Nilviäiset

Monimuotoisuus

Monet nilviäiset elävät myös makeassa vedessä ja maanpäällisissä elinympäristöissä. Ne ovat hyvin erilaisia paitsi kokonsa ja anatomisen rakenteensa myös käyttäytymisensä ja elinympäristönsä puolesta.

Suku jaetaan yleensä 9 tai 10 taksonomiseen luokkaan, joista kaksi on kokonaan sukupuuttoon kuolleita. Pääjalkaiset nilviäiset, kuten kalmarit, seepiat ja mustekalat, kuuluvat selkärangattomista eläimistä neurologisesti kehittyneimpiin: niillä on hyvät aivot ja monimutkainen käyttäytyminen. Joko jättiläiskalmarit tai kolossikalmarit ovat suurimmat tunnetut selkärangattomat. Nilviäiset (etanat ja etanat) ovat luokiteltujen lajien määrässä mitattuna ylivoimaisesti eniten nilviäisiä, ja niiden osuus kaikista nilviäisistä on 80 prosenttia. Nilviäisten tieteellistä tutkimusta kutsutaan malakologiaksi.

Tärkeimmät ominaisuudet

Nykyaikaisille nilviäisille tyypilliset kolme yleisintä piirrettä ovat:

1. vaippa, jossa on ontelo, jota käytetään hengittämiseen ja erittämiseen,
2. radulan läsnäolo ja
3. hermoston rakenne.

Näiden seikkojen lisäksi nilviäiset ovat niin erilaisia, että monissa oppikirjoissa käytetään "hypoteettista esi-isä-nilviäistä" niiden yhteenvetona (ks. jäljempänä). Tällä simpukalla on päällisin puolin yksittäinen, "limpetin kaltainen" kuori, joka on tehty proteiineista ja kitiinistä, jota on vahvistettu kalsiumkarbonaatilla. Sitä erittää koko yläpinnan peittävä vaippa. Eläimen alapuoli koostuu yhdestä lihaksikkaasta "jalasta".

Nilviäisen ruokintajärjestelmä alkaa raapivalla "kielellä", radulalla. Monimutkainen ruoansulatusjärjestelmä käyttää limaa ja mikroskooppisen pieniä, lihasvoimalla toimivia "karvoja", joita kutsutaan värekarvoiksi. Yleistyneellä nilviäisellä on kaksi parittaista hermosäiettä, simpukoilla kolme. Niissä lajeissa, joissa on aivot, ne kiertävät ruokatorvea. Useimmilla nilviäisillä on silmät, ja kaikilla on kemikaaleja, värähtelyä ja kosketusta havaitsevat anturit. Yksinkertaisin nilviäisten lisääntymisjärjestelmä perustuu ulkoiseen hedelmöitykseen, mutta monimutkaisempiakin muunnelmia esiintyy. Kaikki tuottavat munia, joista voi syntyä trokforan toukkia, monimutkaisempia veliger-toukkia tai pienikokoisia aikuisia.

Nilviäisten silmiinpistävä piirre on saman elimen käyttö useisiin eri tehtäviin. Esimerkiksi sydän ja nefriidit ("munuaiset") ovat tärkeitä osia lisääntymisjärjestelmässä sekä verenkierto- ja erittymisjärjestelmässä. Simpukoilla kidukset sekä "hengittävät" että tuottavat vesivirtauksen vaipan onteloon: tämä on tärkeää erittymisen ja lisääntymisen kannalta. Lisääntyessään nilviäiset voivat vaihtaa sukupuolta toisen lisääntymiskumppanin mukaan.

On olemassa hyviä todisteita siitä, että simpukat, pääjalkaiset ja simpukat ilmestyivät kambrikaudella, 541-485,4 miljoonaa vuotta sitten (mya). Sitä ennen nilviäisten evoluutiohistoriaa on edelleen epäselvää, miten ne ovat syntyneet esi-isiensä Lophotrochozoa-heimosta.

Nilviäislajit voivat myös olla vaaraksi tai tuholaiseksi ihmisen toiminnalle. Sinirengasturskan purema on usein tappava, ja Octopus apollyonin purema aiheuttaa tulehduksen, joka voi kestää yli kuukauden. Myös muutamien suurten trooppisten käpytikkaeläinten pistot voivat tappaa: niiden myrkkyistä on tullut tärkeitä välineitä neurologisessa tutkimuksessa. Skistosomiaasi (tunnetaan myös nimillä bilharsiat, bilharzioosi tai etanakuume) tarttuu ihmisiin vesietanoiden välityksellä, ja siitä kärsii noin 200 miljoonaa ihmistä. Etanat ja etanat voivat olla myös vakavia maatalouden tuholaisia, ja joidenkin etanalajien tahaton tai tahallinen tuominen uusiin ympäristöihin on vahingoittanut vakavasti joitakin ekosysteemejä.

"Yleistetty nilviäinen"

Koska nilviäisillä on niin monia erilaisia muotoja, monet oppikirjat aloittavat nilviäisten anatomian kuvaamalla niin sanotun arkimolluskan, hypoteettisen yleistetyn nilviäisen tai hypoteettisen esi-isän nilviäisen (HAM), jotta voidaan havainnollistaa suvun yleisimpiä piirteitä. Kuva on melko samankaltainen kuin nykyiset monoplacophorat: joidenkin mielestä se saattaa muistuttaa hyvin varhaisia nilviäisiä.

Yleisnilviäinen on kaksipuolisesti symmetrinen, ja sillä on yksi, "limpetin kaltainen" kuori päällisin puolin. Kuori erittyy yläpinnan peittävästä vaipasta. Alapuolella on yksi lihaksikas "jalka". Viskeraalinen massa eli visceropallium on nilviäisen pehmeä, lihakseton aineenvaihdunta-alue. Se sisältää kehon elimet.

Hypoteettisen esi-isän nilviäisen anatominen kaavio.

Taksonomia

Nilviäisluokat:

• Aplacophora: nilviäiset: elävät nilviäiset ovat kuorettomia.
• Bivalvia: Useimmat äyriäiset; simpukat, osterit, kampasimpukat, sinisimpukat.
• Pääjalkaiset: Octopus
• Gastropoda: kuoriaiset, nilviäiset, etanat, etanat, nilviäiset, nudibranchit.
• Helcionelloida: (ks. jäljempänä)
• Monoplacophora: nilviäiset, joilla on lakin kaltainen kuori.
• Polyplacophora: Chitons
• †Rostroconchia: sukupuuttoon kuollut ryhmä.
• Scaphopoda: kuorihampaat (tuskien kuoret)

Helcionelloida

On käynyt selväksi, että fossiilinen taksoni Helcionelloida ei kuulu Gastropoda-luokkaan. Se on nyt erillinen luokka Mollusca-luokassa. Parkhaev (2006, 2007) loi luokan Helcionelloida, jonka jäseniä Bouchet & Rocroi käsittelivät aiemmin "paleotsooisina nilviäisinä, joiden systemaattinen asema on epävarma".

Käyttää

• Monia nilviäisiä syödään ruoaksi: simpukat, osterit, kampasimpukat, simpukat, kalmarit (calamari) ja maaetanat (escargot).
• Osterit tuottavat joskus helmiä, jotka ovat arvokkaita ja joita käytetään kaulakorujen valmistukseen. Muita simpukankuoria kerätään niiden kauneuden vuoksi, ja joskus niistä tehdään koruja.