Kongressin jakoperusteiden muutos: 1789 ehdotus edustajainhuoneen koosta
Tutustu vuoden 1789 ehdotukseen edustajainhuoneen koosta: miksi kongressin jakoperusteiden muutos jäi ratifioimatta ja mitä vaikutuksia sillä olisi nykypäivän edustukselle.
Congressional Apportionment Amendment (alun perin nimeltään Article the First) on muutosehdotus Yhdysvaltain perustuslakiin. Se oli yksi kahdestatoista alkuperäisestä "muutosartiklasta", jotka 1. kongressi hyväksyi 25. syyskuuta 1789 ja lähetti useiden osavaltioiden lainsäätäjille ratifioitaviksi. Ehdotuksen tarkoituksena oli vakiinnuttaa selkeä, laskennallinen kaava edustajainhuoneen koon määrittämiseksi jokaisen perustuslain edellyttämän wikt:decennial census-laskennan jälkeen. Sen mukaan edustajien määrää olisi kasvatettu väestön kasvaessa siten, että kullekin tietylle väestömäärälle olisi määrätty tietty suhdeluku edustajia kohden.
Tarkoitus ja sisältö
Muutos ehdotti systemaattista menetelmää, jolla estettäisiin edustajainhuoneen koon pysyminen keinotekoisesti alhaisena ja turvattaisiin edustuksellinen suhteellisuus väestön kasvaessa. Vaikka muutoksen tarkka sanamuoto on historiallisesti dokumentoitu englanniksi, sen keskeinen idea oli säätää asteittain muuttuva suhdeluku väestöä kohti niin, että edustajainhuone kasvaisi määrällisesti vastaamaan kansanlisäystä.
Ratifiointitilanne ja oikeudellinen asema
Koska kongressi ei asettanut määräaikaa tämän muutoksen ratifioinnille, se on teknisesti edelleen osavaltioiden käsiteltävänä ja voi yhä tulla osaksi perustuslakia, jos tarvittava määrä osavaltioita ratifioi sen. Muutoksen hyväksyminen vaatisi nykyjärjestelmän mukaan vielä 27 osavaltion ratifioinnin ennen kuin se voisi tulla osaksi perustuslakia.
Miksi sitä ei ole hyväksytty?
- Osittain syynä oli poliittinen kiista siitä, kuinka suuri edustajainhuoneen tulisi olla ja miten edustajien lukumäärä vaikuttaisi liittovaltion vallanjakoon ja osavaltioiden vaikutusmahdollisuuksiin.
- Joillekin osavaltioille ehdotetun kaavan ennakoitu vaikutus saattoi vaikuttaa epäedulliselta; toiset taas pitivät laajempaa edustajainhuonetta tarpeettomana tai kalliina.
- Ratifiointiprosessi johti siihen, että osa osavaltioista ei koskaan käsitellyt ehdotusta päätöksenteossaan tai hylkäsi sen.
Merkitys käytännössä
Vaikka ehdotus ei tullut osaksi perustuslakia, kongressi on käytännössä säätänyt edustajainhuoneen koon lailla. Vuodesta 1913 lähtien edustajainhuoneen koko on pysynyt useimmiten vakaana (435 jäsentä vuodesta 1913 lukuun ottamatta tilapäisiä muutoksia). Vuoden 1929 Reapportionment Act antoi määräykset edustajien lukumäärän jaottelusta käytännössä, mutta ei sitonut sitä perustuslailliseen kaavaan, jonka alkuperäinen muutosartikla olisi tehnyt.
Yhteys muihin alkuperäisiin muutosehdotuksiin
Alkuperäisistä kahdestatoista muutosartiklasta suurin osa hyväksyttiin ja muodostaa nykyisin Yhdysvaltain perustuslain lisäyksiä. Toinen näistä alkuperäisistä ehdotuksista (ns. "toinen artikla") jäi myös vaille välitöntä hyväksyntää, mutta se ratifioitiin myöhemmin ja tuli lopulta tunnetuksi 27. lisäyksenä vuonna 1992.
Nykyinen keskustelu
Muutos on historiankirjoissa ja perustuslakitutkimuksessa kiinnostava tapaus, koska se tarjoaa vaihtoehtoisen ratkaisun edustuksellisuuden säätelyyn. Nykykeskusteluissa nousee ajoittain esiin kysymys edustajainhuoneen koosta: pitäisikö se palauttaa suhteellisuuden lisäämiseksi tai muuttaa uudelleen vastaamaan nykypopulaatiota. Alkuperäinen muutos tarjoaa esimerkin siitä, miten perustuslakiin olisi voitu kirjata ennakollinen mekanismi apportionmentin (jakoa) hallitsemiseksi.
Yhteenvetona: Congressional Apportionment Amendment oli varhainen yritys määrittää perustuslaillinen kaava edustajainhuoneen koon säätelyyn. Se lähetettiin osavaltioiden ratifioitavaksi vuonna 1789, mutta ei kerännyt riittävästi ratifiointeja tullakseen osaksi perustuslakia. Koska sille ei asetettu määräaikaa, se on teknisesti yhä mahdollinen, jos tarvittava määrä osavaltioita päättää myöhemmin ratifioida sen.
Teksti
Perustuslain ensimmäisen artiklan edellyttämän ensimmäisen laskennan jälkeen on yksi edustaja jokaista kolmekymmentätuhatta kohti, kunnes määrä on sata, minkä jälkeen kongressi säätelee suhdelukua siten, että edustajia on vähintään sata ja vähintään yksi edustaja jokaista neljääkymmentätuhatta kohti, kunnes edustajien määrä on kaksisataa; tämän jälkeen kongressi säätelee suhdelukua siten, että edustajia on vähintään kaksisataa ja vähintään yksi edustaja jokaista viisikymmentä tuhatta kohti.
Tausta
Edustajainhuoneen "ihanteellisesta" paikkamäärästä on kiistelty maan perustamisesta lähtien. Vuoden 1787 perustuslakikokouksen edustajat asettivat edustussuhteeksi yhden edustajan jokaista 40 000 asukasta kohti. George Washingtonin ehdotuksesta suhde muutettiin 1:30 000:een. Tämä oli ainoa kerta, kun Washington ilmaisi mielipiteensä yhdestäkään valmistelukunnan aikana käsitellystä varsinaisesta kysymyksestä.
Federalistissa nro 55 James Madison esitti, että edustajainhuoneen koon on oltava tasapainossa sen kyvyn säätää lakeja ja sen välillä, että lainsäätäjien on oltava riittävän lähellä kansaa ymmärtääkseen heidän paikallisia olosuhteitaan, että edustajien yhteiskuntaluokka on riittävän alhainen, jotta he voivat tuntea myötätuntoa kansanjoukon tunteita kohtaan, ja että heidän valtansa on oltava riittävän laimea, jotta he voivat rajoittaa julkisen luottamuksen ja julkisten etujen väärinkäyttöä.
"... ensinnäkin, että niin pieni määrä edustajia on epävarma yleisten etujen säilyttäjä; toiseksi, että heillä ei ole asianmukaista tietoa lukuisien äänestäjiensä paikallisista olosuhteista; kolmanneksi, että he tulevat siitä kansalaisluokasta, joka vähiten tuntee myötätuntoa kansan massan tunteita kohtaan ja joka todennäköisimmin pyrkii harvojen pysyvään kohottamiseen monien masennuksen kustannuksella;..."."
Perustuslain ratifiointia vastustaneet liittovaltiovastustajat huomauttivat, ettei asiakirjassa ollut mitään sellaista, joka takaisi, että edustajainhuoneen paikkojen määrä edustaisi jatkossakin pieniä vaalipiirejä osavaltioiden yleisen väestön kasvaessa. He pelkäsivät, että jos koko pysyisi suhteellisen pienenä ja piirit laajenisivat, ajan mittaan vain tunnetut henkilöt, joiden maine ulottuu laajoille maantieteellisille alueille, voisivat varmistua valinnasta. Lisäksi pelättiin, että kongressin jäsenet eivät tämän seurauksena tuntisi riittävästi sympatiaa ja yhteyksiä piirinsä tavallisiin ihmisiin.
Tämä huolenaihe oli ilmeinen eri osavaltioiden ratifiointikonventeissa, joissa useat vaativat nimenomaisesti tarkistusta, jolla varmistettaisiin edustajainhuoneen vähimmäiskoko. Virginian ratifiointipäätöslauselmassa ehdotettiin,
Yksi edustaja jokaista kolmekymmentätuhatta kohti perustuslaissa mainitun laskennan mukaan, kunnes edustajien kokonaismäärä on kaksisataa; sen jälkeen tätä määrää jatketaan tai lisätään kongressin määräämällä tavalla perustuslaissa vahvistettujen periaatteiden mukaisesti jakamalla kunkin osavaltion edustajat aika ajoin suurempaan määrään ihmisiä, kun väkiluku lisääntyy [sic].
Liittovaltiota vastustava Melancton Smith julisti New Yorkin ratifiointikokouksessa, että,
Meidän pitäisi todellakin vahvistaa perustuslaissa ne asiat, jotka ovat vapauden kannalta olennaisia. Jos jokin asia kuuluu tähän kuvaukseen, se on lainsäätäjien lukumäärä.
Federalistit, jotka kannattivat perustuslain ratifiointia, lepyttelivät sen vastustajia suostumalla siihen, että uuden hallituksen tulisi välittömästi käsitellä anti-federalistien huolenaiheita ja harkita perustuslain muuttamista. Vakuutus siitä, että nämä kysymykset käsiteltäisiin ensimmäisessä kongressissa, oli olennaisen tärkeä uuden hallitusmuodon ratifioinnin kannalta.
Lainsäädäntö- ja ratifiointihistoria
Muutos, jolla luotiin kaava edustajainhuoneen sopivan koon määrittämiseksi ja edustajien jakamiseksi osavaltioiden kesken, oli yksi useista perustuslakiin ehdotetuista muutoksista, jotka Virginian edustaja James Madison esitti ensimmäisenä edustajainhuoneessa 8. kesäkuuta 1789. Madisonin alkuperäinen tarkoitus oli,
Poistetaan I artiklan 2 jakson3 lausekkeesta seuraavat sanat: "Edustajien lukumäärä ei saa ylittää yhtä jokaista kolmeakymmentä tuhatta kohti, mutta jokaisessa osavaltiossa on oltava vähintään yksi edustaja, ja kunnes tällainen luettelo on tehty", ja lisätään sen tilalle nämä sanat: "Edustajien lukumäärä ei saa ylittää yhtä jokaista kolmekymmentätuhatta kohti, mutta jokaisessa osavaltiossa on oltava vähintään yksi edustaja, ja kunnes tällainen luettelo on tehty": "Ensimmäisen varsinaisen laskennan jälkeen on oltava yksi edustaja jokaista kolmekymmentätuhatta kohti, kunnes määrä on -, minkä jälkeen kongressi säätelee suhdelukua siten, että määrä ei koskaan ole pienempi kuin - eikä suurempi kuin -, mutta jokaisessa osavaltiossa on ensimmäisen laskennan jälkeen oltava vähintään kaksi edustajaa; ja ennen sitä".".
Tämä ja Madisonin muut ehdotukset annettiin komitean käsiteltäväksi, jossa oli yksi edustaja kustakin osavaltiosta. Komitean jälkeen täysistunto keskusteli asiasta ja hyväksyi sen ja kuusitoista muuta muutosehdotusta 24. elokuuta 1789. Ehdotukset menivät seuraavaksi senaattiin, joka teki 26 merkittävää muutosta. Syyskuun 9. päivänä 1789 senaatti hyväksyi kahdentoista muutosehdotuksen karsitun ja konsolidoidun paketin. Tässä muutoksessa muutettiin jakokaavaa, jota noudatettaisiin, kun edustajainhuoneen jäsenmäärä oli saavuttanut 100.
Kun muutos lähetettiin ratifioitavaksi osavaltioihin, kymmenen osavaltion myöntävä ääni olisi tehnyt siitä toimivan. Määrä nousi yhteentoista 4. maaliskuuta 1791, kun Vermont liittyi unioniin. Vuoden 1791 loppuun mennessä lisäys jäi vain yhden osavaltion päähän. Kun Kentucky kuitenkin sai osavaltion aseman 1. kesäkuuta 1792, määrä nousi kahteentoista, ja vaikka Kentucky ratifioi tarkistuksen samana kesänä (yhdessä muiden yhdentoista tarkistuksen kanssa), siitä puuttui vielä yksi osavaltio. Yksikään muu osavaltio ei ratifioinut tätä lisäystä sen jälkeen. Jotta siitä tulisi osa perustuslakia, tarvitaan vielä 27 ratifiointia.
Entinen asianajaja Eugene Martin LaVergne väittää löytäneensä todisteita siitä, että Connecticutissa ratifioitiin vuonna 1790 koko Bill of Rights -ehdotus, mukaan lukien tämä muutosehdotus. Näin ollen Kentuckyn ratifiointi vuonna 1792 olisi riittänyt siihen, että lisäys olisi täyttänyt perustuslain vaatimuksen tulla osaksi perustuslakia. LaVergnen mukaan Connecticutin ratifiointia ei kuitenkaan koskaan toimitettu kongressin käsiteltäväksi. LaVergne väitti asiaa oikeudenkäynnissä useita liittovaltion virkamiehiä vastaan, mutta kanne hylättiin. Yhdysvaltain kolmannen piirin muutoksenhakutuomioistuin vahvisti hylkäämispäätöksen lyhyesti per curiam ja lopetti asian käsittelyn.
Aiheeseen liittyvät sivut
- Luettelo Yhdysvaltojen perustuslain muutoksista
- Neljästoista lisäys, 2 jakso (jolla muutettiin I artiklan 2 jakson 3 lausekkeen osaa, joka tunnetaan yleisesti kolmen viidesosan kompromissina).
- Yhdysvaltain kongressin jako
- Vuoden 1792 jakolaki
- Vuoden 1911 jakolaki
- Vuoden 1929 uudelleenjakolaki
Kysymyksiä ja vastauksia
Kysymys: Mikä on kongressin jakoa koskeva muutos?
V: Kongressin jakoa koskeva muutosehdotus on Yhdysvaltojen perustuslakiin ehdotettu muutosehdotus, jolla vahvistettaisiin kaava edustajainhuoneen sopivan koon määrittämiseksi jokaisen perustuslain edellyttämän kymmenvuotislaskennan jälkeen.
K: Milloin kongressi hyväksyi sen?
V: Kongressi hyväksyi sen 25. syyskuuta 1789.
K: Kuinka monen osavaltion on ratifioitava se, jotta siitä tulisi osa perustuslakia?
V: Vielä 27 osavaltion on ratifioitava se, jotta siitä tulisi osa perustuslakia.
K: Mitä tapahtui yhdelle muulle kahdestatoista muusta vuonna 1789 ehdotetusta muutoksesta?
V: Yksi niistä, joka tunnetaan nimellä toinen artikla, ratifioitiin lopulta vuonna 1992, ja siitä tuli tunnetuksi nimellä kahdeskymmenes seitsemäs muutos.
K: Asettiko kongressi määräajan tämän muutoksen ratifioinnille?
V: Ei, kongressi ei asettanut määräaikaa sen ratifioinnille, joten se on teknisesti edelleen osavaltioiden käsiteltävänä.
K: Kuinka monta artiklaa yhteensä lähetettiin osavaltioiden lainsäätäjille ratifioitavaksi? V: Osavaltioiden lainsäätäjille lähetettiin ratifioitavaksi kaksitoista "muutosartiklaa".
Etsiä