Python molurus on suuri myrkytön pytonilaji. Sitä tavataan monilla trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla Etelä-Aasiassa ja osin Kaakkois-Aasian reunamilla. Laji elää pääosin maantasoisissa ja vesistöjen läheisissä elinympäristöissä, mutta yksilöt voivat myös kiivetä puihin ja uida pitkiä matkoja.
Sillä on useita yleisnimiä: intianpyton, mustahäntäpyton ja intialainen kalliopyton. Laji rajoittuu pääasiassa Etelä-Aasiaan, ja sen väritys sekä koko vaihtelevat huomattavasti alueittain ja yksilöittäin. Intianpyton on yleensä vaaleampi kuin burmalainen pyton; kuitenkin taksonomisesti burmalainen pyton on joissain luokituksissa erotettu omaksi lajikseen (Python bivittatus), kun taas toisissa se on pidetty alalajina.
Tuntomerkit
Värikuvio on useimmiten valkeahko tai kellertävä, ja täplikäs kuvio vaihtelee ruskehtavan ja tummanruskean sävyistä. Tämä vaihtelee maaston ja elinympäristön mukaan. Länsi-Ghatsin ja Assamin vuoristometsistä peräisin olevat yksilöt ovat tummempia. Deccanin tasangolta ja Intian itärannikolta peräisin olevat yksilöt ovat yleensä vaaleampia.
- Pää ja keho ovat jähmeitä ja vahvarakenteisia; otsa ja leukalinjat erottuvat selkeästi.
- Kuonon sivuilla on lämpöä aistivia syviä kuoppia (labiaaliset kuopat), joita käytetään saalistuksen apuna havaitsemaan lämpimiä eläimiä.
- Suomuissa on selkeä kuviointi, joka auttaa yksilöä sulautumaan ympäristöönsä.
Koko
Tyypillisesti aikuinen intianpyton kasvaa 2–3 metrin pituiseksi, ja naaraat ovat usein kookkaampia kuin koiraat. Laji voi kuitenkin poikkeuksellisen suurenakin yksilönä kasvaa pidemmäksi; pisin tieteellisesti todettu yksilö, joka on peräisin Pakistanista, oli 4,6 metriä pitkä ja painoi 52 kiloa. Tavallisempi paino aikuisilla on kymmenistä kiloista reiluun kolmenkymmenen kilon luokkaan riippuen yksilön iästä ja ravinnosta.
Levinneisyys ja elinympäristö
Intianpytonin levinneisyys kattaa laajoja alueita Intian niemimaalla. Lajia tavataan muun muassa Intiassa, Pakistanissa, Bangladeshissa, Sri Lankassa ja Nepalin alavilla alueilla. Se suosii erityisesti kosteita ja reheviä elinympäristöjä mutta esiintyy myös kuivemmilla alueilla, jos sopivia piilopaikkoja ja saalista on saatavilla. Lajille tyypillisiä elinympäristöjä ovat metsät, pensastoalueet, savannit, suot ja jokivarret.
Elintavat ja ravinto
Intianpyton on lihansyöjä ja saalistaa pääasiassa lihaksikkaalla puristuksella (konstriktion avulla). Sen ravintokuntaan kuuluvat jyrsijät, pienemmät nisäkkäät, linnut ja ajoittain myös suuremmat saaliseläimet kuten villisiat tai pienet peurat, etenkin kookkaiden yksilöiden kohdalla. Se on pääosin yö- ja hämäräaktiivinen, mutta aktiivisuusajat vaihtelevat alueellisesti ja vuodenajan mukaan.
Laji on yksineläjä ja saalistaa tyypillisesti odottamalla piilossa saaliin kulkureiteillä. Intianpyton pystyy pitämään saalistaan otteessaan pitkään, kunnes saalis lakkaa liikkumasta.
Lisääntyminen
Intianpyton on muniva (oviparinen). Lisääntymiskausi ajoittuu usein vuodenaikoihin riippuen alueen ilmastosta; monilla alueilla paritus tapahtuu kuivempaan aikaan ja muninta sen jälkeen. Naaras munii kymmenistä muutamiin kymmeniin munia (yleensä noin 12–36 munaa), ja muna-aika on tyypillisesti useita viikkoja. Naaras yleensä kietoutuu munien ympärille suojaamaan niitä ja lämmittämään niitä aktiivisesti lihasten värinällä jos ympäristön lämpötila on liian alhainen.
Uhkat ja suojelu
Intianpytonin suurimmat uhkat liittyvät elinympäristöjen pirstoutumiseen ja häviämiseen, salametsästykseen sekä ihmisen ja käärmeen konflikteihin. Lajia pyydetään myös turkistarhoille ja matojen/eläinsuojien tarpeisiin sekä lemmikkikauppaan, mikä aiheuttaa paikoittain voimakasta painetta luonnonpopulaatioihin.
Monilla alueilla laji hyötyy suojelualueista ja lainsäädännöstä, mutta paikallinen tilanne vaihtelee. Koska intianpyton voi saalistaa myös kotieläimiä, ihmisten ja käärmeiden väliset törmäykset ovat yleisiä ja voivat johtaa yksilöiden tappamiseen tai siirtoon.
Intianpytonin pitäminen vankeudessa vaatii tilaa, vahvaa ruokintaa ja asiantuntemusta, joten laji ei sovi kokemattomalle harrastajalle. Luonnon suojelu ja vastuullinen kaupankäynti sekä elinympäristöjen säilyttäminen ovat keskeisiä keinoja lajin pitkän aikavälin säilymiselle.