Kartanotalous
Manorialismi (Seigneurialismi) on nimitys talouden organisoinnille keskiajalla Euroopassa. Talous perustui pääasiassa maatalouteen. Manorialismi kuvaa sitä, miten maa jaettiin ja kuka hyötyi maasta.
Lordi sai palan maata yleensä korkeammalta aatelismieheltä tai kuninkaalta. Kun hän sai maan, hän sai myös kaiken, mitä sillä oli. Se tarkoittaa, että myös suurin osa maalla asuvista ihmisistä kuului aatelismiehelle. Näiden ihmisten, joita kutsutaan talonpojiksi, oli maksettava herralle, tai heidän oli työskenneltävä hänelle. Näin aatelismies pystyi elämään ja elättämään perheensä sillä, mitä hän sai talonpojilta. Hänellä oli myös tiettyjä laillisia valtuuksia, kuten poliisivoimat. Talonpojat olivat rahvasta tai alamaisia, ja heidän oli maksettava herralle veroa. Vastineeksi he saivat suojelua.
Kohteiden maksettavaksi määrätyt kunnianosoitukset vaihtelivat. Se saattoi olla rahaa, mutta omavaraistalouden vuoksi useimmilla ei ollut rahaa. He saattoivat maksaa maksun tekemällä työtä herralleen tai maksamalla tietyn osan ansaitsemistaan tuloista (esimerkiksi kymmenesosan). Tämä tarkoitti sitä, että jos he viljelivät satoa, esimerkiksi jonkinlaista maissia, herra sai kymmenesosan heidän tuloistaan maissina. Tätä kutsutaan myös maksuksi luonnossa tai osakaskasvatukseksi.
Keskiaikaisen kartanon yleissuunnitelma; avomaata, joitakin aitauksia, kolmivuotinen viljelykierto, kartano ja pappila, metsämaata, laidunmaata ja niittyä.
Yhteiset ominaisuudet
Jokaisella kartanolla oli enintään kolme eri maaluokkaa:
- Demesne, se osa, joka on suoraan herran hallinnassa ja jota käytetään hänen kotitaloutensa ja huollettaviensa hyödyksi;
- riippuvaiset tilat (maaorjat tai talonpojat), joilla talonpoikaiskunta on velvollinen toimittamaan herralle tiettyjä työvoimapalveluja tai osan tuotannostaan (tai sen sijaan rahaa) tilaan liittyvien tapojen mukaisesti; ja
- Vapaa talonpoikaismaa, jolla ei ole tällaista velvoitetta, mutta joka on muutoin kartanon lainkäyttövallan ja tapojen alainen ja josta on maksettava vuokrasopimuksen tekohetkellä vahvistettu rahavuokra.
Joskus isännällä oli mylly, leipomo tai viinipuristin. Talonpojat saattoivat käyttää niitä maksua vastaan. Samoin metsästysoikeus tai oikeus antaa sikojen ruokailla metsämaillaan oli maksullista. Talonpojat saattoivat käyttää herran oikeusjärjestelmää riitojensa ratkaisemiseen - maksua vastaan. Jokaisen vuokralaisen vaihtuessa oli maksettava kertamaksu. Tilin toisella puolella kartanon hallinto aiheutti huomattavia kuluja. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että pienemmät kartanot tukeutuivat harvemmin talonpoikien vuokrasuhteisiin.
Riippuvaisia tiloja pidettiin isännän ja vuokralaisen välisellä sopimuksella, mutta käytännössä hallintaoikeus oli yleensä perinnöllistä, ja isännälle maksettiin maksu aina, kun toinen perheenjäsen periytyi. Villeinin maata ei voitu hylätä ainakaan niin kauan kuin jokainen pakeneva talonpoika saattoi kuolla nälkään; sitä ei myöskään voitu siirtää kolmannelle osapuolelle ilman lordin lupaa ja tavanomaista maksua.
Vaikka he eivät olleet vapaita, he eivät todellakaan olleet orjia: heillä oli lailliset oikeudet, joihin sovellettiin paikallisia tapoja, ja he saattoivat turvautua lakiin, ja heiltä perittiin oikeudenkäyntimaksuja, jotka olivat kartanon tulojen lisälähde. Talonpoikien tilojen alivuokraus oli yleistä, ja maa-alueella tehdystä työstä saatettiin maksaa lisämaksua, kuten 1200-luvulta lähtien yhä useammin tapahtui.
Tämä kuvaus Chingfordissa, Essexissä Englannissa sijaitsevasta kartanosta on kirjattu St Paulin katedraalin tuomiokapitulin asiakirjaan, kun se myönnettiin Robert Le Moynelle vuonna 1265:
| " | Hän sai myös riittävän komean ja hyvin tammella päällystetyn salin. Länsipuolella on arvokas sänky, maanpinnalla kivikamina, vaatehuone ja eräs muu pieni kammio; itäpäässä on ruokakomero ja voikammio. Salin ja kappelin välissä on sivuhuone. Kappelissa on kunnon kappeli, joka on päällystetty kaakeleilla, siirrettävä alttari ja pieni risti. Salissa on neljä pöytää, jotka on pystytetty telineisiin. Siellä on myös hyvä, kaakeleilla päällystetty keittiö, jossa on uuni ja uunit, toinen suuri ja toinen pieni, kakkuja varten, kaksi pöytää ja keittiön vieressä pieni leivintupa. Lisäksi on uusi, tammipaanuilla katettu viljamakasiini ja rakennus, jossa on meijeri, vaikka se on jaettu. Samoin pappeja varten sopiva kammio ja tarpeellinen kammio. Myös kanala. Nämä ovat sisäportin sisäpuolella. Samoin portin ulkopuolella on vanha palvelusväen talo, hyvä pitkä ja jaettu pöytä, ja päärakennuksen itäpuolella, pienemmän tallin takana, on palvelusväen käyttöön tarkoitettu aurinko. Lisäksi rakennus, jossa on vuode, sekä kaksi latoa, toinen vehnälle ja toinen kauralle. Nämä rakennukset on ympäröity vallihaudalla, muurilla ja pensasaidalla. Keskimmäisen portin takana on myös hyvä navetta, lehmien talli ja toinen härkien talli, jotka ovat vanhoja ja rappeutuneita. Ulkoisen portin takana on myös sikala. | " |
| -J.H. Robinson, käännös, University of Pennsylvania Translations and Reprints (1897), keskiaika, nide I: s. 283-284. | ||
Kartanoiden välinen vaihtelu
Feodaalinen yhteiskunta perustuu kahteen periaatteeseen, feodalismiin ja manoralistisuuteen. Manoralismin rakenteet kuitenkin vaihtelivat. Myöhemmällä keskiajalla oli edelleen alueita, joilla kartanoistuminen oli epätäydellistä tai sitä ei ollut lainkaan, kun taas kartanotalous kehittyi huomattavasti taloudellisten olosuhteiden muuttuessa.
Kaikilla kartanoilla ei ollut kaikkia kolmea maata: keskimäärin noin kolmannes peltoalasta oli maaomaisuutta ja hieman enemmän talonpoikaistiloja, mutta joissakin kartanoissa oli vain maaomaisuutta ja toisissa vain talonpoikaistiloja. Samoin vapaiden ja vapaiden tilojen osuus saattoi vaihdella suuresti. Tämä merkitsi sitä, että myös palkkatyöläisten määrä maataloustyön suorittamiseksi kartanoalueella vaihteli. Pienemmissä kartanoissa viljelysmaan osuus oli yleensä suurempi. Talonpoikien osuus oli suurempi suurissa kartanoissa, mikä tarjosi isännälle enemmän työvoimaa, joka oli velvollinen tekemään kartanotöitä. Vapaiden vuokra-asuntojen osuus ei yleensä vaihdellut yhtä paljon, mutta se oli yleensä jonkin verran suurempi pienemmissä kartanoissa.
Kartanot vaihtelivat myös maantieteellisesti: useimmat kartanot eivät sijainneet yhden kylän alueella. Usein osa kahdesta tai useammasta kylästä kuului kartanoon tai oli jaettu useamman kartanon kesken. Näissä paikoissa kaukana kartanosta asuvat talonpojat maksoivat joskus käteistä sen sijaan, että olisivat työskennelleet kartanolle.
Maatila ei yleensä ollut yksittäinen tontti. Siihen kuului jonkin verran maata keskustalon ja kartanorakennusten ympärillä. Loput kartanon maasta oli hajautettu kartanossa sijaitsevien kaistaleiden muodossa. Lisäksi herra saattoi vuokrata naapurikartanoihin kuuluvia vapaita vuokrakartanoita ja omistaa muita kartanoita, jotka sijaitsivat jonkin matkan päässä, jotta hänellä olisi laajempi tuotevalikoima.
Kaikkia kartanoita eivät pitäneet hallussaan maallikkoherrat, jotka suorittivat sotapalvelusta tai maksoivat käteistä esimiehelleen. Vuonna 1086 tehdyn tutkimuksen mukaan 17 prosenttia kartanoista kuului suoraan kuninkaalle, ja suurempi osa (hieman yli neljännes) oli piispojen ja luostareiden hallussa. Nämä kirkon kartanot olivat yleensä suurempia ja niiden kylänpoikien pinta-ala oli huomattavasti suurempi kuin niiden vieressä sijaitsevien maallikoiden kartanoiden.
Olosuhteiden vaikutus kartanoiden talouteen on monimutkainen ja toisinaan ristiriitainen: vuoristoalueiden olosuhteiden on katsottu säilyttävän talonpoikien vapaudet (erityisesti karjankasvatus on vähemmän työvoimavaltaista ja vaatii siksi vähemmän talonpoikien palveluja); toisaalta joidenkin tällaisten alueiden Euroopassa on sanottu olevan kaikkein ahdistavimpia kartanoita, kun taas Itä-Englannin alankoalueilla on todettu olleen poikkeuksellisen paljon vapaita talonpoikia, mikä on osittain skandinaavisen asutuksen perintöä.
Rahatalouden leviämisen katsotaan usein edistäneen työvoimapalvelujen korvaamista rahamaksuilla, mutta rahan määrän kasvu ja siitä johtuva inflaatio vuoden 1170 jälkeen saivat aateliset aluksi ottamaan takaisin vuokrattuja tiloja ja ottamaan uudelleen käyttöön työvoimamaksuja, kun kiinteiden rahamaksujen reaalinen arvo laski.
Historiallinen kehitys ja maantieteellinen levinneisyys
Nykyään termiä käytetään eniten viittaamaan keskiaikaiseen Länsi-Eurooppaan. Samanlaista järjestelmää käytettiin myöhäisen Rooman valtakunnan maaseudulla. Syntyvyys ja väestö vähenivät. Työvoima oli siksi tärkein tuotannontekijä. Peräkkäiset hallinnot yrittivät vakauttaa keisarillista taloutta jähmettämällä sosiaalisen rakenteen paikoilleen: poikien oli määrä seurata isiään ammatissaan.
Neuvoston jäseniä kiellettiin eroamasta, ja coloni, maanviljelijät, eivät saaneet siirtyä pois alueelta, johon he olivat sidoksissa. Heistä oli tulossa maaorjia. Useat tekijät vaikuttivat siihen, että entisten orjien ja entisten vapaiden maanviljelijöiden asema yhdistyi tällaisten colonien riippuvaiseksi luokaksi. Konstantinus I:n noin vuonna 325 antamat lait vahvistivat sekä colonien negatiivista puoliorjalaista asemaa että rajoittivat heidän oikeuttaan nostaa kanne tuomioistuimessa. Heidän lukumääräänsä lisäsivät barbaariset foederatit, jotka saivat asettua keisarikunnan alueelle.
Kun germaaniset valtakunnat syrjäyttivät Rooman vallan lännessä viidennellä vuosisadalla, roomalaiset maanomistajat korvattiin usein yksinkertaisesti goottilaisilla tai germaanisilla maanomistajilla, eikä perimmäinen tilanne juurikaan muuttunut. Maaseudun omavaraisuusprosessi sai äkillisen sysäyksen kahdeksannella vuosisadalla, kun normaali kaupankäynti Välimerellä keskeytyi. Henri Pirennen esittämässä teesissä, jonka monet kiistävät, oletetaan, että arabien valloitukset pakottivat keskiaikaisen talouden entistäkin voimakkaampaan maaseutuun ja synnyttivät klassisen feodaalisen mallin, jossa eriasteinen maaorjuus tukeutui paikallisten valtakeskusten hierarkiaan.
Aiheeseen liittyvät sivut
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä on manoriaalisuus?
V: Manorialismi tai Seigneurialismi on nimi keskiajalla Euroopassa vallinneelle taloudelliselle organisaatiolle, joka perustui pääasiassa maatalouteen.
K: Miten maa jaettiin manorialismissa?
V: Lordi sai palan maata korkeammalta aateliselta tai kuninkaalta ja sai kaiken sillä olevan, myös ihmiset.
K: Keitä olivat ihmiset, jotka asuivat maalla?
V: Maalla asuvia ihmisiä kutsuttiin talonpojiksi.
K: Miten talonpojat tukivat aatelismiestä?
V: Talonpoikien oli maksettava herralle veroa, työskenneltävä hänelle tai annettava hänelle osa siitä, mitä he ansaitsivat.
K: Mitä kunnianosoituksen maksamiseen kuului manorialismissa?
V: Tribuutin maksaminen vaihteli, ja se saattoi olla rahaa, työtä tai osa siitä, mitä he ansaitsivat. Myös luontoissuoritukset tai jako-osuus, jossa herra sai kymmenesosan siitä, mitä he ansaitsivat, olivat eräs maksumuoto.
K: Miksi talonpoikien oli maksettava veroa?
V: Talonpoikien oli maksettava herralle veroa suojelua vastaan.
K: Mitä valtuuksia aatelismiehellä oli?
V: Aatelismiehellä oli tiettyjä laillisia valtuuksia, muun muassa poliisivaltuudet.
