William Walton | brittiläinen säveltäjä ja kapellimestari

Varhaisvuodet

Waltonin perhe oli musikaalinen, mutta heillä oli hyvin vähän rahaa. Molemmat hänen vanhempansa lauloivat, ja Walton lauloi paikallisessa kirkkokuorossa. Hänen isänsä löi häntä, jos hän teki virheen. Ehkä siksi hän oli myöhemmässä elämässään niin tarkka jokaisesta nuotista, jonka hän kirjoitti.

Kymmenvuotiaana hän liittyi Christ Church Cathedralin kuoroon Oxfordissa. Hän opetteli pianonsoittoa ja viulunsoittoa. Hän oli vasta 16-vuotias siirtyessään Oxfordin yliopistoon, jossa hän opiskeli Christ Churchissa Oxfordissa. Suurimman osan siitä, mitä hän tiesi säveltämisestä, hän opetti itse. Hän opiskeli muun muassa Igor Stravinskyn, Claude Debussyn ja Jean Sibeliuksen teosten partituurit. Hän sai joitakin oppitunteja katedraalin urkurilta Hugh Allenilta. Oxfordissa Walton ystävystyi kahden runoilijan kanssa: Sacheverell Sitwell ja Siegfried Sassoon. Suurin osa hänen nuorena kirjoittamastaan musiikista on kadonnut, mutta vain 15-vuotiaana sävelletty kuorohymni A Litany osoittaa hänen musiikillista lahjakkuuttaan modernilla harmoniallaan.

Walton jätti Oxfordin vuonna 1920 ilman tutkintoa, sillä hän reputti tenttinsä kolme kertaa. Hän asui Sitwellin perheen luona, joka esitteli hänet monille tärkeille ihmisille, kuten säveltäjä Constant Lambertille ja lauluntekijä Noel Cowardille. Hän myös matkusti Sitwellien kanssa Italiaan. Vuonna 1923 hän sävelsi yhden Edith Sitwellin runoista. Kappaleen nimi oli Façade. Musiikki oli hyvin jazzahtavaa ja melkeinpä vitsikästä, ja se kuulosti monien mielestä tuolloin hyvin modernilta.

1920-luvulla Walton tienasi jonkin verran rahaa soittamalla pianoa jazzklubeilla, mutta suurimman osan ajastaan hän vietti säveltämällä Sitwellin ullakolla. Orkesterisovitus Portsmouth Point (jonka hän omisti Sassoonille) oli ensimmäinen teos, jossa näkyy Waltonin todellinen tyyli. Vuonna 1929 alkanut alttoviulukonsertto alkoi tehdä Waltonia todella tunnetuksi. Sitä seurasivat Belshazzar's Feast (1931), sinfonia nro 1 (1935), kruunajaismarssi Crown Imperial (1937) ja viulukonsertto (1939). Kaikki nämä teokset ovat nykyään hyvin suosittuja.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan aikana Waltonin ei tarvinnut suorittaa asepalvelusta, joten hänellä oli aikaa säveltää musiikkia propagandaelokuviin, kuten The First of the Few (1942) ja Laurence Olivierin sovitukseen Shakespearen Henrik V:stä (1944). Sävellettyään toisen jousikvartetin (1946) Walton käytti suurimman osan seuraavista seitsemästä vuodesta oopperansa Troilus ja Cressida (1947-1954) kirjoittamiseen. Ooppera ei ollut kovin suosittu. Tämä johtui siitä, että hänen musiikkinsa oli melko romanttista, hyvin erilaista kuin monet 1950-luvulla muodissa olleet modernit musiikit, erityisesti Pierre Boulezin ja hänen seuraajiensa musiikki.

Walton sävelsi musiikin myös kahteen muuhun Shakespeare-Olivier-elokuvaan - Oscar-palkittuun Hamletiin ja Richard III:een. Walton ei kuitenkaan voittanut Oscaria yhdestäkään Shakespeare-pohjaisesta musiikistaan.

Sen jälkeen Walton alkoi kirjoittaa lisää orkesterimusiikkia: sellokonsertto (1956), sinfonia nro 2 (1960) ja muunnelmat Hindemithin teemasta (1963). Hän alkoi saada monia kunnianosoituksia: Hänet lyötiin ritariksi vuonna 1951 ja sai ansioristin vuonna 1968. Ihmiset pitivät hänen yksinäytöksisestä koomisesta oopperastaan The Bear, kun se esitettiin Aldeburghin festivaalilla vuonna 1967, ja häneltä pyydettiin uutta musiikkia kaikkialta maailmasta. Hänen tuon ajan laulusyklinsä kantaesittivät kuuluisat laulajat, kuten Peter Pears ja Elisabeth Schwarzkopf.

Viime vuodet

Viimeisinä vuosinaan Walton koki säveltämisen yhä vaikeammaksi. Hän yritti säveltää kolmatta sinfoniaa André Previnille, mutta luovutti myöhemmin. Hänen viimeiset teoksensa olivat enimmäkseen kirkkomusiikkia tai vanhojen kappaleiden uudelleenmuokkauksia... Hän oli asettunut argentiinalaisen vaimonsa Susana Gilin kanssa Ischian saarelle Italiaan vuonna 1949. Hän kuoli siellä vuonna 1983.

Waltonin musiikkia on hänen kuolemansa jälkeen esitetty ja levytetty paljon. Häntä ei enää pidetä vanhanaikaisena, vaan säveltäjänä, jolla oli hyvin vahva persoonallisuus, joka kuuluu selvästi hänen musiikissaan.

Walton lyötiin ritariksi vuonna 1951 ja nimitettiin ansioritarikunnan jäseneksi vuonna 1967.