Metafysiikka: olemassaolon, ontologian ja todellisuuden määritelmä

Ontologia

Ontologian tutkimus on laaja-alaista, kun taas muut metafysiikan alat ovat yksityiskohtaisempia. Yksi ontologian pääkysymyksistä on, mitkä ovat olemisen peruskategoriat. Kuvitellaan esimerkiksi puu. Puu on osa suurempaa kategoriaa, kuten kasvi. Myös kasvit ovat osa suurempaa kategoriaa: eläviä olentoja. Lopulta päädymme hyvin suureen kategoriaan: substanssi. Ontologiaa tutkivat filosofit haluavat löytää ja ymmärtää substanssin kaltaisia peruskategorioita. Esimerkiksi Aristoteles yritti ymmärtää todellisuutta monien muiden löytämiensä kategorioiden avulla, kuten muun muassa määrän, laadun, suhteen, paikan ja ajan.

René Descartes ajatteli 1400-luvulla, että voi olla olemassa kaksi eri ainetta, mieli ja aine. Tätä näkemystä kutsutaan dualismiksi. Toiset ajattelijat, kuten Immanuel Kant, ajattelivat, että emme voi sanoa mitään aineesta, koska ainoa tapa, jolla voimme puhua aineesta, on yhteyksien kautta. Tämän todistamiseksi Kant käytti lausetta "Tämä on talo". Kant ajatteli, että sanan talo merkitys riippui siitä, miten muut ihmiset käyttivät taloja tai miltä muut talot näyttivät. Tämä tarkoitti sitä, että merkityksessä oli kyse yhteyksistä ja että sanalla "talo" ei ole mitään merkitystä yksinään. Niinpä Kant korvasi metafyysisissä käsityksissään substanssikategorian suhteella.

1900-luvulla jotkut länsimaiset filosofit ajattelivat, että nämä kysymykset olivat oikeastaan vain kysymyksiä sanojen määritelmistä. Ludwig Wittgenstein oli sitä mieltä, että sanoilla ei ole selkeitä määritelmiä. Sen sijaan määritelmät ovat epäselviä. Joillekin filosofeille tämä tarkoitti, että metafysiikasta ei ollut mitään hyötyä. Toisille filosofeille tämä innoitti heidät ajattelemaan metafysiikkaa uudella tavalla.

Identiteetti ja muutos

Identiteetti on tärkeä metafyysinen aihe. Kaikki maailman esineet näyttävät aina muuttuvan. Herakleitos, antiikin kreikkalainen filosofi, sanoi tunnetusti: "Samaan jokeen ei voi astua kahdesti." Joki virtaa aina, joten joesta puhuminen ikään kuin se olisi pysynyt samana on mahdotonta. Herakleitos päätteli, että identiteetti ei ole todellinen, vain muutos on. Parmenides, toinen filosofi, ajatteli päinvastoin: muutos ei ole todellista, vaan se on illuusio. Hänelle kaikki on aina ollut sama kohde. Tätä näkemystä kutsutaan monismiksi.

Leibniz löysi 1600-luvulla indiscernibeleiden identtisyyden lain. Laki sanoo, että jos jokin objekti X on identtinen jonkin objektin Y kanssa, niin objektilla X ja objektilla Y on oltava kaikki samat ominaisuudet. Filosofit ajattelivat, että piirteitä voi olla kahdenlaisia: sisäisiä ja ulkoisia. Sisäiset piirteet ovat piirteitä, jotka tekevät esineestä sen, mikä se todella on. Ulkoiset piirteet ovat piirteitä, jotka koskevat sen suhdetta muihin asioihin. Muutosongelman ratkaisemiseksi jotkut filosofit ovat siis väittäneet, että ulkoiset piirteet muuttuvat, mutta sisäiset piirteet pysyvät ennallaan. Vaikka esimerkiksi kehosi on muuttunut vuosien varrella, sinussa voi olla sisäisiä piirteitä, jotka eivät ole muuttuneet ja jotka tekevät sinusta sen, kuka todella olet. Tämä voi olla sielu, psykologinen johdonmukaisuus tai jotain muuta.

Avaruus ja aika

Esineet esiintyvät tilassa ja ajassa, ja siksi se kiinnostaa metafysiikassa paljon. Joitakin tilaa ja aikaa koskevia metafyysisiä kysymyksiä ovat:

• Ovatko avaruus ja aika olemassa mielestä riippumatta?
• Ovatko avaruus ja aika olemassa toisistaan riippumatta?
• Onko olemassa muita aikoja kuin nykyhetki?

Leibniz ja Newton kävivät 1600-luvulla kuuluisan väittelyn siitä, olivatko avaruus ja aika todellisia objekteja vai olivatko ne vain tapa järjestellä objekteja. Newtonin mielestä avaruus ja aika olivat todellisia ja absoluuttisia. Leibnizin mielestä niiden oli oltava suhteellisia. Tämä oli vuosisatojen ajan ratkaisematta, kunnes Albert Einstein ehdotti, että fysiikan lakien pitäisi perustua suhteellisuusperiaatteeseen ja että avaruus ja aika eivät voisi olla absoluuttisia.

Kant väitti 1700-luvulla, että avaruus ja aika eivät ole aineita tai jotakin, jonka opimme tietoisesta kokemuksestamme. Sen sijaan Kant ajatteli, että avaruus ja aika ovat osa mielemme järjestelmää, jonka avulla voimme järjestää kokemuksemme maailmasta. Vaikka tämä tarkoitti, että avaruus ja aika olivat mielestä riippuvaisia, Kant uskoi silti, että ne olivat empiirisesti todellisia.

Syy-yhteys

Mitä tarkoitamme, kun sanomme, että jokin asia johtuu jostakin muusta? Tämä on tärkeä kysymys sekä tiedemiehille että filosofeille. Syy-yhteys on eräänlainen vaikutus, jossa yksi tapahtuma auttaa luomaan toisen tapahtuman. Aristoteles uskoi, että kausaalisuus tarkoitti "selitystä", ja jakoi kausaalisuuden neljään syyhyn: aineelliseen, muodolliseen, tehokkaaseen ja lopulliseen. Aineellinen syy on se, mistä esine on tehty. Muodollinen syy on malli tai muoto, joka järjestää aineen objektissa. Tehokas syy on se, kuka tai mikä muuttaa ja luo objektin. Lopullinen syy on syy siihen, miksi kyseinen esine on luotu. Useimmat filosofit ovat nykyään kiinnostuneita puhumaan tehokkaasta syystä.

Syy-yhteydestä on monia teorioita. David Lewis ajatteli vuonna 1973, että kausaliteetti on kuin ketju, jossa asiat riippuvat toisistaan. Jos siis jokin tapahtuma C aiheuttaa jonkin tapahtuman E, se tarkoittaa, että on olemassa ketju muita tapahtumia, jotka yhdistävät ne toisiinsa. Muissa teorioissa käytetään todennäköisyyttä. Esimerkiksi tupakointi ei aina aiheuta syöpää, mutta se lisää sen todennäköisyyttä. Tämän vuoksi on hyödyllisempää turvautua kausaliteetin määritelmään, jossa käytetään todennäköisyyttä.

Kosmologia ja kosmogonia

Metafyysinen kosmologia ja kosmogonia pyrkivät vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin:

• Mikä on maailmankaikkeuden alkuperä? Mikä on sen ensimmäinen syy?
• Mitkä ovat maailmankaikkeuden perimmäiset aineelliset osat?
• Mikä on maailmankaikkeuden olemassaolon perimmäinen syy? Onko maailmankaikkeudella tarkoitus?

Mieli ja aine

Mielemme selittäminen aineesta koostuvassa maailmassa on erityinen metafyysinen ongelma. Nykyaikana filosofit ja tiedemiehet alkoivat hylätä ei-fyysisiä ajatuksia todellisuudesta. Tämä synnytti materialismiksi kutsutun näkemyksen, jonka mukaan aine on mieltä perustavampaa. Näyttää kuitenkin siltä, että ajatuksemme ja havaintomme eivät ole aineellisia. Tämän vuoksi tietoisuutta on vaikea selittää materialistisen näkemyksen mukaan.

Tämä motivoi joitakin filosofeja tutkimaan muita ajatuksia, kuten dualismia, idealismia tai panpsykismiä. Dualismi väittää, että mieli ja aine ovat kaksi erillistä asiaa. Dualismin mukaan mieli voisi olla kuin sielu. Dualistien on kuitenkin selitettävä, miten sielu on vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa. Idealismi väittää, että mieli on perustavampi kuin materia ja että esineitä ei ole olemassa ennen kuin aistimme ne. Panpsykismi väittää, että kaikella on mentaalinen aspekti, joten neutraaliksi monismiksi kutsutun teorian avulla voidaan väittää, että mieli ja materia ovat itse asiassa sama asia.