Monoplacophora on nilviäisten luokka, jonka yksilöillä on yksikerroksinen, lakin muotoinen kuori ja litteähkö, vatomainen jalka. Ulkonäöltään ne voivat muistuttaa limakkeita, mutta anatomialtaan ja evolutiiviselta asemaltaan ne eroavat monista muista nykyisistä nilviäisryhmistä. Useimmat nykylajit elävät meren pohjassa syvissä vesissä ja ovat suhteellisen pieniä, vain muutamasta millimetristä muutamaan senttimetriin.
Monoplacophorat tunnettiin pitkään ainoastaan fossiileina: ne esiintyvät runsaasti kambrikaudelta aina devoniin saakka. Yksi merkittävä ja yllättävä löytö tehtiin vuonna 1952, kun Tyynenmeren rannikolta Tyynen valtameren alueelta lähellä Meksikoa kaivettiin esiin elävä yksilö. Löytö liittyi Tanskan Galathea-retkikuntaan, ja otettu näyte tunnistettiin monoplacophoraksi; sille annettiin suku Neopilina. Tämä havainto oli yksi merkittävimmistä moderneista "elävän fossiilin" löydöistä ja se luokitellaan usein myös Lazarus-taksoniksi, koska taksonin todellinen nykyisyys paljastui fossiilikirjassa pitkän poissaolon jälkeen.
Lisäksi ne ovat äärimmäinen esimerkki paleontologian termistä viimeaikaisuuden vetovoima (engl. "pull of the recent"). Kaikilla fossiiliryhmillä on kirjattu ensimmäinen ja viimeinen esiintymisajankohta fossiiliaineistossa, mutta jos ryhmään kuuluu myös nykyisiä lajeja, niiden viimeinen esiintyminen on teknisesti nykyhetki. Elävien monoplakien löytyminen laajensi tämän ryhmän tunnettuja esiintymisjaksoja noin 400 miljoonalla vuodella ja muutti käsityksiä niiden sukulinjasta.
Neopilinan ja muiden monoplacophoranien anatomiaan kuuluu joukko peräkkäin toistuvia rakenteita: useita parillisia kiduksia, sarjautuneita lihasryhmiä (pedal retractor -lihaksia), useita munuaisten kaltaisia elimiä (nephridioita) ja usein myös useita paria sukurauhasia. Tällainen sarjamuotoinen toistuminen on herättänyt kiinnostusta, koska se muistuttaa segmentaatiota; on esitetty, että anatomisten rakenteiden, kuten kidusten ja lihasten, sarjamuotoinen toistuminen saattoi kehittyä jo yhteisessä esi-isässä kitonien (Polyplacophora) ja monoplacophoranien välillä. Tämä viittaa siihen, että nilviäisten muinaisella esi-isällä saattoi olla kahdenvälinen symmetria ja eräänlaisia segmenttejä, mutta tulkinnat vaihtelevat: osa tutkijoista pitää sarjautumista homologisena varhaisen nilviäisen piirteenä, kun taas toiset pitävät sitä toisinaan konvergenttisena ratkaisuna.
Monoplacophorat esiintyvät nykyisin pääasiassa syvänmeren elinympäristöissä—useimmat havainnot tulevat mantereiden reunusalueilta ja syvänmeren ylängöiltä satojen tai tuhansien metrien syvyyksistä—ja ne ovat pienikokoisia ja arkoja. Sittemmin 1950-luvun löydön jälkeen metsittymään useita nykylajeja löydettiin eri puolilta maailmaa, mikä vahvisti käsitystä siitä, että ryhmä ei ole täysin sukupuuttoon kuollut. Fossiiliaineiston ja nykylajien yhdistäminen on tarjonnut arvokasta tietoa nilviäisten evoluutiosta ja auttaa selvittämään, miten monimutkaiset ruumiinrakenteet kuten segmenttimäisyys ovat syntyneet eri eläinlinjoissa.
Monoplacophorat ovat siksi sekä paleontologian että vertailevan anatomian kannalta kiinnostava ryhmä: ne toimivat ikkunana muinaisten nilviäisten rakenteisiin ja tarjoavat tietoa nilviäisten alkuperästä ja varhaisesta kehityksestä. Tutkimus jatkuu niin morfologian, taksonomian kuin molekyylifysiologiankin aloilla, ja uudet näytteet syvästä merestä voivat vielä tarkentaa niiden taksonomista asemaa ja evolutiivista merkitystä.