Alfred Lothar Wegener (1. marraskuuta 1880 - 13. marraskuuta 1930) oli saksalainen tiedemies ja meteorologi. Hänet tunnetaan ennen kaikkea teoriastaan mannerten ajautumisesta, jonka hän esitti joulukuussa 1912. Kyseessä oli ajatus siitä, että mantereet ajelehtivat hitaasti maapallon ympäri. Hänellä oli myös ajatuksia siitä, miksi mantereet ajelehtivat, joita muut tutkijat pitivät mahdottomina. Hänen hypoteesinsa hyväksyttiin vasta 1950-luvulla. Sitten useat löydöt antoivat todisteita mannerten ajautumisesta ja sen todellisista syistä.
Wegener syntyi Berliinissä, ja vuonna 1904 hän väitteli tohtoriksi tähtitieteestä Berliinin yliopistossa. Saksan armeijan reserviupseerina hänet kutsuttiin vuonna 1914 taistelemaan ensimmäiseen maailmansotaan. Hän haavoittui vakavasti Belgiassa ja siirtyi armeijan sääpalveluun. Sodan jälkeen hän teki pääasiassa säätyötä.
Mannerten ajautumisteoria ja sen perusteet
Wegener popularisoi ajatuksen, että nykyiset mantereet olivat alun perin muodostaneet yhden suuren yhtenäisen mantereen, jonka hän nimesi Pangeaksi. Hän kokosi hypoteesinsa tueksi monipuolaisia todisteita, kuten:
- mantereiden rannikkojen muodon yhteensopivuus (erityisesti Etelä-Amerikan ja Afrikan välillä),
- samankaltaisten fossiilien esiintyminen etäällä toisistaan olevilla mantereilla,
- vastaavat kivilajit ja vuorijonojen jatkuvuudet eri mantereilla,
- paleoklimatologiset havainnot, esimerkiksi samankaltaiset jäätikönjäännökset ja lämpimän ilmaston merkit alueilla, jotka nykyisin sijaitsevat toisistaan kaukana.
Wegener julkaisi ajatuksensa laajasti teoksessa Die Entstehung der Kontinente und Ozeane (Mannerten ja valtamerien synty, 1915), jossa hän kuvaili sekä havaintojaan että mahdollisia ajautusmekanismeja. Hän ehdotti mantereiden liikettä selittäviksi voimiksi muun muassa maanpyörimisvoiman ja vuorovesivoimien vaikutuksia, mutta nämä mekanismit eivät hänen aikalaisilleen vaikuttaneet riittäviltä.
Vastaanotto ja myöhempi hyväksyntä
Wegenerin teoria kohtasi pitkään vastustusta erityisesti geologien keskuudessa, koska puuttui uskottava, riittävä mekanismi mantereiden liikkeelle. 1950- ja 1960-luvuilla uusi tutkimus — erityisesti merenpohjan levittäytymisen havaitseminen, paleomagnettiset tutkimukset ja syvemmät ymmärrykset litosfäärin rakenteesta — tarjosi mekanismin ja todisteita, jotka johtivat nykyiseen laattatektoniikan käsitykseen. Näin Wegenerin ideat saivat lopulta vahvan tieteellisen aseman osana nykyistä käsitystä maapallon dynaamisesta kehityksestä.
Tutkimusretket, elämä ja kuolema
Wegener työskenteli meteorologina ja osallistui myös arktisiin tutkimuksiin. Hän johti ja osallistui useille Grönlannin-retkille, joissa tutkittiin muun muassa ilmastoa ja jäätiköitä. Henkilökohtaisessa elämässään hän oli naimisissa Else Köppenin kanssa; hänen appensa oli tunnettu meteorologi Wladimir Köppen.
Wegener kuoli 13. marraskuuta 1930 Grönlannissa retkellä. Hän menehtyi ankarissa oloissa tutkimusmatkalla jään ja kylmyyden vallitessa. Kuolema liittyi retken raskaisiin olosuhteisiin ja aliravitsemukseen sekä hypotermiaan ja uupumukseen, jotka olivat arktisten tutkimusten vakavia riskejä.
Perintö ja merkitys
Alfred Wegenerin suurin ansio on se, että hän kykeni kokoamaan laajan joukon eri tieteenalojen havaintoja yhden laajemman teorian tueksi. Vaikka hän ei tarjonnut lopullista mekanismia mantereiden liikkeelle, hänen työnsä käynnisti keskustelun ja tutkimuksen, joka myöhemmin johti nykyiseen laattatektoniikan ymmärrykseen. Wegeneria pidetään nykyaikaisen paleogeografian ja paleoklimatologian varhaisena vaikuttajana sekä tärkeänä esikuvana tieteelliselle rohkeudelle ja monitieteisyydelle.
