Civil Rights Cases (1883) — ratkaisu rotusyrjinnän ja 14. lisäyksen tulkinnasta
Civil Rights Cases (1883): Korkeimman oikeuden ratkaisu rotusyrjinnästä ja 14. lisäyksen tulkinnasta — vaikutus kansalaisoikeuksiin ja liittovaltion toimivaltaan.
The Civil Rights Cases 109 U.S. 3 (1883) oli viiden samankaltaisen tapauksen ryhmä, joka yhdistettiin yhdeksi asiaksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden käsiteltäväksi. Tuomioistuin katsoi, että kongressilla ei ollut perustuslain neljänteentoista lisäyksen mukaista toimivaltaa kieltää rotusyrjintää yksityishenkilöiltä ja järjestöiltä osavaltioiden ja paikallisviranomaisten sijaan.
Tuomioistuin katsoi, että vuoden 1875 kansalaisoikeuslaki, jossa säädettiin, että "kaikilla Yhdysvaltojen lainkäyttövaltaan kuuluvilla henkilöillä on oikeus nauttia täysimääräisesti ja yhdenvertaisesti majatalojen, julkisten maa- ja vesiliikennevälineiden, teattereiden ja muiden julkisten huvittelupaikkojen majoitustiloista, eduista, helpotuksista ja etuoikeuksista, ainoastaan laissa säädetyin edellytyksin ja rajoituksin, ja että niitä sovelletaan yhtä lailla kaikkiin rotuun ja ihonväriin kuuluviin kansalaisiin riippumatta aikaisemmasta orjuuden ehdosta", oli perustuslain vastainen.
Lisätietoa päätöksen sisällöstä ja tulkinnoista
Tapaukset koskivat pääosin yksityisten henkilöiden tai yritysten harjoittamaa syrjintää julkisissa tiloissa. Korkein oikeus yhdisti nämä tapaukset samaan käsittelyyn ja antoi kirjallisen enemmistön kannanoton, jonka pääasianmuodosti kirjoitti tuomari Joseph P. Bradley. Enemmistö sovelsi niin kutsuttua state action -periaatetta: perustuslain neljäs lisäys rajoittaa valtiollista toimintaa ja sen takia kongressin valtuus puuttua yksityisten henkilöiden väliseen käytökseen neljännen lisäyksen nojalla on rajallinen.
Oikeus totesi myös, että vaikka kolmannentoista lisäyksen (orjuuden lakkauttaminen) tarkoituksena oli poistaa orjuuden jäänteitä ja "orjuuden tunnusmerkkejä", tuon muutoksen nojalla ei voitu laajaan tulkintaan katsoa perustelluksi laki, joka kieltäisi kaikenlaiset yksityiset erottelutoimet julkisissa huvimajoissa. Näin ollen vuoden 1875 laki katsottiin menevän liiallisuuksiin kongressin perustuslaillisessa toimivallassa.
Vastaväitteet ja erimielisyydet
Päätöksessä esiintyi myös voimakas eriävämielinen mielipide. Tuomari John Marshall Harlan oli yksi kuuluisimmista eriävää kantaa ottaneista: hän katsoi, että kongressilla oli laaja toimivalta panna täytäntöön kansalaisoikeuksia koskevia määräyksiä, ja että perustuslain muutokset antoivat valtiovallalle keinot torjua myös yksityistä rotusyrjintää. Harlanin näkemys korosti perustuslain yhdenvertaisuus- ja kansalaisoikeustavoitteita ja liikkui lähempänä sittemmin kehittynyttä kansalaisoikeuspolitiikkaa.
Päätöksen merkitys ja seuraukset
Tämä ratkaisu kavensi merkittävästi liittovaltion mahdollisuutta puuttua yksityiseen rotuerotteluun ja käytännössä jätti monia amerikkalaisia afroamerikkalaisia suojattaiksi etnistä syrjintää vastaan osavaltioiden ja yksityisten tahojen toimesta. Päätös vaikutti siihen, että seuraavina vuosikymmeninä monissa etelän osavaltioissa voimaan tulivat segregaatio- ja Jim Crow -käytännöt, joita liittovaltion viranomaisten oli vaikea purkaa pelkästään neljännen lisäyksen perusteella.
Vuosikymmenten mittaan kongressi ja liittovaltion tuomioistuimet kehittivät muita oikeudellisia perusteita ja lainsäädäntökeinoja (esimerkiksi liikennerajoja koskeva sääntely ja vuoden 1964 kansalaisoikeuslainsäädäntö, joka nojautui osin Commerce Clause -valtaan) suojellakseen kansalaisoikeuksia tehokkaammin kuin mitä Civil Rights Cases sallivat. Kuitenkin vuoden 1883 ratkaisu on edelleen merkittävä oikeushistoriallinen esimerkki siitä, miten perustuslain tulkinta voi vaikuttaa kansalaisoikeuksien suojaan ja poliittiseen kehitykseen.
Nykyinen oikeuskäytäntö ja historiallisen tapauksen asema
Vaikka Civil Rights Cases jätti pitkän aikavälin vaikutuksen ja osoitti rajoituksia kongressin neljännen lisäyksen nojalla tapahtuville sääntelytoimille, myöhemmät tuomioistuinten ratkaisut ja lakiuudistukset ovat muuttaneet oikeudellista kenttää. Nykyään liittovaltion toimivalta kansalaisoikeuksien suojelemiseksi perustuu laajemmin eri perustuslaillisiin valtuuksiin ja uudempiin lakipäätöksiin. Historiallisesti tapaus kuitenkin merkitsee käännekohtaa, joka auttoi muotoilemaan sekä oikeudellista argumentaatiota että poliittista keskustelua rotu- ja tasa-arvokysymyksistä Yhdysvalloissa.
Faktat
Itse päätös koski viittä yhdistettyä asiaa (Yhdysvallat v. Stanley, Yhdysvallat v. Ryan, Yhdysvallat v. Nichols, Yhdysvallat v. Singleton ja Robinson v. Memphis & Charleston Railroad 109 U.S. 3, 3 S. Ct. 18, 27 L. Ed. 835.), jotka olivat peräisin eri alemmista tuomioistuimista ja joissa mustat amerikkalaiset olivat haastaneet oikeuteen teattereita, hotelleja ja kuljetusyhtiöitä, jotka olivat kieltäytyneet palvelemasta heitä tai sulkeneet heidät pois "vain valkoisille tarkoitetuista" tiloista.
Tuomioistuimen päätös
Tuomari Joseph P. Bradleyn 8-1-päätöksessä tuomioistuin katsoi, että 14. lisäyksen sanamuoto, jossa kiellettiin yhdenvertaisen suojelun epääminen osavaltiolta, ei antanut kongressille valtuuksia säännellä näitä yksityisiä toimia. Tämä johtui siitä, että mustien kärsimykset johtuivat yksityishenkilöiden toiminnasta, eivät osavaltion laista tai toimista. Viidennessä pykälässä annetaan kongressille valtuudet ainoastaan valvoa osavaltioiden toimintaa koskevan kiellon noudattamista. 14. lisäys ei valtuuta kongressin lainsäädäntöä asioista, jotka kuuluvat osavaltion toimivaltaan. Yksityiset rotusyrjintätoimet olivat yksinkertaisesti yksityisiä vääryyksiä, joita kansallinen hallitus ei voinut korjata. Bradley huomautti, että "yksittäisten henkilöiden oikeuksien loukkaaminen ei ole [14.] lisäyksen aiheena. Sen soveltamisala on syvempi ja laajempi. Se mitätöi ja tekee mitättömäksi kaikenlaisen osavaltion lainsäädännön ja kaikenlaiset osavaltion toimet, jotka heikentävät Yhdysvaltojen kansalaisten erioikeuksia ja vapauksia tai jotka loukkaavat heidän henkeään, vapauttaan tai omaisuuttaan ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä tai jotka kieltävät keneltäkään heistä yhtäläisen lainsuojan."
Tuomioistuin myönsi myös, että 13. lisäystä sovelletaan yksityisiin toimijoihin, mutta vain siltä osin kuin se kieltää ihmisiä omistamasta orjia, ei harjoittamasta syrjivää käyttäytymistä. Tuomioistuin totesi, että "orjuusargumentti menisi päin helvettiä, jos sitä sovellettaisiin kaikkiin syrjintätoimiin, joita henkilö voi katsoa aiheelliseksi tehdä vieraiden suhteen, joita hän viihdyttää, tai niiden ihmisten suhteen, jotka hän ottaa vaunuihinsa, takseihinsa tai autoihinsa, tai jotka hän ottaa konsertteihinsa tai teatteriinsa, tai joiden kanssa hän on tekemisissä muussa kanssakäymisessä tai liiketoiminnassa".
Tuomari Joseph P. Bradley
Reaktiot
Monet afroamerikkalaiset johtajat olivat raivoissaan ja pettyneitä siihen, että korkein oikeus julisti vuoden 1875 kansalaisoikeuslain kaksi ensimmäistä pykälää perustuslain vastaisiksi. Lokakuun 20. päivänä 1883 New York Globe -lehden päätoimittaja T. Thomas Fortune kirjoitti: "Yhdysvaltojen värilliset ihmiset tuntevat tänään olonsa kuin heidät olisi kastettu jäävedessä". Monien mielestä tämä oli sen aikakauden loppu, jolloin liittovaltion hallitus suojelisi afroamerikkalaisten oikeuksia.
Korkeimman oikeuden päätös rajoitti voimakkaasti liittovaltion valtuuksia taata mustille yhtäläinen asema lain edessä. Etelän osavaltioiden virkamiehet käyttivät päätöstä hyväkseen ja alkoivat säätää lakeja, jotka laillistivat mustien kohtelun toisen luokan kansalaisina vielä seitsemänkymmenen vuoden ajan. Tuomioistuimen päätös johti siis lopulta osavaltioiden lakien, kuten Jim Crow -lakien, säätämiseen, jotka tekivät rotuerottelusta lain.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mitä olivat kansalaisoikeustapaukset?
V: Kansalaisoikeustapaukset olivat viiden samankaltaisen tapauksen ryhmä, jotka yhdistettiin yhdeksi asiaksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden käsiteltäväksi.
K: Mitä tuomioistuin päätti vuoden 1875 kansalaisoikeuslain osalta?
V: Tuomioistuin katsoi, että kongressilla ei ollut perustuslain neljännentoista lisäyksen mukaista toimivaltaa kieltää rotusyrjintää yksityishenkilöiltä ja järjestöiltä osavaltioiden ja paikallisviranomaisten sijaan. Tuomioistuin katsoi myös, että vuoden 1875 kansalaisoikeuslaki oli perustuslain vastainen.
Kysymys: Mitä vuoden 1875 kansalaisoikeuslaissa säädettiin?
A: Vuoden 1875 kansalaisoikeuslaissa säädettiin, että "kaikilla Yhdysvaltojen lainkäyttövaltaan kuuluvilla henkilöillä on oikeus nauttia täysimääräisesti ja yhdenvertaisesti majatalojen, julkisten maa- ja vesiliikennevälineiden, teattereiden ja muiden julkisten huvittelupaikkojen majoituksista, eduista, helpotuksista ja etuoikeuksista; tämä edellyttää vain laissa vahvistettuja ehtoja ja rajoituksia, ja sitä sovelletaan yhtä lailla kaikkiin rotuun ja ihonväriin kuuluviin kansalaisiin riippumatta aikaisemmasta orjuudesta".
Kysymys: Miten kongressi yritti käyttää neljännentoista lisäyksen mukaista toimivaltaansa?
V: Kongressi yritti käyttää neljännentoista lisäyksen mukaista toimivaltaansa kieltääkseen yksityishenkilöiden ja järjestöjen harjoittaman rotusyrjinnän.
K: Miksi tämä yritys epäonnistui?
V: Tämä yritys epäonnistui, koska Yhdysvaltain korkein oikeus totesi sen perustuslain vastaiseksi.
Kysymys: Mitä sovellettiin lain mukaan rodun tai ihonvärin suhteen The Civil Right Acts -lakien mukaan?
V: Kansalaisoikeussäädösten mukaan kaikkia henkilöitä olisi rodusta tai ihonväristä riippumatta kohdeltava tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti lain asettamien ehtojen mukaisesti.
Kysymys: Minkälaista toimintaa kansalaisoikeuslaki kattaa?
V: Siviilioikeuslaki kattaa esimerkiksi majoituksesta, eduista, palveluista ja etuoikeuksista nauttimisen majataloissa, julkisissa kulkuneuvoissa maalla tai vesillä, teattereissa jne.
Etsiä