Loricifera on hiljattain löydetty merieläinten ekdysozoanheimo. Siihen kuuluvat ensimmäiset eläimet, joiden tiedetään elävän täysin hapettomassa ympäristössä (ei lainkaan happea). Reinhardt Kristensen kuvasi suvun vuonna 1983.

Ne ovat hyvin pienten, sedimentissä elävien eläinten heimoa. Niitä on nyt kuvattu kaksikymmentäkaksi lajia, jotka kuuluvat kahdeksaan sukuun. Lisäksi on noin 100 lajia, jotka on kerätty, mutta joita ei ole vielä kuvattu. Niiden koko vaihtelee 100 µm:stä noin 1 mm:iin.

Niiden elinympäristö on meren soran välissä, johon ne kiinnittyvät. Ne kuuluvat viimeisimpiin metazoalaisten ryhmiin, jotka on löydetty hiljattain. Ne kiinnittyvät melko lujasti soraan, ja tämä selittää, miksi ne ovat pysyneet niin pitkään löytämättä. Ensimmäinen yksilö kerättiin 1970-luvulla, ja se kuvattiin myöhemmin vuonna 1983. Niitä esiintyy kaikissa vesisyvyyksissä, eri sedimenttityypeissä ja kaikilla leveysasteilla. Niitä ei ole vielä löydetty fossiileista.

Morfologia ja rakenne

Loriciferat ovat pienikokoisia ja monimutkaisesti rakennettuja meiofaunisäiliöitä. Niiden keho voidaan yleensä jakaa kolmeen osaan: introvert (esim. ulos työntyvä suualue, jossa on *scalids*-karvoja), keskiosa ja lorika eli kovakuorinen suojakuori, johon eläin voi vetäytyä. Lorica on usein laatikkomainen tai putkimainen ja siinä voi olla piikkejä tai muita tukirakenteita.

Tärkeimmät tuntomerkit:

  • introvertin scalidit: pieniä piikkejä tai rihmoja, joita käytetään liikkumiseen ja ravinnon hankintaan;
  • suojakuori (lorica), johon eläin vetäytyy tarvittaessa;
  • kehittynyt liikkuminen ja kiinnittyminen sedimentin rakeiden välissä;
  • erityinen anatomia, joka erottaa ne muista ekdysooteista (esim. naskalihyönteisistä).

Elämänkierto ja lisääntyminen

Loriciferat elävät sedimentin pinnan ja jyväsen välissä ja käyvät läpi useita elämänvaiheita. Lisääntyminen on pääosin sukupuolista: lajeilla on erilliset sukupuolet, ja hedelmöitys voi tapahtua välillisillä mekanismeilla sedimentissä. Useilla lajeilla tunnetaan myös larvaalivaiheita, joiden rakenne voi poiketa aikuisen rakenteesta.

Hapettomat lajit ja metaboliset sopeumat

Eräs loriciferien merkillisimmistä löydöistä on se, että jotkin lajit elävät kokonaan hapettomissa sedimentissä, esimerkiksi syvänmeren hypersuolaisissa ja hapettomissa altaissa. Vuonna 2010 julkaistu tutkimus kuvasi loriciferalajeja, jotka elävät pysyvästi ilman happea. Näillä lajeilla on soluelimiin liittyviä sopeumia, kuten tavallisista mitokondrioista poikkeavia, hydrogenosomimaisia rakenteita ja muita merkkejä anaerobisesta energiantuotannosta. Lisäksi niitä voi elää yhteistyössä mikrobiisissa tai bakteerikumppaneiden kanssa, mikä helpottaa ravinnon- ja energiansaantia hapettomassa ympäristössä.

Nämä löydöt ovat merkittäviä, koska ne osoittavat monimutkaisten eläinten sopeutumiskyvyn täysin hapettomiin oloihin, mikä muutti käsitystä siitä, millaisissa ympäristöissä monisoluiset organismit voivat menestyä.

Levinneisyys ja ekologia

Loriciferaa esiintyy maailman merissä eri syvyyksissä ja sedimenttityypeissä. Ne ovat tyypillisiä meiofaunaryhmiä eli eläimiä, jotka elävät sedimentin rakeiden välissä ja ovat kooltaan usein alle millimetrin. Niiden ekologiaan kuuluu detrituksen ja mikrobien hyödyntäminen ravinnoksi, sekä rooli sedimentin kiertokulussa.

Merkitys ekosysteemeissä: vaikka yksilöt ovat pieniä, loriciferat osallistuvat sedimentin hajotusprosesseihin ja toimivat ravintona muille pienille eläimille, minkä lisäksi hapettomien lajien löytyminen laajentaa ymmärrystämme syvänmeren ekologiaa.

Tutkimus, kerääminen ja tulevaisuuden näkymät

Loriciferat ovat vaikeasti kerättäviä pienten kokonsa ja sedimentin välissä kiinnittyvän elintapansa vuoksi. Niitä tutkitaan pääasiassa sedimentinäytteistä mikroskoopilla ja elektronimikroskopialla. DNA-analyysit ja kuvantamistekniikat ovat viime vuosina parantaneet lajien tunnistusta ja sukulaisuusselvityksiä.

Nykyiset lajinumerot ja sukulaisuusasemat voivat muuttua, kun kerättyjä, mutta vielä kuvaamattomia lajeja luokitellaan. Loriciferoiden ainutlaatuiset sopeumat, erityisesti hapettomissa ympäristöissä, tekevät niistä kiinnostavan tutkimuskohteen evoluutiobiologialle, solubiologialle ja syvänmeren ekologialle.

Yhteenveto: Loricifera ovat pieni mutta biologisesti kiinnostava eläinryhmä. Ne eroavat rakenteeltaan monista muista ekdysooteista, elävät sedimentin välissä ja sisältävät lajeja, jotka ovat ainoita tunnettuja täysin hapettomissa oloissa pysyvästi eläviä monisoluisten joukossa. Tutkimus jatkuu, ja uusia lajeja sekä sopeumia löydetään edelleen.