Lepidodendron – sukupuuttoon kuollut jättimäinen puun kaltainen kasvisuku
Tutustu Lepidodendroniin: yli 30 m korkeisiin jättikasveihin, jotka hallitsivat hiilimetsiä — kiehtova, sukupuuttoon kuollut puun kaltainen kasvisuku ja pala maapallon esihistoriaa.
Lepidodendron on sukupuuttoon kuollut alkukantainen (puun kaltainen) kasvisuku. Ne olivat ensimmäisiä suuria maakasveja ja merkittävä osa hiilimetsän trooppista kasvistoa.
Ne olivat valtavia, yli 30-metrisiä, ja runkojen halkaisija oli usein yli metrin.
Joskus niitä kutsutaan "jättiläislehtisammaliksi", mutta ne ovat itse asiassa lähempänä Isoetes-sammalia kuin leikkisammalia.
Lepidodendron kuuluu lycophyta-ryhmään (lykofofit) ja sitä on usein sijoitettu luokkaan Lepidodendrales tai heimoon Lepidodendraceae. Ne olivat yleisiä erityisesti hiilikauden (noin 359–299 miljoonaa vuotta sitten) trooppisissa suo- ja jokilaaksoympäristöissä, joissa massiiviset kasvustot muodostivat laajoja turvekerrostumia, joista myöhemmin kehittyi hiiltä.
Tärkeimpiä tuntomerkkejä:
- Rungon pinnassa on usein selvästi erottuvia, timanttimuotoisia lehtiarpia, jotka syntyivät pitkien, kapeiden lehtien katketessa.
- Kasvit tuottivat itiöitä; lisääntyminen tapahtui sporein, ja itiötä kantavat rakenteet muuttuivat usein kartiomaiksi tai tähkämäisiksi strobileiksi.
- Juuret olivat laajalle levittyviä ja usein fossiloituneina nähtävissä nimellä Stigmaria, jotka erosivat monipuolisemmista juuristoista kuin nykypuiden juurijärjestelmät.
- Vaikka Lepidodendron saattoi kasvaa puun kokoiseksi, sen tukirakenne poikkesi monista nykyisistä puista: se ei muodostanut samanlaista sekundaaripuuta (tyypillistä havuille ja lehtipuille), vaan tuki perustui paksuun kuoreen, peridermiin ja sylinterimaiseen varteen sekä jäykkiin kudoksiin.
Fossiililöydöt: Lepidodendronin fossiileja tunnetaan laajalti Euroopasta, Pohjois-Amerikasta, Aasiasta ja muualta Gondwana-alueelta. Usein säilyneet osat ovat runkojen osia, lehtien ja lehtiarpien kuviot sekä itiöpesäkkeet (strobilit). Näiden jäänteet auttavat tutkijoita rekonstruoimaan hiilikauden metsien ekologiaa ja ilmasto-olosuhteita.
Ekologinen ja taloudellinen merkitys: Lepidodendronin ja muiden hiilikauden suurten kasvien laajat turve- ja metsäalueet olivat olennaisia hiilen muodostumiselle — niiden hitaasti hajoava ja kerrostuva kasviaineisto muuntui miljoonien vuosien kuluessa kivihiileksi. Siksi Lepidodendron liittyy tiiviisti maapallon fossiilisten polttoainevarojen syntyyn.
Häviäminen: Lepidodendronin kaltaiset lykofofit menettivät merkittävä osan lajirunsaudestaan permikauden vaiheissa, ja suurin osa ryhmän edustajista katosi ennen mesotsooiskauden alkua. Muutamat lähisukuiset ryhmät, kuten Isoetes-suvun kasvit, selvisivät ja antavat nykyisille tutkijoille viitteitä lykofofien perinnöstä.
Nykyinen tutkimus yhdistää morfologisia havaintoja ja fossiilista anatomiaa uudenlaisiin paleoekologisiin ja taksonomisiin tulkintoihin, mikä auttaa ymmärtämään, miten nämä jättimäiset "sammalmaiset" kasvit elivät, kasvoivat ja vaikuttivat aikansa maisemaan.
Hollantilaisen tiedemiehen Eli Heimansin rekonstruktio Lepidodendronista (1911).
Ekologia
Ne menestyivät hiilikauden pennsylvanialaisella osakaudella 315-300 miljoonaa vuotta sitten.
Olosuhteet olivat trooppisia soita ja sademetsiä, jotka sijaitsivat valtavassa jokijärjestelmässä, joka oli paljon suurempi kuin Amazonin allas.
Kosteikon sydämenä ollut jokitasanko ulottui Pangaian poikki 5000 kilometriä itäisestä Kanadasta Ukrainaan ja oli 700 kilometriä leveä.p6 Näin ollen Pennsylvanian-ajan allas oli suurempi kuin mikään nykyisin maapallolla oleva kosteikko.
Ilmaston muutos
Sademetsäjärjestelmä romahti noin Pennsylvanian-kauden puolivälissä, ja sen tilalle tuli viileämpi ja kuivempi ilmasto.
Kosteikkometsät loppuivat, kun Gondwanan mantereen ja Laurusian välinen paine nosti maanpintaa, jolloin kosketusvyöhyke kohosi. Hiilikauden päättyminen merkitsee hiilikauden päättymistä. Kiina oli liian kaukana, jotta se olisi voinut vaikuttaa siihen, ja siellä kosteikkometsät jatkuivat vielä 50 miljoonaa vuotta, permikauden alkuun asti. . p30
Rakenne
Lepidodendronilla oli korkeat, paksut rungot, jotka harvoin haarautuivat ja joiden latvassa oli kruunu, joka muodostui haarautuvista oksista, joissa oli lehtiryhmiä. Nämä lehdet olivat pitkiä ja kapeita, suuria ruohonlehtiä muistuttavia, ja ne olivat kierteisesti järjestäytyneitä.
Runkoon ja varsiin kasvin kasvaessa jääneet tiiviisti pakatut timantinmuotoiset lehtiarvet ovat mielenkiintoisimpia ja yleisimpiä fossiileja hiilikauden liuskeissa ja niihin liittyvissä hiiliesiintymissä. Nämä fossiilit muistuttavat suuresti renkaanjälkiä tai alligaattorin nahkaa.
Arvet eli lehtien pehmusteet koostuivat vihreästä fotosynteettisestä kudoksesta, josta osoituksena oli kynsinauhan peittämä ja täplittämä stomata, mikroskooppiset huokoset, joiden kautta ilmasta peräisin oleva hiilidioksidi diffundoituu kasveihin. Samoin Lepidodendronin rungot olisivat olleet vihreitä, toisin kuin nykyisten puiden, joiden kuori on hilseilevää, ei-fotosynteettistä ruskeaa tai harmaata.
Lepidodendronia on verrattu jättimäiseen yrttiin. Rungot tuottivat hyvin vähän puuta, jos ollenkaan. Suurin osa rakenteellisesta tuesta tuli paksusta, kuorimaisesta alueesta. Tämä alue säilyi rungon ympärillä jäykkänä kerroksena, joka ei hilseillyt pois kuten useimmilla nykypuilla. Puun kasvaessa lehtityynyt laajenivat rungon leveyden kasvaessa.
Tämän kasvin oksat päättyivät kartiomaisiin rakenteisiin. Lepidodendron ei tuottanut siemeniä kuten monet nykyiset kasvit. Sen sijaan se lisääntyi itiöiden avulla.
Lepidodendronin strobilus (sporangioita kantava osa).
Stigmaria
Stigmaria on eräänlainen haarautuva puun juurifossiili, jota on löydetty hiilikivistä. Ne olivat hiilimetsän lykopsidipuiden, kuten Sigillarian ja Lepidodendronin, juuria. Kussakin rungossa oli neljä tällaista juurta. Stigmaria on "muototaksoni", sillä juurta kantavan kasvin sukua ja lajia ei voida tunnistaa.
Stigmaria , fossiilinen lykopsidien juurakko
Etsiä