Chapel Royal on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkin kotitalouden yksikkö, joka vastaa monarkille järjestettävistä kirkollisista toimista ja hengellisistä palveluista. Termi viittaa paitsi itse palveluorganisaatioon myös historiallisesti moniin kuninkaallisiin kappeleihin ja niihin liittyneeseen kuoroperinteeseen.
Virheellisesti termiä käytetään usein myös näiden kappelien kuoroista. Oikea nimi kuoroille on kappelin herrasmiehet (Gentlemen of the Chapel). Chapel Royalin ytimen muodostavat nämä aikuiset laulajat eli jumalanpalveluksia johtavat ja laulavat herrasmiehet sekä joukko pappeja, jotka osallistuvat kuninkaallisiin messuihin ja muihin toimituksiin. He ovat joukko pappeja ja laulajia, jotka laulavat jumalanpalveluksia Britannian monarkille (kuningas tai kuningatar).
Apunaan herrasmiehillä on nuoret poikalaulajat, joita perinteisesti kutsutaan choristereiksi tai Children of the Chapeliksi. Tämä on vanha ja jatkuva perinne: pojat toimivat kuoron korkeina äänenä ja saavat usein aktiivisen musiikillisen koulutuksen. Historiallisesti nämä lapset esiintyivät myös kuninkaallisissa näytelmissä ja viihdyttivät hovia, mikä kytki Chapel Royalin vahvasti maalliseen ja uskonnolliseen hovikulttuuriin.
Chapel Royalin organisaatioon kuuluu useita virallisia toimijoita, kuten Clerk of the Closet (kuninkaallisen hoviappeleen korkea uskonnollinen neuvonantaja), Sub-Dean sekä musiikilliset johtajat kuten Master of the Children ja organistit, jotka vastaavat kuoron harjoituksista ja ohjelmistosta. Monien merkittävien englantilaisten säveltäjien uralla on myös Chapel Royalin tehtäviä: mm. Thomas Tallis, William Byrd, Orlando Gibbons ja Henry Purcell toimivat tai sävelsivät palveluksia varten Chapel Royalille, mikä on vahvistanut sen asemaa brittiläisen kuoromusiikin keskuksena.
Nykyään Lontoon Buckinghamin palatsin lähellä sijaitsevassa St Jamesin palatsissa on kaksi pyhitettyä rakennusta, joita palvelee Chapel Royal. Nämä kappeleista poikkeavat siinä, että ne eivät kuulu normaaliin hiippakuntaan (piirin kirkkojen ryhmään). Siksi niitä kutsutaan "kuninkaallisiksi peculiareiksi" — sana "peculiar" tässä historiallisessa merkityksessä tarkoittaa "erityistä" tai "omaa jurisdiktiota", ei "outoa". Käytännössä tämä tarkoittaa, että kappeleiden toiminnasta vastaa suoraan monarkki tai tämän nimittämä virkamies eikä paikallinen piispa.
Chapel Royal järjestää säännöllisiä jumalanpalveluksia: tavallisesti jumalanpalveluksia pidetään sunnuntaisin koko vuoden ajan paitsi elokuussa ja syyskuussa. Yleisö on tervetullut näihin jumalanpalveluksiin, ja vierailu on usein ainoa mahdollisuus päästä sisälle kuninkaallisiin kappeleihin. Kuoro esiintyy myös monissa erityistilaisuuksissa ja seremonioissa, kuten 6. tammikuuta pidettävässä epifaniapalveluksessa, jossa kuningattaren puolesta uhrataan kultaa, suitsuketta ja mirhaa — perinne, joka muistuttaa itämaisten tietäjien lahjoja Kristukselle.
Chapel Royalilla on merkittävä rooli sekä uskonnollisissa että valtiollisissa rituaaleissa. Sen kuoro ja uskonnollinen henkilökunta ovat usein mukana kuninkaallisissa seremonioissa, kruunajaisissa, muistotilaisuuksissa ja muissa valtiollisissa tapahtumissa. Perinne laajasta polyfoniasta ja anglikaanisesta anthemistä on vaikuttanut suuresti Ison-Britannian kirkkolauluperinteeseen, ja Chapel Royal on ollut tilausta uusille sävellyksille ja säveltäjien suojelija kautta historian.
Musiikillinen koulutus ja perinteet näkyvät Chapel Royalin toiminnassa: nuoret choristerit saavat laaja-alaista äänenhoidon ja nuotinlukemisen opetusta, ja he harjoittelevat tiiviisti herrasmiehistä koostuvan kuoron kanssa. Vaikka Chapel Royalilla on syvät juuret menneisyydessä, se on myös elänyt ja sopeutunut—nykyään toiminta yhdistää historiallisen liturgisen perinteen ja nykyaikaiset käytännöt sekä palvelee kuninkaallisia tarpeita ja yleisöä.
Chapel Royalin perinne on siten sekä uskonnollinen että kulttuurinen ilmiö: se yhdistää hovin palvelukset, korkean kuoromusiikin perinteen, historialliset rituaalit ja monarkian julkiset toimitukset. Kappeleihin ja niiden kuoroon liittyvä historia on monisyinen ja jatkuu nykyaikaan asti osana Britannian kirkollista ja kulttuurista perintöä.