Wilson-Gorman-tariffi (tunnetaan myös nimellä Income Tax Act of 1894) oli vuoden 1894 kongressin hyväksymä lakiesitys, jolla pyrittiin alentamaan tiettyjen Yhdysvaltoihin suuntautuvan tuonnin tulleja ja korvaamaan osa tullitulojen menetyksestä liittovaltion suoran tuloveron avulla. Lopullinen laki alensi tullitasoja vain vähän, mutta siihen sisällytettiin myös useita muita määräyksiä, joilla pyrittiin lieventämään vuoden 1893 paniikin ja siitä seuranneen lamakauden vaikutuksia.

Tausta

Tullipolitiikka oli Yhdysvalloissa kiistanalainen aihe heti itsenäistymisestä lähtien: suojatullit suosivat teollisuutta ja työllisyyttä, kun taas vapautta ja alhaisempia hintoja kannattavat ryhmät vastustivat niitä. Vuoden 1890 McKinleyn tullitariffi oli nostanut monia tulleja korkeiksi, ja demokraatit pyrkivät vuosien 1893–1894 tienoilla alentamaan niitä osana laajempaa talouspolitiikkaa. Lakiesityksen taustalla olivat vuoden 1893 paniikin aiheuttama talouskriisi ja halu etsiä uusia tulonlähteitä, kun tullituotot olivat vaarassa laskea.

Keskeiset määräykset

  • Laki sisälsi kohtia, jotka alensivat joitakin tuontitulleja, mutta useimmat alennukset olivat varsin rajallisia verrattuna republikaanien aiempiin päämääriin.
  • Muutoksia tehtiin myös tullittomien tuotteiden luetteloon: hiiltä, sahatavaraa ja villaa, lisättiin tullittomiin tuoteryhmiin, kun taas sokeri poistettiin tullittomien tuotteiden luettelosta (sokeri oli ollut tulliton vuoden 1890 McKinleyn tariffin seurauksena).
  • Lakitekstiin lisättiin liittovaltion suora tulovero, joka oli merkittävä poikkeus Yhdysvaltain veroperinteeseen tuohon asti.

Tulovero

Lain tuloverokohta oli 2 prosentin liittovaltion tulovero. Veron tarkoituksena oli korvata osa tullien alennuksen aiheuttamasta tulojen menetyksestä. Käytännössä veron kohdistuminen ja taso herättivät paljon kiistaa: veron katsottiin olevan suora vero, jonka käyttöönotto ja perustuslaillinen oikeutus olivat riidan aiheena.

Käyttöönotto, muokkaukset ja poliittinen tausta

Lakiluonnos lähti liikkeelle demokraattien ajamana yrityksenä auttaa maata toipumaan vuoden 1893 paniikista alentamalla tulleja ja etsimällä vaihtoehtoista tulonlähdettä suoran tuloveron kautta. Laki sai kuitenkin muuttuneet muodot kulkiessaan läpi kongressin: senaatti teki useita muutoksia, jotka heikensivät alun perin suunniteltuja tullialennuksia ja muokkasivat muita kohtia. Presidentti Grover Cleveland allekirjoitti kompromissin sisältäneen lain, vaikka se ei tyydyttänyt kaikkia demokraattisen puolueen odotuksia.

Korkeimman oikeuden päätös ja myöhemmät vaikutukset

Vuonna 1895 Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi tapauksessa Pollock v. Farmers' Loan & Trust Co, että vuoden 1894 lain tuloverokohta oli perustuslain vastainen, koska se oli suora vero, jota ei oltu jaettu osavaltioiden asukasluvun mukaan (eli ei noudatettu apportointiperiaatetta). Päätös kumosi käytännössä tuloveron ja teki selväksi, että liittovaltion suoran tuloveron käyttöönotto vaati perustuslainmuutoksen. Tämän seurauksena varsinainen pysyvä liittovaltion tulovero voitiin säätää vasta 16. lisäyksellä vuonna 1913.

Merkitys ja seuraukset

  • Laki osoitti poliittisen kuilun suojatullien kannattajien ja niiden välillä, jotka kannattivat alhaisempia tullitasoja ja suorempaa verotusta.
  • Wilson–Gorman -tariffin ja sitä seuranneen Pollock-päätöksen myötä liittovaltion verojärjestelmän kehitys viivästyi, kunnes 16. lisäys mahdollisti uudelleen tuloveron käyttöönoton 1900-luvun alussa.
  • Vaikka laki ei saavuttanut talouspoliittisia tavoitteitaan, se oli osa laajempaa keskustelua Yhdysvaltain talouspolitiikasta ja suojatullien roolista teollistuvassa maassa. Välillisesti tulli ja sokerikysymykset liittyivät myös kansainvälisiin jännitteisiin ja olivat osasyynä Espanjan ja Amerikan sodan syttymiseen.

Lopulta Wilson–Gorman-tariffi jäi lyhytaikaiseksi käännekohdaksi: se heijasti taloudellisia paineita ja poliittisia kompromisseja 1890-luvulla, mutta sen tuloverokohta kumottiin oikeudellisesti ja laajemmat muutokset jäivät toteutumatta ennen laajempaa perustuslain muutosta, joka mahdollisti pysyvän liittovaltion tuloveron tulevina vuosikymmeninä.