Stalingradin taistelu | käytiin toisen maailmansodan aikana

Tausta

Keväällä 1942 Saksan operaatio Barbarossa ei voittanut Neuvostoliittoa. Sota sujui saksalaisilta edelleen hyvin: sukellusveneiden hyökkäys Atlantilla oli ollut erittäin menestyksekäs ja Rommel oli juuri vallannut Tobrukin.

Idässä he olivat vallanneet maata, kuten Leningradin pohjoisessa ja Rostov-on-Donin etelässä. Muutamissa paikoissa neuvostohyökkäykset olivat työntäneet saksalaisia takaisin (Moskovan luoteispuolella ja Harkovan eteläpuolella), mutta tämä ei uhannut saksalaisia. Hitler oli varma, että hän voisi voittaa puna-armeijan talven 1941 jälkeen. Vaikka armeijaryhmä Keskusta oli edellisenä talvena kärsinyt raskaita tappioita Moskovan lähellä, 65 prosenttia sen jalkaväestä ei ollut taistellut, vaan se oli levännyt ja saanut uutta kalustoa. Myöskään pohjoisen ja etelän armeijaryhmillä ei ollut ollut ollut talven aikana vaikeaa. Stalin odotti, että Saksan kesähyökkäykset suunnattaisiin jälleen Moskovaa vastaan.

Saksalaiset päättivät, että heidän kesäkampanjansa vuonna 1942 suunnattaisiin Neuvostoliiton eteläosiin. Saksalaiset halusivat tuhota Stalingradin teollisuuden. Saksalaiset halusivat myös tukkia Volgajoen. Joki oli reitti Kaspianmeren ja Pohjois-Venäjän välillä. Joen valtaaminen vaikeuttaisi neuvostoliittolaisten mahdollisuuksia käyttää jokea tavarakuljetuksiin.

Saksan operaatiot olivat aluksi hyvin menestyksekkäitä. Heinäkuun 23. päivänä 1942 Hitler muutti vuoden 1942 hyökkäyksen tavoitteita. Hän teki Stalingradin valtaamisen yhdeksi tavoitteeksi. Kaupunki oli tärkeä, koska se oli nimetty Neuvostoliiton johtajan Stalinin mukaan. Saksalaiset ajattelivat, että jos he valloittaisivat Stalingradin, se auttaisi Saksan armeijan pohjois- ja länsiosia hyökkäämään Bakuun. Saksalaiset halusivat vallata Bakun, koska siellä oli paljon öljyä.

Neuvostoliitto oli tietoinen Saksan hyökkäyssuunnitelmasta. Neuvostoliittolaiset määräsivät, että kaikki, joilla oli tarpeeksi voimaa pitää kivääriä kädessään, lähetetään taisteluun.

 

Hyökkäys Stalingradiin

Elokuun 23. päivänä 6. armeija saavutti Stalingradin reunan. Se seurasi 62. ja 64. armeijaa, jotka olivat palanneet takaisin kaupunkiin. Kleist sanoi myöhemmin sodan jälkeen:

Stalingradin valtaaminen oli [paikka], jossa voisimme estää idästä tulevien venäläisten joukkojen hyökkäyksen....

Neuvostoliittolaisilla oli tarpeeksi varoitus saksalaisten hyökkäyksestä siirtääkseen kaupungin viljan, karjan ja rautatievaunut Volgan yli. Suurin osa siviiliväestöstä jäi kuitenkin kaupunkiin. Kaupungissa ei ollut ruokaa jo ennen Saksan hyökkäystä. Luftwaffen ilmahyökkäykset estivät neuvostoliittolaisia tuomasta tarvikkeita kaupunkiin Volgaa pitkin. Heinäkuun 25. ja 31. päivän välisenä aikana Volgalla upotettiin 32 neuvostolaivaa.

Taistelu alkoi Luftflotte 4:n raskailla pommituksilla kaupunkiin. Pommeja pudotettiin 1000 tonnia. Suuri osa kaupungista muuttui raunioiksi. Jotkin tehtaat jatkoivat tavaroiden tuotantoa.

Stalin siirsi joukkoja Volgan itärannalle. Luftwaffe tuhosi kaikki säännölliset lautat. Luftwaffe hyökkäsi myös joukkojen proomuja vastaan. Monet siviilit siirrettiin pois kaupungista Volgan yli. Stalin esti useimpia siviilejä poistumasta kaupungista, koska hän ajatteli, että tämä saisi neuvostoarmeijat taistelemaan kovemmin. Siviilejä, myös naisia ja lapsia, käskettiin kaivamaan juoksuhautoja. Saksan massiiviset pommitukset 23. elokuuta aiheuttivat tulipalon. Se tappoi tuhansia ja muutti Stalingradin raunioiksi ja raunioiksi. Elokuun 23. ja 26. päivän välisenä aikana pommituksissa kuoli 955 ihmistä ja haavoittui 1 181 ihmistä.

Neuvostoliiton ilmavoimat, Voenno-Vozdushnye Sily (VVS), tuhoutui Luftwaffen toimesta. Neuvostoliitto menetti 201 lentokonetta 23.-31. elokuuta välisenä aikana. He toivat elokuussa vielä 100 lentokonetta. Neuvostoliittolaiset toivat uusia koneita Stalingradiin vielä syyskuun lopulla, mutta saksalaiset tuhosivat ne.

Kaupunkia puolusti lyhytaikaisesti 1077. ilmatorjuntarykmentti, joka oli kokonaan naisista koostuva rykmentti, joka pystyi itse asiassa pysäyttämään kokonaisen saksalaisen divisioonan massiivisen tulivoimansa ansiosta. Lopulta saksalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja tappoivat heidät, mutta olivat järkyttyneitä huomatessaan, että koko ajan heitä pidättelivät nuoret naiset, jotka näyttivät olevan juuri lukiosta valmistuneita. Taistelussa NKVD järjesti "työläismiliisejä", jotka lähetettiin usein taisteluun ilman kiväärejä.

Elokuun loppuun mennessä eteläinen armeijaryhmä (B) oli saavuttanut Volgan. Syyskuun 1. päivään mennessä neuvostoliittolaiset pystyivät toimittamaan täydennystä Stalingradin joukoilleen vain ylittämällä Volgan tykistön ja lentokoneiden jatkuvan pommituksen alaisena.

Neuvostoliiton 24. ja 66. armeija järjestivät 5. syyskuuta hyökkäyksen XIV panssarijoukkoja vastaan. Luftwaffe auttoi hyökkäyksen pysäyttämisessä hyökkäämällä neuvostotykistöä ja -sotilaita vastaan. Neuvostoliiton oli vetäydyttävä. Niistä 120 panssarivaunusta, jotka neuvostoliittolaiset olivat lähettäneet taisteluun, 30 menetettiin ilmahyökkäyksessä.

Luftwaffe hyökkäsi jatkuvasti neuvostoliittolaisia vastaan. Syyskuun 18. päivänä Neuvostoliiton 1. kaartin ja 24. armeijan joukot hyökkäsivät VIII armeijakuntaa vastaan. VIII. Fliegerkorps lähetti Stuka-sukelluspommittajia estääkseen neuvostoliittolaisten etenemisen. Neuvostoliiton hyökkäys pysäytettiin. Stukat tuhosivat 41 neuvostopanssarivaunua 106:sta, jotka tuhottiin aamulla. Saksalaiset Bf 109:t tuhosivat 77 neuvostoliittolaista lentokonetta. Hylätyssä kaupungissa Neuvostoliiton 62. ja 64. armeijat, joihin kuului myös Neuvostoliiton 13. kaartin kivääridivisioona, käyttivät taloja ja tehtaita piilopaikkoina.

Taistelut kaupungissa olivat hyvin väkivaltaisia. Stalinin 27. heinäkuuta 1942 antamassa käskyssä nro 227 määrättiin, että kaikki komentajat, jotka vetäytyvät ilman käskyä, joutuvat sotilastuomioistuimen eteen.^84-5 "Ei askeltakaan taaksepäin!" oli iskulause. Stalingradiin hyökänneillä saksalaisilla oli paljon kuolleita ja haavoittuneita.

Saksa saavuttaa Volgan

Kolmen kuukauden hitaan etenemisen jälkeen Wermacht saavutti vihdoin joen rannat. Saksalaiset valtasivat 90 prosenttia raunioituneesta kaupungista ja jakoivat neuvostojoukot kahteen osaan. Volgajoen jää teki neuvostoliittolaisten mahdottomaksi tuoda tarvikkeita laivoilla.

 
Saksan eteneminen Stalingradiin 24. heinäkuuta ja 18. marraskuuta välisenä aikana.  


Neuvostoliittolaiset valmistautuvat saksalaisten hyökkäyksen torjuntaan Stalingradin esikaupungeissa.  


Lokakuu 1942: Saksalainen upseeri venäläisen PPSh-41-konepistoolin kanssa Barrikadyn tehtaan raunioissa. Monet saksalaissotilaat ottivat venäläisiä aseita, koska ne soveltuivat paremmin lähitaisteluun.  


Saksalaiset joukot Stalingradissa  

Neuvostoliiton vastahyökkäykset

Saksalaiset joukot eivät olleet valmiita taisteluihin talvella 1942. Stavka teki useita hyökkäyksiä 19. marraskuuta 1942 ja 2. helmikuuta 1943 välisenä aikana. Näistä operaatioista alkoi talvikampanja 1942-1943 (19. marraskuuta 1942 - 3. maaliskuuta 1943), johon osallistui 15 armeijaa.

Operaatio Uranus: Neuvostoliiton hyökkäys

Syksyllä neuvostokenraalit Georgi Žukov ja Aleksandr Vasilevski keräsivät sotilaitaan kaupungin pohjois- ja eteläosiin. Pohjoispuolta puolustivat unkarilaiset ja romanialaiset joukot. Don-jokea ei ollut koskaan puolustettu hyvin saksalaisten puolelta. Neuvostoliiton suunnitelmana oli hyökätä ja piirittää saksalaiset joukot Stalingradin alueella.

Operaation koodinimi oli "Uran". Se alkoi operaatio Marsilla, joka kohdistui armeijaryhmän keskukseen.

Puna-armeija käynnisti 19. marraskuuta 1942 operaation Uranus. Kenraali Nikolai Vatutinin komennossa hyökkäävät neuvostojoukot koostuivat kolmesta armeijasta. Niihin kuului yhteensä 18 jalkaväkidivisioonaa, kahdeksan panssariprikaatia, kaksi moottoroitu prikaatia, kuusi ratsuväkidivisioonaa ja yksi panssarintorjuntaprikaati. Neuvostoliittolaiset työntyivät Romanian kolmannen armeijan ohi. Wehrmachtin vastaisku oli järjestäytymätön. Huono sää esti ilmahyökkäykset neuvostoliittolaisia vastaan.

Marraskuun 20. päivänä käynnistettiin toinen neuvostohyökkäys (kaksi armeijaa) Stalingradin eteläpuolella Romanian 4. armeijakuntaa vastaan. Romanialaiset joutuivat suurten panssarivaunujoukkojen jalkoihin. Neuvostojoukot siirtyivät länteen ja muodostivat kehän Stalingradin ympärille.

 
Neuvostoliiton sotilaat hyökkäävät taloon, helmikuu 1943  


Neuvostoliiton vastahyökkäys Stalingradissa  

Kuudes armeija saarrettu

Noin 265 000 saksalaista, romanialaista ja italialaista sotilasta, 369. (Kroatian) vahvistettu jalkaväkirykmentti ja muut joukot, mukaan lukien 40 000 saksalaisten puolella taistelevaa neuvostoliittolaista vapaaehtoista, saarrettiin. Saksalaisia oli 19. marraskuuta 1942 yhteensä 210 000. Lisäksi oli noin 10 000 neuvostosiviiliä ja useita tuhansia neuvostosotilaita, jotka saksalaiset olivat ottaneet vangiksi taistelun aikana. Kaikki 6. armeijan joukot eivät olleet ansassa; 50 000 ei ollut saarrettu. Saarretuista 210 000 saksalaisesta 10 000 jäi taistelemaan, 105 000 antautui, 35 000 lähti ilmateitse ja loput 60 000 kuoli.

Puna-armeija muodosti kaksi puolustusryhmää. Kenttämarsalkka Erich von Manstein käski Hitleriä olemaan määräämättä 6. armeijaa irtautumaan. Manstein ajatteli, että hän voisi murtautua neuvostojoukkojen läpi ja vapauttaa 6. armeijan.^p451 Vuoden 1945 jälkeen Manstein sanoo sanoneensa Hitlerille, että 6. armeijan on murtauduttava ulos. Amerikkalainen historioitsija Gerhard Weinberg sanoi, että Manstein valehteli.^p1045

Mansteinin käskettiin hyökätä Stalingradiin operaatio Talvimyrskyssä (Unternehmen Wintergewitter). Hän ajatteli, että tämä hyökkäys voisi onnistua, jos 6. armeija saisi täydennystä ilmasta.

Adolf Hitler oli 30. syyskuuta 1942 sanonut, että Saksan armeija ei koskaan lähtisi kaupungista. Kokouksessa pian sen jälkeen, kun neuvostoliittolaiset olivat muodostaneet kehän saksalaisten ympärille, Saksan armeijan päälliköt halusivat yrittää paeta Donin länsipuolelle. Hitler ajatteli, että Luftwaffe voisi toimittaa 6. armeijalle "ilmasillan". Näin kaupungissa olevat saksalaiset voisivat taistella sillä aikaa, kun uusia joukkoja koottaisiin. Samanlaista suunnitelmaa oli käytetty vuotta aiemmin Demjanskin taskussa.

Luftflotte 4:n johtaja Wolfram von Richthofen yritti saada tämän päätöksen pysäytettyä. Kuudennen armeijan alaiset joukot olivat lähes kaksi kertaa suuremmat kuin Saksan armeijan tavallinen yksikkö, minkä lisäksi kaupunkiin oli jäänyt loukkuun myös 4. panssariarmeijan joukko-osasto. Enimmillään 117,5 lyhyttä tonnia (106,6 t), jotka he pystyivät toimittamaan päivässä, oli paljon vähemmän kuin tarvittava vähimmäismäärä 800 lyhyttä tonnia (730 t).

Junkers Ju 52 -koneiden rajallisen määrän lisäksi saksalaiset käyttivät muita koneita, kuten Heinkel He 177 -konetta. Kenraali Richthofen kertoi Mansteinille 27. marraskuuta, että Luftwaffe ei pystynyt toimittamaan 300 tonnia päivässä ilmateitse. Manstein näki nyt ilmateitse tapahtuvan toimituksen ongelmat. Seuraavana päivänä hän laati raportin, jossa todettiin, että ilmateitse toimittaminen olisi mahdotonta. Hän sanoi, että kuudennen armeijan pitäisi yrittää paeta. Hän sanoi, että Stalingradista luopuminen olisi raskas menetys, mutta se pitäisi kuudennen armeijan ehjänä. Hitler sanoi, että kuudennen armeijan olisi jäätävä Stalingradiin ja että ilmavoimat huolehtisivat sen huollosta, kunnes saksalaiset voisivat hyökätä neuvostoliittolaisia vastaan.

Luftwaffe pystyi toimittamaan keskimäärin 94 lyhyttä tonnia (85 t) tarvikkeita päivässä. Menestyksekkäimpänä päivänä, 19. joulukuuta, toimitettiin 289 lyhyttä tonnia (262 t) tarvikkeita 154 lennolla. Operaation alkuvaiheessa kuljetettiin enemmän polttoainetta kuin elintarvikkeita ja ammuksia, koska saksalaiset uskoivat voivansa paeta kaupungista. Kuljetuskoneilla lennätettiin myös sairaita tai haavoittuneita miehiä kaupungista. Saksan hyökkäys ei saavuttanut 6. armeijaa. Ilmahuoltooperaatio jatkui. 6. armeija nääntyi hitaasti nälkään. 160 saksalaista kuljetuskonetta tuhoutui ja 328 vaurioitui pahoin. Noin 266 Junkers Ju 52:ta tuhoutui.

 
Stalingradin keskusta vapautuksen jälkeen  


Saksalaisia kuolleita kaupungissa  


Romanian joukot Stalingradin lähellä  

Loppuvaiheet

Operaatio Talvimyrsky

Neuvostoliiton joukot ryhmittyivät Stalingradin ympärille. Alkoivat rajut taistelut saksalaisten kimppuun hyökkäämiseksi. Operaatio Talvimyrsky (operaatio Wintergewitter), saksalaisten yritys pelastaa loukkuun jäänyt armeija etelästä, onnistui aluksi hyvin. Joulukuun 19. päivään mennessä Saksan armeija oli edennyt 48 kilometrin päähän Kuudennen armeijan asemista. Jotkut saksalaisupseerit pyysivät Paulusta toimimaan vastoin Hitlerin käskyjä ja yrittämään paeta pois Stalingradista. Paulus kieltäytyi. Joulukuun 23. päivänä Mansteinin joukot joutuivat puolustautumaan uusilta neuvostohyökkäyksiltä.

Operaatio Little Saturn

Neuvostoliitto käynnisti 16. joulukuuta operaation Little Saturn. Siinä yritettiin tehdä aukko akselin armeijan (lähinnä italialaisten) läpi Donilla ja vallata Rostov. Saksalaiset perustivat pienistä yksiköistä koostuvan puolustuksen. 15 neuvostodivisioonaa - joita tuki ainakin 100 panssarivaunua - hyökkäsi italialaisten Cosserian ja Ravennan divisioonien kimppuun. Neuvostoliittolaiset eivät koskaan päässeet lähellekään Rostovia italialaisen puolustuksen vuoksi.

Saksalaisten yritys murtautua Stalingradiin pysäytettiin, ja armeijaryhmä A:ta kehotettiin palaamaan Kaukasukselta.

Kuudes armeija ei voinut enää toivoa pääsevänsä pakoon. 6. armeijalla ei ollut tarpeeksi polttoainetta. Lisäksi saksalaisten sotilaiden oli hyvin vaikea murtautua Neuvostoliiton linjojen läpi jalan kylmissä talviolosuhteissa.

Neuvostoliiton voitto

Saksalaiset vetäytyivät Stalingradin esikaupungeista itse kaupunkiin. Kahden lentokentän, Pitomnikin 16. tammikuuta 1943 ja Gumrakin 21.-22. tammikuuta 1943, menetys merkitsi lentotoimitusten ja haavoittuneiden pois lentämisen loppumista. Kolmas ja viimeinen kiitorata oli Stalingradskajan lentokoululla, jonne tehtiin viimeiset laskeutumiset ja nousut 22.-23. tammikuuta välisenä yönä. Sen jälkeen laskeutumisia ei enää tehty lukuun ottamatta ampumatarvikkeiden ja ruoan lentopudotuksia.

Saksalaisilla oli nyt paitsi nälkä myös ammusten loppuminen. He jatkoivat taistelua, koska he uskoivat, että Neuvostoliitto teloittaisi kaikki antautuvat saksalaiset. Neuvostoliittolainen ryhmä (majuri Aleksandr Smyslov, kapteeni Nikolai Djatlenko ja trumpetisti) vei Paulukselle tarjouksen: jos hän antautuisi 24 tunnin kuluessa, hän saisi takuun kaikkien vankien turvallisuudesta, sairaiden ja haavoittuneiden sairaanhoidosta, vangit saisivat pitää henkilökohtaiset tavaransa, ruoka-annokset ja heidät voitaisiin lähettää sodan jälkeen mihin tahansa haluamaansa maahan. Hitler käski Paulusta olemaan antautumatta, joten hän ei vastannut.

Tammikuun 30. päivänä 1943, Hitlerin valtaantulon 10. vuosipäivänä, Goebbels sanoi: "Sotilaidemme sankarillisen taistelun Volgalla pitäisi olla varoitus kaikille...". Samana päivänä Hitler ylensi Pauluksen kenraalimarsalkaksi. Koska yhtään saksalaista kenttämarsalkkaa ei ollut koskaan otettu vangiksi, Hitler oletti Pauluksen taistelevan edelleen tai tappavan itsensä.

Seuraavana päivänä Neuvostoliitto kukisti Stalingradin eteläisen ryhmän. Neuvostojoukot saavuttivat saksalaisten päämajan sisäänkäynnin. Kenraali Schmidt luovutti päämajan. Paulus sanoi, ettei hän ollut antautunut, ja kieltäytyi määräämästä jäljellä olevia saksalaisjoukkoja antautumaan.

Neljä neuvostoarmeijaa hyökkäsi jäljellä olevan pohjoisen ryhmän kimppuun. Kenraali Strecker antautui 2. helmikuuta. Noin 91 000 väsynyttä, sairasta, haavoittunutta ja nälkiintynyttä vankia otettiin, mukaan lukien 3 000 romanialaista (20. jalkaväkidivisioonan, 1. ratsuväkidivisioonan ja "eversti Voicun" eloonjääneet osasto). Vankien joukossa oli 22 kenraalia. Hitler oli vihainen ja sanoi, että Pauluksen olisi pitänyt tappaa itsensä, mutta sen sijaan "hän menee mieluummin Moskovaan". Paulus oli roomalaiskatolinen eikä siksi tehnyt niin.

 
759 560 neuvostoliittolaista sai tämän mitalin Stalingradin puolustamisesta 22. joulukuuta 1942 alkaen.  


Generalfeldmarschall Friedrich Paulus (vasemmalla) ja hänen esikuntapäällikkönsä, kenraaliluutnantti Arthur Schmidt (keskellä) ja hänen avustajansa Wilhelm Adam (oikealla) antautumisen jälkeen.  


Neuvostoliiton voitot (kuvassa sinisellä) operaatio Little Saturnin aikana  

Aftermath

Saksan yleisölle kerrottiin tappiosta virallisesti vasta tammikuun 1943 lopussa, vaikka myönteiset tiedotusvälineiden raportit olivat loppuneet ilmoitusta edeltävinä viikkoina. Stalingrad oli ensimmäinen kerta, kun natsihallitus myönsi julkisesti epäonnistumisen sotatoimissaan. Se oli merkittävä tappio, jossa saksalaisten tappiot olivat lähes yhtä suuret kuin neuvostoliittolaisten. Neuvostoliiton aiemmat tappiot olivat yleensä kolminkertaiset saksalaisiin verrattuna. Tammikuun 31. päivänä Saksan valtionradiossa soitettiin Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian Adagio-osa, minkä jälkeen ilmoitettiin Stalingradin tappiosta.

Propagandaministeri Joseph Goebbels piti 18. helmikuuta Berliinissä Sportpalast-puheen, jossa hän rohkaisi saksalaisia hyväksymään totaalisen sodan.

Stalingradissa vangituista lähes 110 000 saksalaisesta vangista vain noin 6 000 palasi takaisin. Heidät lähetettiin vankileireille ja myöhemmin työleireille eri puolille Neuvostoliittoa. Noin 35 000 lähetettiin lopulta kuljetuksiin, joista 17 000 ei selvinnyt hengissä. Osa jäi kaupunkiin auttamaan jälleenrakennuksessa.

Joitakin johtavia upseereita vietiin Moskovaan ja käytettiin propagandatarkoituksiin. Jotkut heistä liittyivät Vapaan Saksan kansalliskomiteaan. Jotkut, kuten Paulus, allekirjoittivat Hitlerin vastaisia lausuntoja, jotka lähetettiin saksalaisille joukoille. Paulus todisti syyttäjän puolesta Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Hän pysyi Neuvostoliitossa vuoteen 1952, minkä jälkeen hän muutti Dresdeniin Itä-Saksaan. Kenraali Walther von Seydlitz-Kurzbach tarjoutui kokoamaan Hitlerin vastaisen armeijan Stalingradista eloonjääneistä, mutta Neuvostoliitto ei suostunut. Vasta vuonna 1955 viimeiset 5-6 000 eloonjäänyttä kotiutettiin (Länsi-Saksaan).

 
Tässä propagandakuvassa puna-armeijan sotilas marssittaa saksalaissotilaan vangiksi.  

Muut tiedot

Taistelujärjestys

Stalingradin puolustuksen aikana puna-armeija käytti kaupungissa ja sen ympäristössä kuutta armeijaa (8., 28., 51., 57., 62. ja 64. armeija). Lopullisessa hyökkäyksessä saksalaisia vastaan yhdeksän armeijaa lisää. Loppuhyökkäyksessä käytetyt yhdeksän armeijaa olivat 24. armeija, 65. armeija, 66. armeija ja 16. ilma-armeija pohjoisesta osana Donin rintaman hyökkäystä sekä 1. kaartinarmeija, 5. panssarivaunuarmeija, 21. armeija, 2. ilma-armeija ja 17. ilma-armeija etelästä osana Neuvostoliiton lounaisrintamaa.

Kuolemantapaukset

Stalingradin taistelussa kuolleiden ja haavoittuneiden määrän laskeminen on vaikeaa. Yksi tapa on laskea vain kaupungin ja esikaupunkien taistelut. Toinen laskutapa on laskea kaikki taistelut Neuvostoliiton ja Saksan rintaman eteläosassa keväästä 1942 talveen 1943. Eri tutkijat ovat tehneet erilaisia arvioita riippuen siitä, miten laajasti taisteluita tarkastellaan.

Akselilla oli 500 000-850 000 kuolonuhria (kaatuneita, haavoittuneita ja vangittuja) kaikissa Saksan asevoimissa ja sen liittolaisissa, ja vain 5-6 000 palasi Saksaan vuoteen 1955 mennessä. Loput sotavangeista kuolivat Neuvostoliiton vankeudessa.

Helmikuun 2. päivänä 1943 akselivaltion joukkojen taistelut Stalingradissa loppuivat. Neuvostoliiton ottamista 91 000 vangista 3 000 oli romanialaisia.

Puna-armeijan tappiot olivat yhteensä 1 129 619; 478 741 miestä kuoli tai katosi ja 650 878 haavoittui. Nämä luvut koskevat koko Donin aluetta; itse kaupungissa 750 000 kuoli, jäi vangiksi tai haavoittui.

Stalingradissa ja sen esikaupungeissa kuoli 25 000-40 000 neuvostosiviiliä Luftflotte 4:n lentopommitusten yhden viikon aikana, kun Saksan 4. panssariarmeija ja 6. panssariarmeija lähestyivät kaupunkia; kaupungin ulkopuolisilla alueilla kuolleiden siviilien kokonaismäärä ei ole tiedossa.

Kaiken kaikkiaan taistelussa kuoli arviolta 1,7-2 miljoonaa akselivaltion ja Neuvostoliiton sotilasta, mikä tekee siitä mahdollisesti koko ihmiskunnan historian verisimmän taistelun.

Taistelun laajuus

Alkuperäisessä vuoden 1942 suunnitelmassa Stalingradin valtaaminen ei ollut ollut tavoitteena. Hitler päätti saksalaisten ensimmäisen kuukauden hyökkäysten sotilaallisen menestyksen perusteella laajentaa sotilaallisia tavoitteita. Hitlerin mielestä Neuvostoliiton joukot Don-joen toisella puolella olivat heikot. Uusiin tavoitteisiin kuului Stalingrad ja jopa Volgan valtaaminen.

Kun armeijat alkoivat taistella kaupungista, molemmat osapuolet alkoivat tuntea, että voitto oli erittäin tärkeä. Saksalaiset lähettivät kaupunkiin paljon joukkoja. Tämä tarkoitti sitä, että heidän puolellaan ei ollut hallussaan Don-jokea ja neuvostosiltoja. Saksalaiset etenivät taisteluissa tasaisesti ja pitivät lopulta hallussaan noin 90 prosenttia kaupungista.

Saksalaisten keskittyminen kaupunkiin sai heidät unohtamaan Donin varrella olevien puolustustensa heikkouden ja Neuvostoliiton joukkojen massiivisen keskittymisen heidän puolelleen. Neuvostoliiton läpimurron jälkeen saksalaiset olivat hyvin sekaisin. Kuudes armeija organisoitiin lopulta uudelleen ajoissa Kurskin taistelua varten, mutta se koostui enimmäkseen uusista sotilaista, eikä se ollut koskaan yhtä vahva kuin se oli kerran ollut.

Saksa epäonnistui Stalingradissa, koska se laajensi tavoitteitaan heinäkuun jälkipuoliskolla. Kuukauden menestyksen jälkeen saksalaiset alkoivat uskoa, että he voisivat voittaa taistelun. Hitler määräsi liikaa maaleja, eikä hän uskonut Neuvostoliiton reservien olevan niin vahvoja kuin ne olivat. Stalingradin eteläpuolella armeijaryhmä A yritti vallata öljykenttiä. Sitten sen tavoitteita laajennettiin kattamaan koko Mustanmeren rannikko.

Stalingrad oli sodan käännekohta. Se osoitti myös sekä Saksan Wehrmachtin että Neuvostoliiton puna-armeijan kurinalaisuuden ja päättäväisyyden. Neuvostoliittolaiset puolustivat ensin Stalingradia Saksan voimakasta hyökkäystä vastaan. Vastasaapuneet neuvostosotilaat kuolivat usein alle vuorokaudessa. Neuvostoupseerit kuolivat usein kolmessa päivässä.

Historioitsijat ovat puhuneet siitä, miten paljon terroria puna-armeijassa oli. Beevor totesi neuvostosotilaiden urheuden. Richard Overy sanoo, että jotkut ajattelevat, että "kesällä 1942 neuvostoarmeija taisteli, koska se oli pakotettu taistelemaan", mutta hänen mukaansa tämä ei pidä paikkaansa Historiantutkija puhui neuvostoveteraanien kanssa itärintaman terrorista. Monet sotilaat sanoivat olleensa helpottuneita, kun saivat käskyn olla perääntymättä. Jalkaväkimies Lev Lvovitš sanoi, että hän tunsi olonsa paremmaksi.

Stalingradin neuvostoliittolaisten puolustajien sankaruudesta kaupunki sai vuonna 1945 Sankarikaupungin arvonimen. Kaksikymmentäneljä vuotta taistelun jälkeen, lokakuussa 1967, kaupungin yläpuolella olevalle Mamajev Kurganin kukkulalle rakennettiin muistomerkki "Isänmaa kutsuu". Kukkula oli ennen paljon suurempi, mutta se oli tasoittunut jatkuvan tykistötulen vuoksi. Patsas on osa sotamuistomerkkiä, johon kuuluu myös taistelun raunioituneita muureja. Viljasiilossa sekä Pavlovin talossa voi edelleen vierailla.

Monet naiset taistelivat Neuvostoliiton puolella tai joutuivat tulituksen kohteeksi. Taistelun alkaessa Stalingradin alueella oli 75 000 sotilas- tai lääkintäkoulutuksen saanutta naista ja tyttöä, joiden kaikkien oli määrä palvella taistelussa. Naiset miehittivät suuren osan ilmatorjuntapattereista, jotka taistelivat Luftwaffen lisäksi saksalaisia panssarivaunuja vastaan. Neuvostoliittolaiset sairaanhoitajat eivät ainoastaan hoitaneet haavoittuneita miehiä tulituksessa vaan toivat haavoittuneita sotilaita takaisin sairaaloihin vihollisen tulituksessa. Monet neuvostoliittolaisista langattomista ja puhelinoperaattoreista olivat naisia, jotka kärsivät usein raskaista vammoista ja kuolivat. Vaikka naisia ei yleensä koulutettu jalkaväkeen, monet neuvostoliittolaiset naiset taistelivat konekivääriampujina, kranaatinheitinoperaattoreina ja tiedustelijoina. Naisia oli myös tarkka-ampujina Stalingradissa. Kolme Stalingradin ilmarykmenttiä oli kokonaan naisia. Ainakin kolme naista sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen ajaessaan panssarivaunuja Stalingradissa.

Saksan armeija osoitti suurta kurinalaisuutta sen jälkeen, kun se oli piiritetty. Monet saksalaiset sotilaat nääntyivät nälkään tai paleltuivat kuoliaaksi. Silti kurinalaisuutta jatkettiin loppuun asti. Kenraali Friedrich Paulus totteli Hitlerin käskyjä eikä yrittänyt paeta kaupungista. Saksalaisten ammukset, tarvikkeet ja ruoka kävi vähiin. Molempien osapuolten kenraalit kärsivät valtavasta stressistä taistelun vuoksi ja myös siksi, että heidän oli raportoitava kansakuntansa historian julmimmalle johtajalle. Monet kenraalit kärsivät stressin vuoksi terveysongelmista.

Paulus noudatti käskyjä ja taisteli loppuun asti. Hän pyysi lupaa antautua, mutta se evättiin. Hitler ylensi hänet generalfeldmarschallin arvoon. Yksikään saksalainen kenttämarsalkka ei ollut koskaan antautunut, ja seuraus oli selvä. Hitler uskoi, että Paulus joko taistelee viimeiseen mieheen tai tekee itsemurhan. Paulus otettiin vangiksi.

Kiinniottonsa jälkeen Paulus kertoi neuvostoliittolaisille, ettei hän ollut antautunut. Hän kieltäytyi antamasta saksalaisille käskyä antautua.

Populaarikulttuurissa

Stalingradin taistelun tapahtumia on esitetty useissa saksalaisissa, venäläisissä, brittiläisissä ja amerikkalaisissa elokuvissa.

Taistelua kuvataan monissa kirjoissa.

Romaanissa Kirjavaras yhden hahmon oletettiin kuolleen tai jääneen vangiksi Stalingradin taistelussa.

Vuonna 2011 julkaistussa videopelissä Red Orchestra 2: Heroes of Stalingrad näytetään taistelun kuuluisia paikkoja, kuten Pavlovin talo, Punaisen lokakuun tehdas ja Mamajev Kurgan.

Vuoden 2013 pelissä Company of Heroes 2 näytettiin taistelu tietyissä tehtävissä. Venäläiset pelaajat arvostelivat sitä epätodenmukaiseksi, ja 7. elokuuta myynti Venäjällä lopetettiin.

 
Stalingradin taistelun jälkiseuraukset