Spandaun vankila: Historia, sijainti ja Rudolf Hessin eristys

Vankila rakennettiin vuonna 1876. Aluksi sitä käytettiin vain sotilaille, mutta vuoden 1919 jälkeen sinne otettiin myös siviilivangit. Siihen mahtui tuolloin jopa 600 vankia.

Vuoden 1933 Reichstag-palon jälkeen Hitlerin vastustajia ja toimittajia, kuten Egon Kisch ja Carl von Ossietzky, pidettiin siellä niin sanottuna suojeluvankina. Spandaun vankilasta tuli eräänlainen natsien keskitysleirien edeltäjä. Sen piti olla Preussin oikeusministeriön valvonnassa, mutta Gestapo kidutti ja pahoinpiteli vankejaan, kuten Egon Erwin Kisch muistelee muistelmissaan Spandaun vankilasta. Vuoden 1933 loppuun mennessä ensimmäiset natsien keskitysleirit oli rakennettu (Dachauhun, Osthofeniin, Oranienburgiin, Sonnenburgiin, Lichtenburgiin ja Esterwegenin ympärillä sijaitseviin suoleireihin). Kaikki jäljellä olevat valtion vankiloissa "suojavankina" olevat vangit siirrettiin näille keskitysleireille.

Toisen maailmansodan jälkeen nelivaltioviranomaiset käyttivät sitä Nürnbergin oikeudenkäynneissä vankeuteen tuomittujen natsien sotarikollisten majoittamiseen.

Sinne vangittiin lopulta vain seitsemän vankia. He saapuivat Nürnbergistä 18. heinäkuuta 1947 ja olivat:

• Rudolf Hess - elinkautinen vankeusrangaistus (kuoli 1987)
• Walther Funk - elinkautinen vankeusrangaistus (vapautui 16. toukokuuta 1957).
• Erich Raeder - elinkautinen vankeusrangaistus (vapautui 1955)
• Albert Speer - 20 vuoden vankeusrangaistus (vapautettiin 1966).
• Baldur von Schirach - 20 vuoden tuomio (vapautui 1966)
• Konstantin von Neurath - istuu 15 vuoden tuomiota (vapautui vuonna 1954).
• Karl Dönitz - 10 vuoden toimikausi (vapautettiin 1956).

Seitsemästä tuomitusta vain neljä istui koko tuomionsa; loput kolme, Neurath, Raeder ja Funk, vapautettiin ennenaikaisesti sairauden vuoksi. Vuosina 1966-1987 Rudolf Hess oli Spandaun vankilan ainoa vanki. Hänen ainoa seuralaisensa oli vankilanjohtaja Eugene K. Bird, josta tuli hänen läheinen ystävänsä. Bird kirjoitti Hessin vankeudesta kirjan The Loneliest Man in the World.

Spandau oli yksi vain kahdesta neljän vallan organisaatiosta, jotka jatkoivat toimintaansa liittoutuneiden valvontaneuvoston hajoamisen jälkeen; toinen oli Berliinin lentoturvallisuuskeskus. Berliinin neljä miehitysvaltaa vuorottelivat vankilan valvonnassa kuukausittain, ja kullakin oli vastuu yhteensä kolmesta kuukaudesta vuodessa.

Vankila purettiin vuonna 1987, lähinnä sen estämiseksi, ettei siitä tulisi uusnatsien pyhäkköä, sen viimeisen vangin, Rudolf Hessin, kuoleman jälkeen. Rudolf Hess oli ollut vankilan ainoa asukas Speerin ja von Schirachin vapautumisen jälkeen vuonna 1966. Paikalle rakennettiin parkkipaikka ja NAAFI-ostoskeskus, joka sai nimekseen The Britannia Centre Spandau ja lempinimen Hessco's brittiläisen supermarketketjun TESCO:n mukaan. Kaikki puretun vankilan materiaalit jauhettiin jauheeksi ja upotettiin Pohjanmereen tai haudattiin entisen RAF Gatowin alueelle.

Vuonna 2006 entisen vankilan alueella sijaitsivat Kaiser's Supermarket, ALDI ja Media Markt -elektroniikkamyymälä. Vuoden 2008 lopulla Media Markt poistui pääkauppakeskuksesta.

Vankila, joka oli alun perin suunniteltu satoja ihmisiä varten, oli vanha tiilirakennus, jota ympäröi yksi 15 jalkaa korkea muuri, toinen 30 jalkaa korkea muuri, 10 jalkaa korkea sähkölangalla päällystetty muuri ja sen jälkeen piikkilankainen muuri. Lisäksi osa kuudestakymmenestä vartiovuorossa olevasta sotilaasta miehitti yhdeksää konekiväärillä aseistettua vartiotornia vuorokauden ympäri. Käytettävissä olevien sellien määrän vuoksi vankien sellien väliin jätettiin tyhjä selli, jotta vältettäisiin se mahdollisuus, että vangit kommunikoivat morsekoodilla. Muut siiven jäljellä olevat sellit oli tarkoitettu muihin tarkoituksiin, ja yhtä käytettiin vankilan kirjastona ja toista kappelina. Sellien pituus oli noin 3 metriä, leveys noin 2,7 metriä ja korkeus noin 4 metriä.

Puutarha

Vankilan kohokohta vankien näkökulmasta oli puutarha. Puutarhatila jaettiin ensin pieniin henkilökohtaisiin tontteihin, joita kukin vanki käytti monin tavoin, yleensä vihannesten viljelyyn. Dönitz suosi papujen, Funk-tomaattien ja Speer-kukkien viljelyä, vaikka neuvostojohtaja sittemmin kielsi kukat joksikin aikaa. Määräyksen mukaan kaikki tuotos oli käytettävä vankilan keittiössä, mutta niin vangit kuin vartijatkin kiertelivät usein tätä sääntöä ja herkuttelivat puutarhan antimilla. Kun vankilamääräykset löystyivät ja vangeista tuli joko välinpitämättömiä tai liian sairaita hoitamaan viljelypalstojaan, puutarha yhdistettiin yhdeksi suureksi työalueeksi. Tämä sopi entiselle arkkitehdille Speerille, joka oli yksi nuorimmista ja vilkkaimmista vangeista ja joka otti myöhemmin tehtäväkseen muokata koko tontista suuren monimutkaisen puutarhan polkuineen, kivikkopuutarhoineen ja kukkaistutuksineen. Päivinä, jolloin puutarhaan ei päässyt, esimerkiksi sateella, vangit tekivät kirjekuoria yhdessä pääkäytävällä.

Ristiriita

Liittoutuneet valtakunnat ottivat vankilan alun perin haltuunsa marraskuussa 1946 ja odottivat, että sinne voitaisiin sijoittaa vähintään sata sotarikollista. Noin kuudenkymmenen sotilaan lisäksi vankilassa tai sen läheisyydessä palveli tiettynä ajankohtana ammattitaitoisia siviilivalvojia kustakin neljästä maasta, neljä vankilan johtajaa ja heidän sijaisiaan, neljä armeijan lääkintäupseeria, kokkeja, kääntäjiä, tarjoilijoita, kantajia ja muita henkilöitä. Tätä pidettiin vääränä tapana käyttää rahaa ja resursseja, ja siitä tuli vakava kiistakapula vankilajohtajien ja maidensa poliitikkojen keskuudessa. Länsi-Berliinin hallitus oli erityisen tyytymätön järjestelyihin, koska se maksoi heille paljon rahaa, mutta heidän omassa vankilajärjestelmässään oli edelleen tilanpuutetta.

Vankilamääräykset

Vankilaelämän kaikki osa-alueet oli määritelty tiukasti säännöissä, jotka neljä suurvaltaa - Ranska, Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat - olivat laatineet ennen vankien saapumista. Verrattuna muihin tuolloin voimassa olleisiin vankilamääräyksiin Spandaun säännöt olivat varsin tiukat.

Vankien lähtevät kirjeet perheille rajoitettiin aluksi yhteen sivuun kuukaudessa;

• Keskustelu vankitovereiden kanssa oli kielletty;
• Sanomalehdet kiellettiin;
• Päiväkirjat ja muistelmat olivat kiellettyjä;
• Perheiden vierailut rajoitettiin yhteen viidentoista minuutin vierailuun kahden kuukauden välein, ja
• Vankien sellissä väläytettiin valoja vartin välein yöllä eräänlaisena itsemurhavahdin tapana.

Monia tiukempia säännöksiä joko lievennettiin myöhemmin tai vankilahenkilökunta jätti ne tarkoituksella huomiotta. Länsivaltojen (Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat) johtajat ja vartijat valittivat usein monista tiukemmista toimenpiteistä. Neuvostoliitto torjui valitukset usein, koska sen mielestä sääntöjen olisi pitänyt olla tiukempia. Neuvostoliitto kärsi sodan aikana 19 miljoonaa siviiliuhria, ja se halusi kuolemanrangaistuksen kaikille vangeille Nürnbergin kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa. Länsimaiset kommentaattorit syyttivät venäläisiä siitä, että he pitivät Spandaun vankilaa toiminnassa lähinnä neuvostovakoilun keskuksena, koska heillä oli tekosyy ajaa Länsi-Berliiniin, ja sotilaat katselivat usein kaupungin yli eivätkä vankilan alueelle.

Jokapäiväinen elämä

Joka päivä vankien oli herättävä kello 06:00, peseydyttävä, siivottava sellinsä ja käytävänsä yhdessä ja syötävä aamiainen. Sen jälkeen he oleskelivat puutarhassa lounasaikaan puoleenpäivään asti (sään salliessa), lounaan jälkeen he lepäsivät selleissään ja palasivat sitten takaisin puutarhaan. Illallinen seurasi klo 17.00, jonka jälkeen vangit palasivat selleihinsä. Valot sammutettiin klo 22.00. Vangit ajelivat partansa ja leikkasivat tarvittaessa hiuksensa maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin; he pesivät pyykkinsä itse joka maanantai. Tämä rutiini, lukuun ottamatta puutarhassa sallittua aikaa, muuttui hyvin vähän vuosien varrella, vaikka kukin valvova valtio tulkitsi vankilamääräyksiä omalla tavallaan.

Kaikki vangit pelkäsivät niitä kuukausia, jolloin Neuvostoliitto oli vallassa; venäläiset noudattivat vankilamääräyksiä paljon tiukemmin ja tarjosivat huonompilaatuisia aterioita. Kukin johtava valtio toi mukanaan oman kokin, ja amerikkalais-, ranskalais- ja brittikuukausina vangit saivat ruokaa paremmin kuin määräykset sallivat. Neuvostoliittolaiset tarjosivat muuttumattoman ruokavalion, joka koostui kahvista, leivästä, keitosta ja perunoista. Tämä jäykkyys johtui ennen kaikkea paljon vihatusta neuvostojohtajasta, joka pani nämä toimenpiteet jatkuvasti täytäntöön ja jota sekä venäläiset että länsimaiset vartijat pelkäsivät ja halveksivat. Kunnes johtaja poistettiin äkillisesti 1960-luvun alussa, "neuvostokuukautta" pelättiin. Sen jälkeen asiat, myös ruokavalio, paranivat.