Python bivittatus eli burmalainen pyton on yksi maailman suurimmista käärmelajeista — kooltaan se sijoittuu viiden suurimman joukkoon käärmeistä. Laji on kotoisin Etelä- ja Kaakkois-Aasian trooppisilta ja subtrooppisilta alueilta. Aiemmin, vuoteen 2009 asti, sitä pidettiin Python molurus -lajin alalajina, mutta nykyisin burmalainen pyton tunnustetaan omaksi lajikseen. Lajin taksonomia ja nimet ovat siis muuttuneet lähivuosikymmeninä, mikä on vaikuttanut myös suojeluarvioihin ja tutkimukseen.
Koko ja ulkonäkö
Burmalaiset pytonit ovat voimakkaita, jykeviä käärmeitä, joiden väritys vaihtelee ruskean, keltaisen ja mustan sävyissä. Selässä on usein säännöllisiä, ruskeita laikkuja, joita reunustaa tummempi rajaus. Tavallisesti aikuisten pituus vaihtelee 3–6 metrin välillä, mutta yksilöt voivat kasvaa yli 7 metriin. Joissakin lähteissä mainitaan, että ne voivat kasvaa 5–7 metrin pituisiksi; yksilöiden välillä on suuri kokoerot. Paino vaihtelee suuresti iän, sukupuolen ja ravinnon mukaan; suurimmat yksilöt voivat painaa useita kymmeniä kilogrammoja. Pisin koskaan dokumentoitu burmalainen pyton oli naaras nimeltä "Baby", joka asui Serpent Safarissa, Gurneessa, Illinoisin osavaltiossa, ja oli kuollessaan 27-vuotias — kuollessaan "Baby" oli 8,23 metriä pitkä ja painoi 183 kg.
Levinneisyys ja elinympäristö
Burman pytonia tavataan laajasti Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Lajin luonnolliseen levinneisyyteen kuuluvat muun muassa Itä-Intia, Nepal, Länsi-Bhutan, Kaakkois-Bangladesh, Myanmar, Thaimaa, Laos, Kambodża, Vietnam, Pohjois-Malesia, kaukana eteläisessä Kiinassa, Indonesiassa, Etelä-Sulawesissa, Balilla ja Sumbawalla. Laji käyttää erilaisia elinympäristöjä: niityt, soistumat, rämeet, metsät, jokilaaksot ja viidakot, joissa on myös avoimia aukkoja. Burmalainen pyton sietää sekä kuivia että kosteita olosuhteita, mutta suosii paikkoja, joissa on saatavilla suojaa ja riittävästi saalista.
Ravinto ja saalistustapa
Burman pyton, kuten kaikki käärmeetyypit, on lihansyöjä. Se saalistaa pääasiassa lintuja ja nisäkkäitä, kuten hiiriä, rottia, kaneja, sikoja ja vuohia. Suuremmat yksilöt voivat saalistaa myös isompia eläimiä, ja on raportoitu saalistuksesta esimerkiksi alligaattoreihin verrattaviin matelijoihin sekä peuroihin ja muihin suurriistan edustajiin. Burmalaiset pytonit tappavat saaliinsa kuristamalla (konstriktio), minkä jälkeen niellään kokonaisena. Ne ovat myös erinomaisia uimareita ja voivat liikkua vedessä ja pysyä veden alla pitkään — toistuvien havaintojen perusteella jopa noin puoli tuntia.
Elintavat ja lisääntyminen
Burman pythonit ovat pääosin yöeläimiä, mutta nuoremmat yksilöt viettävät merkittävästi aikaa myös puissa etsien saalista ja suojaa. Aikuistuttuaan ne muuttuvat enemmän maassa eläviksi ja liikkuvat usein maastossa etsien suurriistaa. Laji on vaihtolämpöinen: se säätelee lämpötilaansa auringonotolla ja hakeutuu tarvittaessa kylmempiin tai lämpimämpiin paikkoihin.
Lisääntyminen tapahtuu yleensä aikaisen kevään aikaan (pariutuminen), ja naaras munii yhdestä ruumiista riippuen tavallisesti noin 12–36 munaa maalis–huhtikuussa. Naaras hautoo munia aktiivisesti ja voi sopeuttaa oman aineenvaihduntansa lämmöneritystokseen hallitakseen haudontalämpötilaa; tunnettu käyttäytymismuoto on ns. shivering thermogenesis eli lihasvärähtelyllä tuotettu lämpö, jolla naaras nostaa munien lämpötilaa. Haudonta kestää yleensä useita viikkoja (usein noin 50–70 päivää riippuen lämpöolosuhteista) ja emo pysyy munien luona, kunnes poikaset kuoriutuvat. Poikaset leikkaavat tiensä ulos munista munahampaiden avulla ja pysyvät usein munien läheisyydessä, kunnes ensimmäinen nahanluonti (nahkauus) on suoritettu. Burmapytonien elinikä luonnossa on usein lyhyempi kuin vankeudessa; tiedossa on, että ne voivat elää vankeudessa noin 20–27 vuoden ikään tai pidempään olosuhteista riippuen.
Ihmisten kanssa kosketuksissa — lemmikkeinä, invaasiona ja suojelukysymykset
Burmalainen pyton on ollut suosittu myös lemmikkinä ja näyttelyeläimenä, mutta lajin suuret koot, voimakas lihaksisto ja pitkät elinajat tekevät siitä haastavan hoitokohteen — se sopii vain kokeneille pitokerroille. Lajin kaupankäynti ja siirrot ovat vaikuttaneet levinneisyyteen: esimerkiksi Pohjois-Amerikassa on vakiintuneita ei-alkuperäisiä populaatioita, erityisesti Floridan Evergladesissa, missä burmalaiset pytonit ovat aiheuttaneet vakavaa uhkaa paikalliselle eläimistölle ja ekosysteemeille.
Luonnossa lajin suurimmat uhkat ovat elinympäristöjen häviäminen, metsästys (lihakauppa, nahkakauppa ja paikallinen käyttö) sekä laillinen ja laiton lemmikkikauppa. Näihin liittyvät paikan päällä tehdyt suojelu- ja hallintatoimet vaihtelevat alueittain. Monet alueelliset ja kansainväliset säädökset pyrkivät rajoittamaan kaupallista hyödyntämistä, mutta lajin asema vaihtelee maittain ja alueittain.
Yhteenvetona burmalainen pyton on kookas ja voimakas käärme, jonka biologia, lisääntyminen ja laaja levinneisyys tekevät siitä kiinnostavan mutta myös haasteellisen lajin sekä luonnonsuojelun että ihmisten kannalta. Tämän lajin tuntemus, vastuullinen pito ja tehokas hallinta ovat tärkeitä sekä lajin säilyttämiseksi luonnollisessa elinympäristössään että vieraslajivaikutusten hillitsemiseksi.
