinympäristöjä sademetsistä sekametsiin, pensaikoihin, peltoviljelyalueiden reuna-alueisiin ja kosteikkoihin. Se sopeutuu myös ihmisen muokkaamiin ympäristöihin, kunhan saalista ja piilopaikkoja on saatavilla. Joillakin alueilla alalajit elävät myös vuoristoissa tai saarilla, mikä selittää muuntelun alalajien välillä.

Käyttäytyminen ja ravinto

Leopardikissat ovat pääosin yksineläjiä ja yö- tai hämäräaktiivisia. Ne liikkuvat pienillä reviireillä, joiden koko riippuu saaliseläinten runsaudesta ja elinympäristöstä. Ne ovat hyviä kiipeilijöitä ja osa saaliista saattaa nousta puista. Ruoka koostuu pääasiassa pienistä nisäkkäistä (rotilaiset, jyrsijät), linnuista, sammakkoeläimistä, kaloista ja joskus hyönteisistä. Saalistustapa on yleensä hiiviskely ja nopea hyökkäys.

Lisääntyminen ja elinikä

Leopardikissat lisääntyvät yleensä kerran vuodessa tai tarpeen mukaan paikallisten olosuhteiden mukaan. Tiineysaika on noin 60–70 päivää ja pentuja syntyy tavallisesti 1–4. Pennut pysyvät emonsa suojassa useita kuukausia oppien saalistusta ja pesäkullan hoitoa. Villissä luonnossa leopardikissat elävät tyypillisesti 8–12 vuotta; vankeudessa elinikä voi olla pidempi, joskus yli 15 vuotta huolellisessa hoidossa.

Alalajit ja erityistapaukset

Leopardikissan alalajeja on noin kaksitoista, ja ne eroavat toisistaan muun muassa koon, turkin värityksen ja kuvioinnin perusteella. Joillakin saarilla elävät alalajit ovat erikoistuneet ja uhanalaisempia kuin lajin muut populaatiot. Esimerkiksi pieniä saarilla eläviä populaatioita uhkaa hävitys ja geneettinen eristäytyminen.

Uhat ja suojelu

• Elinympäristön häviäminen ja pirstoutuminen maankäytön muutosten vuoksi
• Metsästys ja salametsästys turkistarpeisiin tai tappo ihmiskontaktien vuoksi
• Sairaudet ja geneettinen sekoittuminen kotikissan kanssa (introgressio) joillakin alueilla
• Liikenneonnettomuudet ja paikalliset konfliktit ihmisten kanssa

Vaikka IUCN luokittelee lajin yleisesti vähiten huolestuttavaksi, monet paikalliset populaatiot tarvitsevat suojelutoimia. Toimet voivat sisältää elinympäristöjen suojelua ja ennallistamista, salametsästyksen torjuntaa, populaatiovalvontaa sekä tiedotusta ja yhteistyötä paikallisyhteisöjen kanssa.

Suhde ihmiseen

Leopardikisa on herättänyt myös kiinnostusta kasvattamalla rodun risteytyksiä kotikissan kanssa: niin sanottuja "Bengal"-rotuja käytetään lemmikkeinä, mikä on herättänyt keskustelua luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta ja risteytyksen vaikutuksista. Luonnonvaraisten kannattien suojelemiseksi on tärkeää ehkäistä geneettistä sekoittumista kotikissojen kanssa etenkin alueilla, joissa pienet populaatiot ovat haavoittuvia.

Yhteenveto

Leopardikissa on monimuotoinen, sopeutuva ja laajalle levinnyt pieni villikissa, jonka ulkonäkö vaihtelee suuresti alalajeittain. Vaikka laji ei ole yleisesti uhanalainen, tietyt populaatiot ja alalajit kärsivät elinympäristön menetyksestä, salametsästyksestä ja geneettisestä uhkasta. Paikalliset suojelutoimet ja elinympäristöjen säilyttäminen ovat keskeisiä lajin pitkän aikavälin säilymiselle.

Hae kirjaimella