Pretoriaanikaarti oli Rooman keisareiden käyttämä henkivartijajoukko. Nimitystä käytettiin ensimmäisen kerran kenraalien vartijoista Rooman tasavallassa. Heidän komentajansa, pretoriaaniprefekti, oli usein tärkeä hahmo Rooman poliittisessa suunnittelussa. Keisari Konstantinus I lopetti ja hajotti kaartin neljännellä vuosisadalla jKr.

Perustaminen ja rakenne

Praetorianien järjestäytyminen nykymuotoonsa liittyy Rooman keisariajan alkuun. Perinteisesti katsotaan, että keisari Augustus (Octavianus) muokkasi republikaanisten komentajien vartioista pysyvän, keisaria suojelevan sotilasjoukon. Kaarti koostui erillisistä kohorteista, jotka olivat kooltaan useista sadoista miehistä koostuvia yksiköitä. Kokonaisvahvuus vaihteli eri aikoina ja keisarien mukaan; tyypillisiä arvioita ovat muutamasta tuhannesta muutamiin tuhansiin tai jopa noin viiteen tuhanteen mieheen suurimmillaan.

Praetorialaiset olivat alun perin pääosin italialaisia tai lähellä Roomaa asuvia miehiä, mutta ajan myötä myös provinssien asukkaita värvättiin. Heidän pysyvät kasarminsa, Castra Praetoria, rakennettiin Rooman läheisyyteen 1. vuosisadalla jKr., mikä erotti heidät tavallisista legioonista, jotka palvelivat rajoilla.

Tehtävät ja arki

  • Päätehtävä oli keisarin ja hänen perheensä suojelu sekä hovin turvaaminen.
  • Kaarti toimi myös Rooman sisäisen järjestyksen takaajana: he tukahduttivat kapinoita ja toimivat tarvittaessa poliisina pääkaupungissa.
  • Pretoriaanit osallistuivat ajoittain sotatoimiin, mutta heidän ensisijainen paikkansa oli yleensä keisarin lähellä eikä rintamalla.
  • Heille maksettiin parempaa palkkaa ja annettiin etuoikeuksia verrattuna tavallisiin legioonasilaisiin; palvelusaika oli usein lyhyempi kuin legioonissa (arviolta noin 16–20 vuotta), ja eläkejärjestelyt olivat houkuttelevia.

Poliittinen vaikutusvalta

Pretoriaanien asema keisarin lähellä teki heistä merkittävän poliittisen tekijän. Erityisesti pretorianiprefektistä tuli usein keisarillisen vallan vaikutusvaltainen neuvonantaja ja joskus varsin voimakas valtapelaaja. Yksi kuuluisimmista esimerkeistä on Sejanus, joka 20-luvulla jKr. pyrki keskittämään vallan itselleen Tiberiuksen aikana.

Kaarti ei jäänyt pelkästään keisarin vartijaksi, vaan se pystyi vaikuttamaan siihen, kuka istui valtaistuimella. Praetorianit saattoivat tukea tai murhata keisareita, ja toisinaan he myivät tukensa ehdokkaalle — tunnettu tapaus on vuodet 193 jKr., jolloin majuri tapahtumat johtivat keisarillisen vallan vaihdoksiin. Tällainen kyky "tehdä ja riisua" keisareita teki kaartista pelätyn ja kunnianhimonsa vuoksi usein myös epäluotettavan tekijän valtapelissä.

Hajoaminen ja perintö

Kaartin valta ja asema muuttuivat keisariajan myöhäisvaiheissa. 4. vuosisadan alussa keisari Konstantinus I lakkautti ja hajotti pretorianikaartin osana laajempaa armeijan uudelleenjärjestelyä — osittain rangaistuksena kaartin tai sen osien poliittisesta käyttäytymisestä vallanvaihtotilanteissa. Konstantinus perusti myös uusia henkivartioyksiköitä, kuten Scholae Palatinae, jotka korvasivat perinteisen pretorianikaartin keisarillisen suojelun tehtävissä.

Vaikka itse sotilasjoukko hajotettiin, pretorianiprefektin virasta kehittyi myöhäisantiikissa ja keskiajalla merkittävä siviilihallinnollinen ja taloudellinen virka, ja kaartin perintö näkyy edelleen keskusteluissa keisarivallan ja armeijan välisestä suhteesta. Pretorianoiden tarina kuvaa, miten sotilaallinen läheisyys valtaan voi muuttua poliittiseksi voimaksi — ja lopulta aiheuttaa oman eliminoimisensa, kun vallankäyttäjät pyrkivät vähentämään sen uhkaa.

Praetorianien kulttuurinen vaikutus näkyy myös kirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvissa, joissa heidät usein kuvataan sekä keisarillisen loiston että vallanhimon symbolina.