Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen artikla | perustaa liittovaltion hallituksen lainsäädäntöelimen

2 jakso: Edustajainhuone

Lauseke 1: Jäsenten kokoonpano ja valinta

Edustajainhuone koostuu jäsenistä, jotka useiden osavaltioiden kansa valitsee joka toinen vuosi, ja kussakin osavaltiossa valitsijoilla on oltava sama pätevyys kuin osavaltion lainsäätäjien lukumäärältään suurimman osan valitsijoilla.

Toisessa jaksossa säädetään, että kunkin osavaltion kansa valitsee joka toinen vuosi edustajainhuoneen jäsenet. Osavaltion "valitsijamiehet" (äänestäjät) ovat niitä, jotka osavaltio päättää olevansa oikeutettuja äänestämään "osavaltion lainsäätäjien lukumäärältään suurimman haaran" edustajahuoneen jäseniä kyseisestä osavaltiosta.

2 lauseke: Jäsenten pätevyysvaatimukset

Edustajaksi ei saa valita henkilöä, joka ei ole täyttänyt kahtakymmentäviittä vuotta ja joka ei ole ollut seitsemän vuotta Yhdysvaltojen kansalainen ja joka ei valittaessa ole sen osavaltion asukas, jossa hänet valitaan.

Perustuslaki asettaa edustajille kolme vaatimusta. Edustajan on oltava vähintään 25-vuotias. Hänen on asuttava siinä osavaltiossa, josta hänet valitaan. Edustajan on myös oltava ollut Yhdysvaltojen kansalainen seitsemän edellisen vuoden ajan.

3 lauseke: Edustajien ja verojen jako

Edustajat ja välittömät verot jaetaan useiden tähän liittoon mahdollisesti kuuluvien valtioiden kesken niiden lukumäärän mukaan, joka määräytyy lisäämällä vapaiden henkilöiden kokonaislukumäärään, mukaan lukien ne, jotka on sidottu palvelukseen vuosiksi, ja lukuun ottamatta intiaaneja, joita ei veroteta, kolme viidesosaa kaikista muista henkilöistä. Varsinainen laskenta on tehtävä kolmen vuoden kuluessa Yhdysvaltain kongressin ensimmäisestä kokouksesta ja jokaisen seuraavan kymmenen vuoden kauden aikana siten kuin he lailla määräävät. Edustajien lukumäärä saa olla enintään yksi jokaista kolmeakymmentä tuhatta kohti, mutta jokaisella osavaltiolla on oltava vähintään yksi edustaja; ja kunnes tällainen laskenta on tehty, New Hampshiren osavaltiolla on oikeus valita kolme, Massachusettsilla kahdeksan, Rhode-Islandilla ja Providence Plantationsilla yksi, Connecticutilla viisi, New-Yorkilla kuusi, New Jerseylla neljä, Pennsylvanialla kahdeksan, Delawarella yksi, Marylandilla kuusi, Virginialla kymmenen, Pohjois-Carolinalla viisi, Etelä-Carolinalla viisi ja Georgialla kolme.

Pitkän keskustelun jälkeen perustuslain laatijat tekivät kompromissin ja asettivat väestömäärän edustajahuoneen paikkamäärän määrittämisen perustaksi (jota kutsutaan jaoksi). Perustuslaki käytti jakoa myös osavaltioiden välisen verovelvollisuuden määrittämiseen. Tätä varten perustuslaki edellyttää, että väestönlaskenta suoritetaan joka kymmenes vuosi. Tämän tarkoituksena on määrittää kunkin osavaltion ja koko kansakunnan väkiluku. Siinä vahvistetaan myös sääntö siitä, keitä pitäisi ja keitä ei pitäisi ottaa mukaan laskentaan. Koska perustuslaki tulisi voimaan ennen kansallisen väestönlaskennan valmistumista, siinä säädetään edustajainhuoneen paikkojen väliaikaisesta jaosta.

Alun perin kunkin osavaltion ja koko kansakunnan väkiluku määritettiin lisäämällä vapaiden henkilöiden kokonaislukumäärään kolme viidesosaa kaikkien muiden henkilöiden (orjien) lukumäärästä, mutta jättämällä pois verottomat alkuperäisamerikkalaiset. Tätä perustuslain sääntöä kutsuttiin kolmen viidesosan kompromissiksi. Sitä käytettiin edustajainhuoneen edustajien lukumäärän määrittämiseen. Suuremmat osavaltiot maksoivat enemmän rahaa ja saivat enemmän paikkoja edustajainhuoneessa.

Neljästoista lisäys poisti kolmen viidesosan säännön ja määräsi väestönlaskennan laskemaan kaikki ihonväristä riippumatta. Siinä määrättiin, että yli 21-vuotiaat miehet saivat äänestää. Kuudestoista lisäys poisti jaon ja välittömien verojen välisen yhteyden. Yhdeksästoista lisäys poisti sukupuoleen perustuvan rajoituksen, jonka ansiosta naiset saivat äänestää. 26. lisäyksessä alennettiin äänestysikärajaa 18-vuotiaisiin ja sitä vanhempiin. Mikään näistä tarkistuksista ei kuitenkaan muuttanut kongressin jakoa.

Vuoden 1929 uudelleenjakolain (Reapportionment Act of 1929) voimaantulosta lähtien kongressi on asettanut edustajainhuoneen paikkamääräksi 435 paikkaa lukuun ottamatta vuotta 1959, jolloin Alaska ja Havaiji hyväksyttiin osavaltioiksi. Silloin määrä muuttui väliaikaisesti 437:ksi.

Lauseke 4: Avoimet työpaikat

Kun jonkin osavaltion edustajistossa on vapaita paikkoja, sen toimeenpaneva viranomainen antaa vaalitoimeksiantoja tällaisten paikkojen täyttämiseksi.

Toisen jakson neljännessä lausekkeessa säädetään, että kun edustajainhuoneessa vapautuu paikka, edustajainhuoneen tehtävänä ei ole järjestää sijaista. Se on sen osavaltion tehtävä, jonka vapautuva paikka on täytettävänä. Perustuslaki ei myöskään anna osavaltion kuvernöörille valtuuksia nimittää tilapäistä sijaista. Hänen on järjestettävä ylimääräiset vaalit vapaan paikan täyttämiseksi. Alkuperäiset kelpoisuusvaatimukset ja menettelyt vaalien järjestämiseksi ovat edelleen voimassa.

5 lauseke: Puheenjohtaja ja muut virkamiehet; syytteeseen asettaminen

Edustajainhuone valitsee [sic] puhemiehensä ja muut virkamiehet, ja sillä on yksinomainen valta nostaa syytteitä.

Toisessa jaksossa säädetään myös, että edustajainhuone voi valita puhemiehensä ja muut toimihenkilönsä. Perustuslaki ei edellytä sitä, mutta jokainen puhemies on ollut edustajainhuoneen jäsen. Puhemies johtaa harvoin edustajainhuoneen tavanomaisia istuntoja. Sen sijaan hän valitsee tehtävään jonkun nuoremman jäsenen.

Lopuksi toisessa jaksossa annetaan edustajainhuoneelle yksinomainen valtuus nostaa syytteeseenpano. Vaikka korkeimmalla oikeudella ei ole ollut tilaisuutta tulkita tätä nimenomaista säännöstä, se on esittänyt, että kun edustajainhuoneelle annetaan "yksinomainen" valtuus nostaa syytteeseenpanovalta, edustajainhuone on yksinomainen tulkitsija siitä, mikä on syytteeseen asetettava rikos.

Tätä valtuutta, joka vastaa rikossyytteiden nostamista suuren valamiehistön toimesta, on käytetty vain harvoin. Vuodesta 1789 lähtien edustajainhuone on käynnistänyt syytteeseenpanomenettelyn 62 kertaa, ja 19 liittovaltion virkamiestä on virallisesti asetettu syytteeseen, mukaan lukien kolme presidenttiä (Andrew Johnson, Bill Clinton ja Donald Trump), yksi kabinettisihteeri (William W. Belknap), yksi senaattori (William Blount), yksi korkeimman oikeuden apulaisoikeusasiamies (Samuel Chase) ja neljätoista liittovaltion tuomaria.

Perustuslaissa ei täsmennetä, miten syytteeseenpanomenettely aloitetaan. Vielä 1900-luvun alkupuolelle asti edustajainhuoneen jäsen saattoi nousta ja ehdottaa syytteeseenpanoa, jonka jälkeen asia annettiin valiokunnan tutkittavaksi. Nykyisin prosessin käynnistää edustajainhuoneen oikeuskomitea. Se tekee tämän vasta sen jälkeen, kun se on tutkinut syytökset, ja laatii suositukset koko edustajainhuoneen harkittavaksi. Jos edustajainhuone äänestää syytteeseenpanoa koskevan päätöslauselman puolesta, oikeusvaliokunnan puheenjohtaja suosittelee "johtajia", jotka edustajainhuone hyväksyy myöhemmin päätöslauselmallaan. Näistä edustajista tulee sitten syyttäjäjoukko senaatissa käytävässä syytteen nostamista koskevassa oikeudenkäynnissä (ks. jäljempänä 3 jakson 6 kohta).

 

3 jakso: Senaatti

1 lauseke: Kokoonpano; senaattorien valinta

Yhdysvaltojen senaatti koostuu kahdesta senaattorista kustakin osavaltiosta, jotka sen lainsäätäjä valitsee kuudeksi vuodeksi, ja jokaisella senaattorilla on yksi ääni.

Kolmannen pykälän ensimmäisessä lausekkeessa säädetään, että kullakin osavaltiolla on oikeus saada kaksi senaattoria. Siinä todetaan, että osavaltion lainsäätäjä valitsee heidät, ja heidän toimikautensa kestää kuusi vuotta. Kullakin senaattorilla on yksi ääni. Näillä määräyksillä perustuslain laatijat halusivat suojella osavaltioiden etuja valtioina. Tämä lauseke on kuitenkin korvattu vuonna 1913 ratifioidulla seitsemännellätoista lisäyksellä. Senaatissa ilmenneiden ongelmien vuoksi se muutettiin siten, että senaattorit valitsee nyt kansa eikä osavaltioiden lainsäätäjät.

2 lauseke: Senaattorien luokittelu; avoimet paikat

Välittömästi sen jälkeen, kun he ovat kokoontuneet ensimmäisen vaalin seurauksena, heidät jaetaan mahdollisimman tasaisesti kolmeen luokkaan. Ensimmäisen luokan senaattoreiden paikat vapautuvat toisen vuoden lopussa, toisen luokan neljännen vuoden lopussa ja kolmannen luokan kuudennen vuoden lopussa, niin että joka toinen vuosi voidaan valita kolmasosa; ja jos jonkin osavaltion lainsäätäjän istuntokauden aikana vapautuu paikkoja eron tai muun syyn vuoksi, sen toimeenpaneva elin voi tehdä väliaikaisia nimityksiä seuraavaan lainsäätäjän kokoukseen asti, joka täyttää silloin tällaiset paikat.

Noin kolmannes senaatin jäsenistä valitaan uudelleen joka toinen vuosi. Koko senaatti ei kuitenkaan koskaan ole uudelleen valittavana samana vuonna. Seitsemästoista lisäys muutti sitä, miten avoimet paikat täytetään. Seitsemästoista lisäyksen mukaan jos senaattori kuolee tai joutuu jättämään tehtävänsä, hänen osavaltionsa kuvernööri voi nimittää tilapäisen senaattorin, kunnes ylimääräiset vaalit voidaan järjestää.

Pykälä 3: Senaattorien pätevyysvaatimukset

Senaattoriksi ei saa valita henkilöä, joka ei ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta ja ollut yhdeksän vuotta Yhdysvaltojen kansalainen ja joka ei ole valittaessa sen osavaltion asukas, josta hänet valitaan.

Senaattorin on oltava vähintään 30-vuotias, hänen on täytynyt olla Yhdysvaltojen kansalainen vähintään yhdeksän vuotta ennen valintaansa ja hänen on asuttava vaalien aikaan siinä osavaltiossa, jota hän edustaa. Samoin kuin edustajainhuoneen edustajien kohdalla, perustuslaki määrittelee senaattoriksi pääsyn edellytykset.

4 lauseke: Varapresidentti senaatin puhemiehenä

Yhdysvaltain varapresidentti toimii senaatin puheenjohtajana, mutta hänellä ei ole äänivaltaa, elleivät äänet jakaudu tasan.

Kolmannessa pykälässä säädetään, että varapuheenjohtaja on senaatin puhemies. Varapuheenjohtaja, joka ei ole senaatin jäsen, voi tässä tehtävässä toimiessaan äänestää äänten mennessä tasan. Varapresidentit toimivat usein senaatin puheenjohtajana kansakunnan historian alkuaikoina. Nykyaikana varapresidentti toimii yleensä vain juhlallisissa tilaisuuksissa tai silloin, kun äänestyksessä on odotettavissa tasapeli. Äänten mennessä tasan 35 varapresidenttiä on äänestänyt 243 kertaa.

5 lauseke: Tilapäinen puhemies ja muut virkamiehet

Senaatti valitsee muut virkamiehet ja myös väliaikaisen presidentin varapresidentin poissa ollessa tai hänen käyttäessään Yhdysvaltain presidentin virkaa.

Viidennessä lausekkeessa säädetään, että senaatin tilapäinen puheenjohtaja (pro tempore), joka on senaatin tähän tehtävään valitsema senaattori, toimii senaatin puheenjohtajana silloin, kun varapresidentti on joko poissa tai hoitaa presidentin virkaa.

Senaatin nykyinen käytäntö on, että senaatti valitsee kunkin kongressin alussa täysiaikaisen puhemiehen (President pro tempore) sen sijaan, että siitä tehtäisiin tilapäinen virka, joka on olemassa vain varapresidentin poissaolon aikana. Toisen maailmansodan jälkeen tätä tehtävää on hoitanut enemmistöpuolueen vanhin (pisimpään toiminut) jäsen. Kuten edustajainhuoneen puhemiehen kohdalla, perustuslaki ei edellytä, että tilapäisen puhemiehen on oltava senaattori, mutta perinteisesti senaattori valitaan aina.

Kohta 6: Syytteen nostamista koskeva oikeudenkäynti

Senaatilla on yksinomainen valta käsitellä kaikkia syytteeseenpanoja. Tätä tarkoitusta varten pidettävissä istunnoissa heidän on vannottava vala tai vakuutus. Kun Yhdysvaltojen presidenttiä vastaan käydään oikeudenkäyntiä, puheenjohtajana toimii ylituomari: ketään ei saa tuomita ilman kahden kolmasosan läsnä olevien jäsenten suostumusta.

Edustajainhuone äänestää presidentin, varapresidentin tai muun siviilivirkamiehen syytteeseen asettamisesta, mutta senaatti toimii tuomarina ja valamiehistönä. Oikeudenkäynnissä syytetty voidaan erottaa virastaan senaatin kahden kolmasosan äänin. Senaatti on vain kolme kertaa nostanut syytteen vielä virassa olevaa presidenttiä vastaan. Tämä tapahtui vuonna 1868 Andrew Johnsonia vastaan, vuonna 1998 Bill Clintonia vastaan ja vuonna 2020 Donald Trumpia vastaan. Kummassakaan tapauksessa presidenttiä ei tuomittu, vaan hänen annettiin jatkaa virkaansa.

Kohta 7: Tuomio syytteeseen asettamistapauksissa; rangaistus tuomion johdosta.

Tuomio syytteeseenpanotapauksissa ei saa ulottua pidemmälle kuin viraltapanoon ja oikeuden menettämiseen minkään kunnia-, luottamus- tai voittoviran hoitamiseen ja nauttimiseen Yhdysvaltojen alaisuudessa; mutta tuomittu osapuoli on kuitenkin vastuussa ja alttiina syytteeseenpanolle, oikeudenkäynnille, tuomiolle ja rangaistukselle lain mukaan.

Jos virkamies tuomitaan syytteeseen, hänet erotetaan välittömästi virastaan. Hänet voidaan kieltää hoitamasta julkista virkaa tulevaisuudessa. Muita rangaistuksia ei saa käyttää. Virastaan erotettu henkilö voidaan edelleen asettaa rikosoikeudelliseen syytteeseen. Hänet voidaan myös asettaa syytteeseen.

 
Iowan republikaanisenaattori Chuck Grassley, Yhdysvaltain senaatin nykyinen puheenjohtaja pro tempore.  


Varapresidentti Mike Pence, Yhdysvaltain senaatin nykyinen puheenjohtaja.  


Kullattujen aikojen monopolit eivät enää voineet hallita Yhdysvaltain senaattia (vasemmalla) korruptoimalla osavaltioiden lainsäätäjiä (oikealla).  

4 jakso: Kongressivaalit

Lauseke 1: Aika, paikka ja tapa, jolloin ja jolla tilaisuus järjestetään.

Senaattorien ja edustajien vaalien ajankohdista, paikoista ja tavasta säätää kussakin osavaltiossa sen lainsäätäjä; mutta kongressi voi milloin tahansa lailla antaa tai muuttaa näitä määräyksiä, lukuun ottamatta senaattorien valinnan paikkoja.

Osavaltioiden lainsäätäjien tehtävänä on päättää, miten kongressivaalit järjestetään. Ne voivat päättää vaalien aikataulusta, siitä, missä äänestäjät voivat äänestää ja miten äänestäjien on rekisteröidyttävä. Kongressilla on oikeus muuttaa näitä sääntöjä.

2 lauseke: Kongressin istunnot

Kongressin on kokoonnuttava vähintään kerran vuodessa, ja kokouksen on oltava joulukuun ensimmäisenä maanantaina, jollei se lailla määrää muuta päivää.

Lausekkeessa 2 vahvistetaan vuosittainen päivämäärä, jolloin kongressin on kokoonnuttava. Näin perustuslaki antaa kongressille valtuudet kokoontua riippumatta siitä, onko presidentti kutsunut sen koolle.

 

5 jakso: Menettely

Lauseke 1: Jäsenten pätevyysvaatimukset

Kukin edustajainhuone on omien jäsentensä vaalien, palautusten ja pätevyyksien tuomari, ja kunkin edustajainhuoneen enemmistö on päätösvaltainen; mutta pienempi määrä voi lykätä istuntoa päivästä toiseen, ja se voidaan valtuuttaa pakottamaan poissaolevien jäsenten läsnäolo sellaisella tavalla ja sellaisilla rangaistuksilla, joista kukin edustajainhuone voi säätää.

Viidennessä pykälässä todetaan, että parlamentin enemmistö on päätösvaltainen; pienempi määrä jäseniä voi keskeyttää kokouksen tai määrätä poissaolevat jäsenet saapumaan paikalle. Käytännössä päätösvaltaisuutta koskeva vaatimus jätetään lähes kokonaan huomiotta. Edustajiston oletetaan olevan päätösvaltainen, ellei jäsenen pyytämä päätösvaltaisuuskutsu osoita muuta. Jäsenet pyytävät harvoin päätösvaltaisuuskutsua osoittaakseen, että istunto ei ole päätösvaltainen; useammin he käyttävät päätösvaltaisuuskutsua viivytystaktiikkana.

Lauseke 2: Säännöt

Kukin edustajainhuone voi vahvistaa työjärjestyksensä, rangaista jäseniään epäsäännöllisestä käytöksestä ja kahden kolmasosan suostumuksella erottaa jäsenen.

Kukin edustajainhuone voi määritellä omat sääntönsä (olettaen, että se on päätösvaltainen) ja voi rangaista ketä tahansa jäsenistään. Jäsenen erottamiseen tarvitaan kahden kolmasosan ääni. Pykälän 5 momentin 2 kohdassa ei anneta kullekin edustajainhuoneelle erityisiä ohjeita siitä, milloin ja miten kukin edustajainhuone voi muuttaa sääntöjään, vaan yksityiskohdat jätetään kunkin edustajainhuoneen päätettäväksi.

Lauseke 3: Pöytäkirja

Kumpikin edustajainhuone pitää pöytäkirjoja ja julkaisee ne aika ajoin lukuun ottamatta niitä osia, jotka sen harkinnan mukaan saattavat vaatia salassapitoa; ja jommankumman edustajainhuoneen jäsenten "jaa" ja "ei" jossakin kysymyksessä merkitään pöytäkirjaan, jos yksi viidesosa läsnäolijoista sitä haluaa.

Kunkin talon on pidettävä ja julkaistava päiväkirjaa, mutta se voi halutessaan pitää osan siitä salassa. Parlamentin päätökset - ei keskustelujen aikana puhutut sanat - kirjataan päiväkirjaan; jos viidesosa läsnäolijoista (olettaen, että parlamentti on päätösvaltainen) sitä pyytää, myös jäsenten äänet tietystä kysymyksestä on kirjattava päiväkirjaan.

4 lauseke: Lykkäys

Kumpikaan edustajainhuone ei saa kongressin istunnon aikana ilman toisen edustajainhuoneen suostumusta keskeyttää istuntoaan yli kolmeksi päiväksi eikä mihinkään muuhun paikkaan kuin siihen, jossa molemmat edustajainhuoneet kokoontuvat.

Kumpikaan edustajainhuone ei voi ilman toisen edustajainhuoneen suostumusta keskeyttää istuntojaan yli kolmeksi päiväksi. Usein parlamentti pitää pro forma -istuntoja kolmen päivän välein. Tällaisia istuntoja pidetään vain perustuslain vaatimuksen täyttämiseksi. Niiden tarkoituksena ei ole asioiden hoitaminen. Kumpikaan edustajainhuone ei voi kokoontua muualla kuin molemmille edustajainhuoneille tarkoitetussa paikassa (Capitolissa) ilman toisen edustajainhuoneen suostumusta.

 

6 jakso: Korvaukset, erioikeudet ja rajoitukset, jotka koskevat siviilivirkojen hoitamista.

Lauseke 1: Korvaukset ja oikeussuoja

Senaattorit ja edustajat saavat palveluksistaan korvauksen, joka vahvistetaan lailla ja maksetaan Yhdysvaltojen kassasta. Heillä on kaikissa tapauksissa, lukuun ottamatta maanpetosta, rikosta ja rauhan rikkomista, oikeus olla pidätettyinä koko heidän osallistuessaan oman kamarinsa istuntoon sekä mennessään sinne ja palatessaan sieltä; ja jommankumman kamarin puheiden tai keskustelujen aikana heitä ei saa kuulustella missään muussa paikassa.

Senaattorit ja edustajat määrittelevät omat korvauksensa. Kahdenkymmenennenseitsemännen tarkistuksen mukaan heidän korvauksensa muutokset tulevat voimaan vasta seuraavien kongressivaalien jälkeen.

Molempien parlamenttien jäsenillä on tiettyjä etuoikeuksia, jotka perustuvat Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin jäsenten etuoikeuksiin. Parlamentin jäsenet, jotka osallistuvat parlamentin istuntoihin, menevät sinne tai palaavat sieltä, eivät saa tulla pidätetyiksi, paitsi maanpetoksesta, rikoksesta tai rauhan rikkomisesta. Senaattoria tai edustajaa ei voi haastaa oikeuteen kongressin keskustelun aikana tapahtuneesta herjauksesta, eikä kongressin jäsenen kongressin istunnon aikana pitämää puhetta voi käyttää rikossyytteen perusteena.

Lauseke 2: Riippumattomuus toimeenpanovallasta

Senaattoria tai edustajaa ei saa sinä aikana, joksi hänet on valittu, nimittää mihinkään Yhdysvaltojen alaisuuteen kuuluvaan siviilivirkaan, joka on luotu tai jonka palkat ovat nousseet tänä aikana; eikä kukaan henkilö, jolla on jokin Yhdysvaltojen alainen virka, saa olla kummankaan edustajainhuoneen jäsen sinä aikana, jona hän on virassaan.

Senaattorit ja edustajat eivät voi toimia samanaikaisesti kongressissa ja toimeenpanevassa elimessä. Tämän rajoituksen tarkoituksena on suojella lainsäätäjän riippumattomuutta estämällä presidenttiä ostamasta ääniä kongressin ääniä suojelun avulla. Se on merkittävä ero Britannian parlamentin poliittiseen järjestelmään, jossa kabinettiministerien edellytetään olevan parlamentin jäseniä.

 

7 jakso: Laskut

Lauseke 1: Tulolaskut

Kaikki tulojen lisäämistä koskevat lakiehdotukset tulevat edustajainhuoneesta, mutta senaatti voi ehdottaa muutoksia tai yhtyä niihin kuten muihin lakiehdotuksiin.

Tässä vahvistetaan menetelmä, jolla verotusta koskevat kongressin lait laaditaan. Näin ollen mikä tahansa lakiehdotus voi olla peräisin kummastakin kongressin edustajainhuoneesta, lukuun ottamatta verolakiehdotusta, joka voi olla peräisin vain edustajainhuoneesta.

Tämä Yhdysvaltain perustuslain lauseke juontaa juurensa englantilaisesta parlamenttikäytännöstä, jonka mukaan kaikkien rahalakiesitysten on käytävä ensimmäisessä käsittelyssä alahuoneessa. Tällä käytännöllä pyrittiin varmistamaan, että kukkaronhallintavalta on sillä lainsäädäntöelimellä, joka vastaa parhaiten kansalle, vaikka englantilaista käytäntöä muutettiinkin Amerikassa siten, että senaatti voi muuttaa näitä lakiehdotuksia.

Lauseke 2: Lakiehdotuksista laeiksi

Jokainen lakiehdotus, joka on läpäissyt edustajainhuoneen ja senaatin, on, ennen kuin siitä tulee laki, esitettävä Yhdysvaltain presidentille; jos hän hyväksyy sen, hän allekirjoittaa sen, mutta jos ei, hän palauttaa sen vastalauseineen siihen edustajainhuoneeseen, jossa se on syntynyt, joka kirjaa vastalauseet kokonaisuudessaan päiväkirjaansa ja käsittelee sen uudelleen. Jos kaksi kolmasosaa kyseisestä edustajainhuoneesta hyväksyy lakiehdotuksen, se lähetetään väitteineen toiseen edustajainhuoneeseen, jossa se niin ikään käsitellään uudelleen, ja jos kaksi kolmasosaa kyseisestä edustajainhuoneesta hyväksyy sen, siitä tulee laki. Kaikissa tällaisissa tapauksissa molempien huoneiden äänet määräytyvät jaa- ja ei-äänten mukaan, ja lakiehdotuksen puolesta ja sitä vastaan äänestäneiden henkilöiden nimet merkitään kummankin huoneen päiväkirjaan. Jos presidentti ei palauta mitään lakiehdotusta kymmenen päivän kuluessa (sunnuntaita lukuun ottamatta) siitä, kun se on esitetty hänelle, siitä tulee laki, samalla tavoin kuin jos hän olisi allekirjoittanut sen, ellei kongressi lykkäyksellään estä sen palauttamista, jolloin siitä ei tule lakia.

Tämä lauseke tunnetaan nimellä Presentment Clause. Ennen kuin lakiehdotuksesta tulee laki, se on esiteltävä presidentille, jolla on kymmenen päivää (sunnuntaita lukuun ottamatta) aikaa toimia sen suhteen. Jos presidentti allekirjoittaa lakiesityksen, siitä tulee laki. Jos hän ei hyväksy lakiehdotusta, hänen on palautettava se vastalauseineen siihen edustajainhuoneeseen, josta se on peräisin. Tämä menettely on tullut tunnetuksi veto-oikeutena, vaikka kyseinen sana ei esiinnykään ensimmäisen artiklan tekstissä. Lakiehdotuksesta ei tämän jälkeen tule lakia, elleivät molemmat kamarit kumoa veto-oikeutta kahden kolmasosan äänin. Jos presidentti ei allekirjoita lakiehdotusta eikä palauta sitä kymmenen päivän kuluessa, lakiehdotuksesta tulee laki, paitsi jos kongressi on tällä välin keskeyttänyt istuntonsa, jolloin presidentti ei voi palauttaa lakiehdotusta sille edustajainhuoneelle, jossa se on tehty. Jälkimmäisessä tapauksessa presidentti käyttää "taskuvetoa", jota kongressi ei voi kumota, kun hän ei tee mitään lakiehdotuksen suhteen istuntokauden loppupuolella. Ensimmäisessä tapauksessa, kun presidentti antaa lakiehdotuksen tulla voimaan allekirjoittamatta, käytännöstä ei ole yleistä nimeä, mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa sitä on kutsuttu "oletusasetukseksi".

On ollut epäselvää, mikä tarkalleen ottaen on lykkäys taskuvetoa varten. Taskuveto-tapauksessa (1929) korkein oikeus totesi, että "ratkaiseva kysymys 'lykkäyksen' osalta ei ole se, onko kyseessä kongressin lopullinen lykkäys vai väliaikainen lykkäys, kuten ensimmäisen istuntojakson lykkäys, vaan se, onko kyseessä sellainen lykkäys, joka 'estää' presidenttiä palauttamasta lakiehdotusta siihen edustajainhuoneeseen, jossa se on syntynyt, säädetyssä määräajassa". Koska kumpikaan kongressin edustajainhuone ei ollut istunnossa, presidentti ei voinut palauttaa lakiehdotusta jommallekummalle edustajainhuoneelle, mikä mahdollisti taskuveto-oikeuden käytön. Asiassa Wright v. Yhdysvallat (1938) tuomioistuin kuitenkin katsoi, että vain yhden edustajainhuoneen istuntojaksot eivät ole taskuvetoon vaadittavaa kongressin istuntojaksoa. Tällaisissa tapauksissa kyseisen edustajainhuoneen sihteeri tai virkailija katsottiin toimivaltaiseksi vastaanottamaan lakiehdotus.

Lauseke 3: Presidentin veto-oikeus

Jokainen määräys, päätöslauselma tai äänestys, johon senaatin ja edustajainhuoneen yksimielisyys voi olla tarpeen (paitsi lykkäystä koskevassa kysymyksessä), on esitettävä Yhdysvaltain presidentille, ja ennen kuin se tulee voimaan, hänen on hyväksyttävä se, tai jos hän ei hyväksy sitä, kahden kolmasosan senaatin ja edustajainhuoneen on hyväksyttävä se uudelleen lakiehdotusta koskevien sääntöjen ja rajoitusten mukaisesti.

Vuonna 1996 kongressi hyväksyi Line Item Veto Act -lain, jonka nojalla presidentti voi lakiehdotuksen allekirjoituksen yhteydessä peruuttaa tiettyjä menoja. Kongressi saattoi hylätä peruutuksen ja palauttaa varat. Presidentti voisi käyttää veto-oikeuttaan, mutta kongressi voisi kumota veto-oikeuden kahden kolmasosan äänin kummassakin edustajainhuoneessa. Asiassa Clinton vastaan New Yorkin kaupunki korkein oikeus totesi Line Item Veto Act -lain perustuslain vastaiseksi, koska se rikkoi Presentment clause -lauseketta. Ensinnäkin menettelyllä delegoitiin lainsäädäntövaltaa presidentille, mikä rikkoi nondelegation doctrine -periaatetta. Toiseksi menettely rikkoi seitsemännen pykälän ehtoja, joiden mukaan "jos hän hyväksyy [lakiehdotuksen], hänen on allekirjoitettava se, mutta jos ei, hänen on palautettava se". Presidentti voi siis allekirjoittaa lakiehdotuksen, käyttää veto-oikeuttaan tai olla tekemättä mitään, mutta hän ei voi muuttaa lakiehdotusta ja sitten allekirjoittaa sitä.

Kaikki lakiehdotukset, määräykset, päätöslauselmat ja äänestykset, jotka molempien kamarien on hyväksyttävä, on esitettävä puhemiehelle ennen kuin niistä tulee laki, lukuun ottamatta lykkäystä koskevaa kysymystä. Perustuslain muuttamista koskevan ehdotuksen voi kuitenkin esittää kaksi kolmasosaa molemmista kamareista osavaltioiden ratifioitavaksi ilman, että presidentti käsittelee sitä, kuten V artiklassa määrätään.

 

8 jakso: Kongressin toimivalta

Lueteltu toimivalta

Kongressin lainsäädäntövalta on lueteltu kahdeksannessa pykälässä:

Kongressilla on toimivalta

·         säätää ja kerätä veroja, tulleja, maksuja ja valmisteveroja velkojen maksamiseksi ja Yhdysvaltojen yhteisen puolustuksen ja yleisen hyvinvoinnin turvaamiseksi; mutta kaikkien tullien, maksujen ja valmisteverojen on oltava yhdenmukaisia kaikkialla Yhdysvalloissa;

·         Lainata rahaa Yhdysvaltojen luotolla;

·         Säätää kaupankäyntiä ulkomaisten kansojen kanssa, eri valtioiden kesken ja intiaaniheimojen kanssa;

·         Luoda yhtenäinen kansalaistamissääntö ja yhtenäiset konkurssilainsäädännöt koko Yhdysvaltoihin;

·         Rahan ja ulkomaisten kolikoiden arvon sääteleminen sekä paino- ja mittanormaalin vahvistaminen;

·         säätää rangaistuksesta, joka koskee Yhdysvaltojen arvopapereiden ja kolikoiden väärentämistä;

·         Postitoimistojen ja postitien perustaminen;

·         Edistää tieteen ja hyödyllisten taiteiden edistymistä turvaamalla tekijöille ja keksijöille rajoitetuksi ajaksi yksinoikeus heidän kirjoituksiinsa ja keksintöihinsä;

·         Korkeinta oikeutta alempien tuomioistuinten perustaminen;

·         Määritellä ja rangaista merirosvouksesta ja avomerellä tehdyistä rikoksista sekä kansojen lakia vastaan tehdyistä rikoksista;

·         Julistaa sota, myöntää takavarikko- ja vastaiskukirjeitä sekä antaa sääntöjä, jotka koskevat maalla ja vesillä tapahtuvia saaliita;

·         armeijoiden kokoamiseen ja tukemiseen, mutta tähän tarkoitukseen ei saa myöntää varoja kahta vuotta pidemmäksi ajaksi;

·         Merivoimien varustaminen ja ylläpito;

·         antaa sääntöjä maa- ja merivoimien hallinnosta ja sääntelystä;

·         säätää miliisin kutsumisesta esiin unionin lakien toimeenpanemiseksi, kapinoiden tukahduttamiseksi ja hyökkäysten torjumiseksi;

·         säätää asevoimien järjestämisestä, aseistamisesta ja kurinpidosta sekä niiden sellaisen osan hallinnoinnista, jota voidaan käyttää Yhdysvaltojen palveluksessa, ja varata valtioille virkamiesten nimittäminen ja valtuudet kouluttaa asevoimia kongressin määräämän kurin mukaisesti;

·         Käyttää yksinomaista lainsäädäntöä kaikissa tapauksissa sellaisessa piirissä (enintään kymmenen mailia neliömetriä), josta voi tiettyjen osavaltioiden luovutuksen ja kongressin hyväksynnän perusteella tulla Yhdysvaltojen hallituksen kotipaikka, ja käyttää samanlaista valtaa kaikissa paikoissa, jotka on ostettu sen osavaltion lainsäätäjän suostumuksella, jossa ne sijaitsevat, linnakkeiden, asevarastojen, asevarastojen, telakoiden ja muiden tarpeellisten rakennusten pystyttämistä varten; ja

·         säätää kaikkia lakeja, jotka ovat tarpeen ja asianmukaisia edellä mainittujen valtuuksien toteuttamiseksi, sekä kaikkia muita valtuuksia, jotka tämä perustuslaki antaa Yhdysvaltojen hallitukselle tai sen ministeriölle tai virkamiehelle.

Monia kongressin toimivaltuuksia on tulkittu laajasti. Erityisesti verotusta ja menoja koskevan lausekkeen, valtioiden välistä kauppaa koskevan lausekkeen sekä tarpeellisen ja asianmukaisen lausekkeen on katsottu antavan kongressille laajoja valtuuksia.

Kongressi voi säätää ja kerätä veroja Yhdysvaltojen "yhteistä puolustusta" tai "yleistä hyvinvointia" varten. Yhdysvaltain korkein oikeus ei ole useinkaan määritellyt "yleistä hyvinvointia", vaan jättänyt poliittisen kysymyksen kongressin ratkaistavaksi. Asiassa Yhdysvallat v. Butler (1936) tuomioistuin tulkitsi lauseketta ensimmäistä kertaa. Riita koski veroa, joka kerättiin maataloustuotteiden, kuten lihan, jalostajilta; verolla kerättyjä varoja ei maksettu valtionkassan yleisiin varoihin, vaan ne oli korvamerkitty erityisesti maanviljelijöille. Tuomioistuin kumosi veron ja totesi, että verotuslausekkeen yleinen hyvinvointi koski vain "kansallisia, ei niinkään paikallisia, hyvinvointiasioita". Kongressi käyttää edelleen laajasti verotuslauseketta; esimerkiksi sosiaaliturvaohjelma on hyväksytty verotuslausekkeen nojalla.

Kongressilla on valtuudet lainata rahaa Yhdysvaltojen luotolla. Vuonna 1871, kun tuomioistuin antoi päätöksen asiassa Knox vastaan Lee, se katsoi, että tämä lauseke salli kongressin laskea liikkeeseen vekseleitä ja tehdä niistä laillisia maksuvälineitä velkojen maksamiseksi. Aina kun kongressi lainaa rahaa, se on velvollinen maksamaan summan takaisin alkuperäisen sopimuksen mukaisesti. Tällaiset sopimukset sitovat kuitenkin vain "valtion omatuntoa", sillä valtion koskemattomuus estää velkojaa nostamasta kannetta tuomioistuimessa, jos hallitus ei noudata sitoumustaan.

Kauppalauseke

Kongressilla on valta [...] säännellä kaupankäyntiä ulkomaisten kansojen kanssa, useiden osavaltioiden kesken ja intiaaniheimojen kanssa;

Korkein oikeus on harvoin rajoittanut kauppalausekkeen käyttöä hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Ensimmäinen merkittävä kauppalauseeseen liittyvä päätös oli Gibbons v. Ogden, jonka tuomioistuin ratkaisi yksimielisesti vuonna 1824. Tapauksessa oli kyse ristiriitaisista liittovaltion ja osavaltioiden laeista: Thomas Gibbonsilla oli liittovaltion lupa liikennöidä höyrylaivoilla Hudson-joella, kun taas toisella, Aaron Ogdenilla, oli New Yorkin osavaltion myöntämä monopoli samaan toimintaan. Ogden väitti, että "kaupankäyntiin" kuului vain tavaroiden ostaminen ja myyminen, ei niiden kuljettaminen. Ylituomari John Marshall torjui tämän käsityksen. Marshall ehdotti, että "kaupankäyntiin" kuului myös tavaroiden kuljettaminen, ja että kehittäjien on täytynyt "ajatella" sitä. Marshall lisäsi, että kongressin toimivalta kaupan alalla "on itsessään täydellinen, sitä voidaan käyttää mahdollisimman laajasti, eikä se tunne muita rajoituksia kuin perustuslaissa määrätyt".

Kauppalausekkeen laajamittaista tulkintaa hillittiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin tuomioistuimessa vallitsi laissez-faire -asenne. Asiassa United States v. E. C. Knight Company (1895) korkein oikeus rajoitti vastikään säädettyä Shermanin antitrustilakia, jolla oli pyritty hajottamaan maan taloutta hallitsevat monopolit. Tuomioistuin päätti, että kongressi ei voinut säännellä tavaroiden valmistusta, vaikka ne myöhemmin kuljetettaisiinkin muihin osavaltioihin. Ylituomari Melville Fuller kirjoitti, että "kaupankäynti seuraa valmistusta eikä ole osa sitä".

Yhdysvaltain korkein oikeus on toisinaan todennut New Deal -ohjelmat perustuslain vastaisiksi, koska ne ovat laajentaneet kauppalausekkeen merkitystä. Asiassa Schechter Poultry Corp. v. Yhdysvallat (1935) tuomioistuin kumosi yksimielisesti siipikarjan teurastusta sääntelevät teollisuuslaitosten säännöt ja totesi, että kongressi ei voinut säännellä siipikarjaan liittyvää kauppaa, koska siipikarja oli "pysynyt pysyvästi osavaltion alueella". Kuten ylituomari Charles Evans Hughes asian ilmaisi, "osavaltioiden välisen kaupan virtaus on loppunut siltä osin kuin kyse on siipikarjasta". Tuomioistuinten päätökset, jotka vastustivat yrityksiä käyttää kongressin kauppalausekkeen valtuuksia, jatkuivat 1930-luvulla.

Vuonna 1937 korkein oikeus alkoi siirtyä pois kongressin lainsäädäntöä ja kauppalakia koskevasta laissez-faire -asenteestaan, kun se päätti asiassa National Labor Relations Board v. Jones & Laughlin Steel Company, että vuoden 1935 kansallinen työsuhdelaki (joka tunnetaan yleisesti Wagnerin lakina) oli perustuslain mukainen. Tarkasteltavana oleva lainsäädäntö esti työnantajia harjoittamasta "epäterveitä työvoimakäytäntöjä", kuten erottamasta työntekijöitä, jotka olivat liittyneet ammattiliittoihin. Tuomioistuin hyväksyi tämän lain ja osoitti näin palaavansa John Marshallin omaksumaan filosofiaan, jonka mukaan kongressi voi säätää lakeja, joilla säännellään toimia, jotka vaikuttavat välillisesti valtioiden väliseen kauppaan.

Tämä uusi asenne vakiintui vuonna 1942. Asiassa Wickard v. Filburn tuomioistuin päätti, että vuoden 1938 maatalouden sopeuttamislain (Agricultural Adjustment Act of 1938) mukaisia tuotantokiintiöitä voitiin perustuslain mukaan soveltaa maataloustuotantoon (tässä tapauksessa yksityiseen kulutukseen tarkoitettuun kotiviljeltyyn vehnään), joka kulutettiin puhtaasti maan sisäisesti, koska sen vaikutus osavaltioiden väliseen kauppaan kuului kongressin toimivaltaan säännellä sitä kauppapykälän nojalla. Tämä päätös merkitsi alkua sille, että tuomioistuin alkoi täysin kunnioittaa kongressin väitteitä kauppapykälän mukaisesta toimivallasta, mikä jatkui 1990-luvulle asti.

Asia United States v. Lopez (1995) oli ensimmäinen päätös kuuteen vuosikymmeneen, jossa liittovaltion laki julistettiin pätemättömäksi sillä perusteella, että se ylitti kongressin toimivallan kauppalausekkeen nojalla. Tuomioistuin katsoi, että vaikka kongressilla oli kauppapykälän nojalla laaja lainsäätämisvaltuus, valtuudet olivat rajalliset, eivätkä ne ulottuneet niin kauas "kaupasta", että niillä voitiin sallia käsiaseiden kantamista koskeva sääntely, varsinkaan kun ei ollut näyttöä siitä, että aseiden kantaminen olisi vaikuttanut talouteen laajamittaisesti. Myöhemmässä tapauksessa, Yhdysvallat v. Morrison (2000), tuomarit päättivät, että kongressi ei voinut säätää tällaisia lakeja edes silloin, kun kokonaisvaikutuksesta oli näyttöä.

Toisin kuin näissä tuomioissa, korkein oikeus noudattaa edelleen Wickard v. Filburn -tapauksen ennakkotapausta. Gonzales v. Raich -tapauksessa se päätti, että kauppalauseke antaa kongressille valtuudet kriminalisoida kotimaassa kasvatetun kannabiksen tuotanto ja käyttö, vaikka osavaltiot hyväksyisivät sen käytön lääkinnällisiin tarkoituksiin. Tuomioistuin katsoi, että samoin kuin aiemmassa tapauksessa käsitelty maataloustuotanto, kotikasvatettu kannabis on oikeutettu liittovaltion sääntelyn kohde, koska se kilpailee osavaltioiden välisessä kaupassa liikkuvan marihuanan kanssa.

Kongressin muut valtuudet

Kongressi voi säätää yhtenäisiä lakeja, jotka koskevat kansalaistamista ja konkurssia. Se voi myös leimata rahaa, säännellä amerikkalaisen tai ulkomaisen valuutan arvoa ja rangaista rahanväärentäjiä. Kongressi voi vahvistaa painojen ja mittojen standardit. Lisäksi kongressi voi perustaa postitoimistoja ja postiteitä (teiden ei kuitenkaan tarvitse olla yksinomaan postin kuljettamiseen tarkoitettuja). Kongressi voi edistää tieteen ja hyödyllisten taiteiden edistymistä myöntämällä tekijänoikeuksia ja patentteja, joiden voimassaoloaika on rajoitettu. Ensimmäisen artiklan kahdeksas pykälä, joka tunnetaan tekijänoikeuslausekkeena, on ainoa alkuperäisessä perustuslaissa käytetty sana "oikeus" (vaikka sana esiintyy useissa muutoksissa). Vaikka ikuiset tekijänoikeudet ja patentit on kielletty, korkein oikeus on päättänyt asiassa Eldred v. Ashcroft (2003), että tekijänoikeuden voimassaoloajan toistuvat pidennykset eivät ole ikuista tekijänoikeutta; huomaa myös, että tämä on ainoa myönnetty valta, jossa on nimenomaisesti säädetty keinoista, joiden avulla se voi saavuttaa ilmoitetun tarkoituksensa. Kongressi voi perustaa korkeinta oikeutta alempia tuomioistuimia.

Kongressilla on useita sotaan ja asevoimiin liittyviä valtuuksia. Sotatoimivaltalausekkeen mukaan vain kongressi voi julistaa sodan, mutta useissa tapauksissa se on sodan julistamatta antanut presidentille valtuudet osallistua sotilaallisiin konflikteihin. Yhdysvaltojen historiassa on julistettu viisi sotaa: vuoden 1812 sota, Meksikon ja Yhdysvaltain sota, Espanjan ja Yhdysvaltain sota, ensimmäinen maailmansota ja toinen maailmansota. Jotkut historioitsijat väittävät, että Pancho Villan vastaisten operaatioiden aikana hyväksytyt oikeudelliset opit ja lainsäädäntö muodostavat kuudennen sodanjulistuksen. Kongressi voi myöntää takavarikko- ja kostokirjeitä. Kongressi voi perustaa ja tukea asevoimia, mutta armeijan tukemiseen myönnettyjä määrärahoja ei saa käyttää kahta vuotta pidempään. Tämä säännös lisättiin, koska kehittäjät pelkäsivät pysyvän armeijan perustamista rauhan aikana siviilivalvonnan ulkopuolelle. Kongressi voi säännellä tai kutsua koolle osavaltioiden miliisejä, mutta osavaltioilla säilyy valta nimittää upseereita ja kouluttaa henkilöstöä. Kongressilla on myös yksinoikeus antaa maa- ja merivoimia koskevia sääntöjä ja määräyksiä. Vaikka toimeenpanovalta ja Pentagon ovatkin vaatineet yhä suurempaa osallistumista tähän prosessiin, Yhdysvaltain korkein oikeus on usein vahvistanut kongressin yksinomaisen vallan (esim. Burns v. Wilson, 346 U.S. 137 (1953)). Kongressi käytti tätä valtaa kahdesti pian toisen maailmansodan jälkeen säätämällä kaksi lakia: sotilasoikeuden yhtenäisen säännöstön (Uniform Code of Military Justice), jolla pyrittiin parantamaan sotatuomioistuinten ja sotilasoikeuden laatua ja oikeudenmukaisuutta, sekä liittovaltion vahingonkorvauslain (Federal Tort Claims Act), joka muiden oikeuksien ohella antoi sotilashenkilöille mahdollisuuden nostaa vahingonkorvauskanteen, kunnes Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi kyseisen lainkohdan erimielisyyttä herättäneessä tapausten sarjassa, joka tunnetaan yhteisnimellä Feresin doktriini.

Kongressilla on yksinoikeus säätää lakeja "kaikissa tapauksissa" maan pääkaupungin, District of Columbian, osalta. Kongressi on päättänyt siirtää osan tästä toimivallasta District of Columbian vaaleilla valitulle pormestarille ja neuvostolle. Kongressi voi kuitenkin edelleen vapaasti säätää mitä tahansa piirikuntaa koskevaa lainsäädäntöä niin kauan kuin se on perustuslain mukaan sallittua, kumota minkä tahansa kaupunginhallituksen antaman lainsäädännön ja teknisesti kumota kaupunginhallituksen milloin tahansa. Kongressi voi myös käyttää tällaista toimivaltaa osavaltioilta linnakkeiden ja muiden rakennusten rakentamista varten ostettujen maa-alueiden osalta.

Tarpeellinen ja asianmukainen lauseke

Kongressilla on valta [...] säätää kaikki lait, jotka ovat tarpeen ja asianmukaisia edellä mainittujen valtuuksien ja kaikkien muiden tämän perustuslain nojalla Yhdysvaltojen hallitukselle tai sen ministeriölle tai virkamiehelle kuuluvien valtuuksien toteuttamiseksi.

Lopuksi kongressilla on valtuudet tehdä kaikki, mikä on "tarpeellista ja asianmukaista" sen luettelemien valtuuksien ja ennen kaikkea kaikkien muiden sille annettujen valtuuksien toteuttamiseksi. Tätä on tulkittu Wickard v. Filburnin tapauksessa siten, että se oikeuttaa rikosoikeudelliseen syytteeseenpanoon ne, joiden teoilla on "merkittävä vaikutus" valtioiden väliseen kauppaan; Thomas Jefferson kuitenkin väitti Kentuckyn päätöslauselmissa James Madisonin tukemana, että rikosoikeudellista toimivaltaa ei voida johtaa sääntelyvaltuudesta ja että ainoat rikosoikeudelliset toimivaltuudet koskivat maanpetosta, väärentämistä, merirosvousta ja rikoksia aavalla merellä sekä kansojen lakia vastaan tehtyjä rikoksia.

Tarpeellista ja asianmukaista lauseketta on tulkittu erittäin laajasti, mikä antaa kongressille laajan liikkumavaran lainsäädännössä. Ensimmäinen lausekkeeseen liittyvä merkittävä tapaus oli McCulloch v. Maryland (1819), joka koski kansallisen pankin perustamista. Pankin perustamista puoltaessaan Alexander Hamilton väitti, että pankin ja "verojen keräämistä, rahan lainaamista, osavaltioiden välisen kaupan sääntelyä sekä laivastojen ja merivoimien perustamista ja ylläpitoa koskevien valtuuksien" välillä oli "enemmän tai vähemmän suora" yhteys. Thomas Jefferson vastasi, että kongressin valtuudet "voidaan toteuttaa ilman kansallispankkia". Pankki ei siis ole välttämätön, eikä sitä näin ollen voida valtuuttaa tällä lausekkeella". Ylituomari John Marshall oli samaa mieltä edellisen tulkinnan kanssa. Marshall kirjoitti, että perustuslaki, jossa lueteltaisiin kaikki kongressin valtuudet, "olisi oikeudellisen säännöstön veroinen, ja ihmismieli tuskin pystyisi sitä omaksumaan". Koska perustuslaki ei voinut mitenkään luetella kongressin toimivallan "pieniä osia", Marshall "päätteli", että kongressilla oli valtuudet perustaa pankki yleisen hyvinvoinnin, kaupankäynnin ja muiden lausekkeiden "suurista linjoista". Tämän välttämättömän ja asianmukaisen lausekkeen opin mukaan kongressilla on laajoja valtuuksia (joita kutsutaan implisiittisiksi valtuuksiksi), joita ei ole nimenomaisesti lueteltu perustuslaissa. Kongressi ei kuitenkaan voi säätää lakeja pelkästään implisiittisten valtuuksien perusteella, vaan kaikkien toimien on oltava välttämättömiä ja asianmukaisia lueteltujen valtuuksien toteuttamiseksi.

 
Kongressi hyväksyy puolustusmenot, kuten USS Bon Homme Richardin oston.  


Ylituomari John Marshall määritteli kauppapykälän laajan tulkinnan.  


Vastikään kansalaistettu Albert Einstein sai tuomari Phillip Formanilta todistuksen Yhdysvaltain kansalaisuudesta.  


Kongressin "kukkaronhoitovalta" oikeuttaa verottamaan kansalaisia, käyttämään rahaa ja lyömään kolikoita.  

9 jakso: Kongressia koskevat rajoitukset

Ensimmäisen artiklan yhdeksännessä jaksossa asetetaan rajoituksia kongressin toimivallalle:

Kongressi ei saa kieltää sellaisten henkilöiden muuttoa tai maahantuontia, jotka jokin nykyisistä valtioista katsoo aiheelliseksi ottaa vastaan, ennen vuotta tuhat kahdeksansataakahdeksan, mutta tällaisesta maahantuonnista voidaan määrätä vero tai tulli, joka ei saa ylittää kymmentä dollaria kutakin henkilöä kohti.

Habeas Corpus -oikeutta ei saa keskeyttää, paitsi jos yleinen turvallisuus sitä vaatii kapinan tai hyökkäyksen yhteydessä.

Mitään lakiehdotusta, joka koskee hyökkäyksen estämistä tai jälkikäteislakia, ei saa hyväksyä.

Pääomaveroa tai muuta välitöntä veroa ei kanneta, ellei sitä ole suhteutettu edellä tarkoitettuun väestönlaskentaan tai laskentaan.

Mistään valtiosta viedyistä tavaroista ei kanneta veroa tai tullia.

Kauppa- tai verosäännöksillä ei saa suosia yhden valtion satamia toisen valtion satamiin nähden, eikä yhdestä valtiosta tai toiseen valtioon saapuvia tai sieltä lähteviä aluksia saa velvoittaa saapumaan, selvittämään tai maksamaan tulleja toisessa valtiossa.

Valtiovarainministeriöstä ei nosteta rahaa kuin lailla myönnettyjen määrärahojen perusteella, ja säännöllinen selvitys ja tili kaikkien julkisten varojen tuloista ja menoista on julkaistava aika ajoin.

Yhdysvallat ei myönnä mitään aatelisarvonimiä: Eikä yksikään henkilö, jolla on niiden alaisuudessa voittoa tai luottamusta tuottava virka, saa ilman kongressin suostumusta ottaa vastaan minkäänlaista lahjaa, palkkiota, virkaa tai arvonimeä miltään kuninkaalta, ruhtinaalta tai vieraalta valtiolta.

Orjakauppa

Pykälän ensimmäinen lauseke estää kongressia säätämästä lakeja, jotka rajoittaisivat orjien tuontia Yhdysvaltoihin ennen vuotta 1808. Kongressi saattoi kuitenkin periä enintään kymmenen dollarin suuruisen asukaskohtaisen tullin jokaisesta maahan tuodusta orjasta. Tämä lauseke vahvistettiin perustuslakiin V artiklalla, jossa se on nimenomaisesti suojattu perustuslain muutoksilta ennen vuotta 1808. Tammikuun 1. päivänä 1808, ensimmäisenä sallittuna päivänä, kongressi hyväksyi lain, jolla kiellettiin orjien tuonti Yhdysvaltoihin.

Siviili- ja oikeussuoja

Habeas corpus -oikeudenkäynti on laittoman pidätyksen vastainen oikeustoimi, jossa lainvalvontaviranomainen tai muu taho, jonka hallussa henkilö on pidätettynä, velvoitetaan tuomioistuimeen tutkimaan pidätyksen laillisuus. Tuomioistuin voi määrätä henkilön vapautettavaksi, jos pidättämisen syytä pidetään riittämättömänä tai perusteettomana. Perustuslaissa säädetään lisäksi, että habeas corpus -oikeutta ei voida keskeyttää, "paitsi jos yleinen turvallisuus sitä vaatii kapinan tai hyökkäyksen yhteydessä". Asiassa Ex parte Milligan (1866) korkein oikeus päätti, että habeas corpus -oikeuden pidättäminen sodan aikana oli laillista, mutta sotilastuomioistuimia ei voitu soveltaa kansalaisiin sellaisissa osavaltioissa, jotka olivat pitäneet kiinni perustuslain arvovallasta ja joissa siviilituomioistuimet toimivat edelleen.

Bill of attainder on laki, jonka nojalla henkilö tuomitaan välittömästi ilman oikeudenkäyntiä. Jälkikäteen annettu laki on laki, jota sovelletaan takautuvasti ja jolla rangaistaan jotakuta teosta, joka on tehty rikolliseksi vasta sen jälkeen, kun se on tehty. Jälkikäteislauseketta ei sovelleta siviiliasioihin.

Välittömien verojen jakaminen

Yhdeksännessä jaksossa toistetaan toisen jakson säännös, jonka mukaan välittömät verot on jaettava osavaltioiden väkilukujen mukaan. Tämä lauseke oli myös nimenomaisesti suojattu perustuslain muutoksilta ennen vuotta 1808 V artiklalla. Vuonna 1913 tehdyllä 16. lisäyksellä tuloverot vapautettiin tästä lausekkeesta. Lisäksi minkään osavaltion viennistä ei saa määrätä veroa. Kongressi ei voi vero- tai kauppalainsäädännöllä suosia yhden osavaltion satamia muiden osavaltioiden satamien kustannuksella, eikä se voi vaatia yhdestä osavaltiosta tulevia aluksia maksamaan tulleja toisessa osavaltiossa. Kaikkia valtiovarainministeriölle kuuluvia varoja ei saa nostaa muutoin kuin lain mukaisesti. Nykykäytäntö on, että kongressi hyväksyy vuosittain useita määrärahoja koskevia lakiehdotuksia, joilla valtuutetaan julkisten varojen käyttö. Perustuslaki edellyttää, että tällaisista menoista julkaistaan säännöllisesti selvitys.

Aatelisarvonimet

Aatelisarvonimilauseke kieltää kongressia myöntämästä mitään aatelisarvonimeä. Lisäksi siinä täsmennetään, että yksikään siviilivirkailija ei saa ilman kongressin suostumusta ottaa vastaan mitään lahjaa, maksua, virkaa tai arvonimeä ulkomaiselta hallitsijalta tai valtiolta. Yhdysvaltain kansalainen voi kuitenkin vastaanottaa ulkomaisen viran ennen tai jälkeen julkisen palveluksensa.

 
Yhdysvaltain priki Perry kohtaa orjalaiva Marthan Ambrizin edustalla 6. kesäkuuta 1850.  

10 jakso: Valtioita koskevat rajoitukset

Lauseke 1: Sopimuslauseke

Mikään valtio ei saa tehdä mitään sopimusta, liittoa tai liittovaltiota, myöntää takavarikko- ja kostokirjeitä, antaa rahaa, antaa luottovelkakirjoja, tehdä mistään muusta kuin kulta- ja hopeakolikoista maksuvälineitä velkojen maksuun, säätää minkäänlaista lakiesitystä, jälkikäteen annettua lakia tai lakia, joka heikentää sopimusten velvoittavuutta, tai antaa mitään aatelisarvonimitystä.

Osavaltiot eivät saa käyttää tiettyjä liittovaltion hallitukselle varattuja valtuuksia: ne eivät saa tehdä sopimuksia, liittoutumia tai liittovaltioita, myöntää sotilaskirjeitä tai kostotoimia, leimata rahaa tai antaa luottovelkakirjoja (kuten valuuttaa). Tämä kieltää nimenomaisesti osavaltioiden hallituksia (mutta ei liittovaltion hallitusta) "tekemästä maksuvälineeksi" (eli sallimasta jotakin, jota voidaan tarjota maksuvälineeksi) minkä tahansa tyyppistä tai muotoista rahaa minkä tahansa taloudellisen velvoitteen täyttämiseksi, ellei tämä rahamuoto ole kulta- tai hopeakolikoita (tai vaihtoväline, jonka vakuutena on kulta- tai hopeakolikoita ja joka on lunastettavissa niillä, kuten Farmers & Merchants Bank v. Federal Reserve Bank -tapauksessa todettiin). Suuri osa tästä lausekkeesta on omistettu sen estämiseen, että osavaltiot käyttäisivät tai loisivat muuta kuin kongressin luomaa valuuttaa. Federalistissa nro 44 Madison selittää, että "... voidaan huomata, että samat syyt, jotka osoittavat, että on välttämätöntä kieltää osavaltioilta valta säännellä kolikoita, todistavat yhtä vahvasti, että niillä ei pitäisi olla vapautta korvata kolikoita paperilla. Jos jokaisella osavaltiolla olisi oikeus säännellä kolikkonsa arvoa, eri valuuttoja voisi olla yhtä monta kuin valtioita, ja siten niiden välinen kanssakäyminen vaikeutuisi." Lisäksi osavaltiot eivät saa säätää lakiehdotuksia, säätää jälkikäteislakeja, heikentää sopimusten sitovuutta tai myöntää aatelisarvonimiä.

Sopimuslausekkeesta käytiin paljon kiistanalaisia oikeudenkäyntejä 1800-luvulla. Korkein oikeus tulkitsi sitä ensimmäisen kerran vuonna 1810, kun asiassa Fletcher v. Peck annettiin päätös. Tapaukseen liittyi Yazoon maaskandaali, jossa Georgian osavaltion lainsäätäjä antoi luvan myydä maata keinottelijoille alhaisin hinnoin. Valtuutuslainsäädännön hyväksymiseen liittyvä lahjonta oli niin räikeää, että Georgian osavaltion väkijoukko yritti lynkata lainsäätäjien korruptoituneet jäsenet. Vaalien jälkeen lainsäätäjä hyväksyi lain, jolla kumottiin korruptoituneiden lainsäätäjien myöntämät sopimukset. Myynnin kumoamisen pätevyys kyseenalaistettiin korkeimmassa oikeudessa. Kirjoittaessaan yksimielisen tuomioistuimen puolesta ylituomari John Marshall kysyi: "Mikä on sopimus?". Hänen vastauksensa oli: "Sopimus on sopimus: "Kahden tai useamman osapuolen välinen sopimus." Marshall väitti, että Georgian lainsäätäjän tekemä maanmyynti oli pätevä "sopimus", vaikka siihen liittyi korruptiota. Hän lisäsi, että osavaltiolla ei ollut oikeutta mitätöidä maan ostoa, koska se heikentäisi sopimuksen velvoitteita.

Ylituomari Marshallin esittämä sopimuksen määritelmä ei ollut niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa. Vuonna 1819 tuomioistuin pohti, voidaanko yhtiöjärjestys tulkita sopimukseksi. Tapauksessa Trustees of Dartmouth College v. Woodward oli kyse Dartmouth Collegesta, joka oli perustettu kuningas Yrjö III:n myöntämällä kuninkaallisella peruskirjalla. Peruskirjalla perustettiin kahdentoista jäsenen johtokunta Collegea hallinnoimaan. Vuonna 1815 New Hampshire kuitenkin hyväksyi lain, jolla hallituksen jäsenmäärä nostettiin 21:een, jotta Collegea voitaisiin valvoa julkisesti. Tuomioistuin, Marshall mukaan luettuna, päätti, että New Hampshire ei voinut muuttaa peruskirjaa, jonka katsottiin olevan sopimus, koska se antoi luottamushenkilöille "saavutettuja oikeuksia".

Marshall-tuomioistuin ratkaisi toisen kiistan asiassa Sturges v. Crowninshield. Tapauksessa oli kyse velasta, joka oli otettu vuoden 1811 alussa. Myöhemmin samana vuonna New Yorkin osavaltio hyväksyi konkurssilain, jonka nojalla velka myöhemmin vapautettiin. Korkein oikeus katsoi, että takautuvasti sovellettu osavaltion konkurssilaki heikensi velan maksuvelvollisuutta ja rikkoi siten perustuslakia. Asiassa Ogden v. Saunders (1827) tuomioistuin kuitenkin päätti, että osavaltion konkurssilakeja voitiin soveltaa velkoihin, jotka oli otettu lain hyväksymisen jälkeen. Osavaltioiden lainsäädäntö konkurssia ja velallisen avustamista koskevissa asioissa ei ole ollut juurikaan esillä sen jälkeen, kun kattava liittovaltion konkurssilaki hyväksyttiin vuonna 1898.

Lauseke 2: Tuonti- ja vientilauseke

Yksikään valtio ei saa ilman kongressin suostumusta asettaa tuontitai vientitulleja tai -tulleja, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ehdottoman välttämättömiä sen tarkastusta koskevien lakien toimeenpanemiseksi; ja kaikkien valtion tuontitai vientitulleista ja -tulleista saatavien nettotulojen on oltava Yhdysvaltain valtionkassan käytössä; ja kaikki tällaiset lait ovat kongressin tarkistettavissa ja vastattavissa.

Vielä enemmän valtaa on kielletty valtioilta. Osavaltiot eivät saa ilman kongressin suostumusta verottaa tuontia tai vientiä, paitsi osavaltioiden tarkastuslakien täyttämiseksi (joita kongressi voi tarkistaa). Veron nettotuloja ei makseta osavaltiolle vaan liittovaltion valtionkassaan.

Lauseke 3: Kompakti lauseke

Mikään valtio ei saa ilman kongressin suostumusta asettaa minkäänlaista tonnistovelvoitetta, pitää joukkoja tai sota-aluksia rauhan aikana, tehdä sopimusta tai sopimusta toisen valtion tai vieraan vallan kanssa tai ryhtyä sotaan, ellei se ole tosiasiallisesti hyökännyt tai ole niin välittömässä vaarassa, ettei viivytystä voida sallia.

Sopimuslausekkeen mukaan valtiot eivät saa ilman kongressin suostumusta pitää joukkoja tai armeijoita rauhan aikana. Ne eivät saa solmia liittoja tai sopimuksia vieraiden valtioiden kanssa eivätkä ryhtyä sotaan, ellei niitä ole vallattu. Osavaltiot voivat kuitenkin järjestää ja aseistaa miliisin kongressin määräämän kurin mukaisesti. (I artiklan 8 kohta, kongressin luetellut valtuudet.) Kansalliskaarti, jonka jäsenet ovat myös Yhdysvaltojen miliisin jäseniä 10 U.S.C.:n 311 §:ssä määritellyllä tavalla, hoitaa tätä tehtävää, samoin kuin osavaltioiden miliiseissä palvelevat henkilöt, jotka ovat liittovaltion valvonnassa 32 U.S.C.:n 109 §:n mukaisesti.

Ajatus siitä, että kongressilla olisi sananvaltaa osavaltioiden välisissä sopimuksissa, juontaa juurensa eri siirtomaiden välille syntyneisiin lukuisiin kiistoihin. Lopulta kahden siirtokunnan välille syntyisi kompromisseja, jotka toimitettaisiin kruunun hyväksyttäväksi. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen liittovaltiosopimuksessa annettiin osavaltioille mahdollisuus vedota kongressiin osavaltioiden välisten, rajoja tai "mitä tahansa asiaa" koskevien kiistojen ratkaisemiseksi. Konfederaation artikloissa edellytettiin myös kongressin hyväksyntää "kaikille sopimuksille tai liittoutumille", joissa jokin valtio oli yksi osapuolista.

Korkeimmassa oikeudessa on käsitelty useissa tapauksissa sitä, mikä muodostaa pätevän kongressin suostumuksen osavaltioiden väliselle sopimukselle. Asiassa Virginia v. Tennessee, 148 U.S. 503 (1893), tuomioistuin totesi, että jotkin osavaltioiden väliset sopimukset ovat voimassa, vaikka kongressi ei olisi antanut niihin nimenomaista suostumusta. (Yhtenä esimerkkinä tuomioistuin mainitsi, että jos osavaltio siirtää tavaroita kaukaisesta osavaltiosta itselleen, se ei tarvitsisi kongressin hyväksyntää tehdäkseen sopimuksen toisen osavaltion kanssa sen kanavien käyttämisestä kuljetukseen). Tuomioistuimen mukaan sopimuslauseke edellyttää kongressin suostumusta vain, jos osavaltioiden välinen sopimus "tähtää sellaisen yhdistelmän muodostamiseen, joka pyrkii lisäämään osavaltioiden poliittista valtaa ja joka voi loukata tai häiritä Yhdysvaltojen oikeudenmukaista ylivaltaa". Kysymys kongressin suostumuksesta on keskeisellä sijalla nykyisessä keskustelussa, joka koskee useiden osavaltioiden ja Columbian piirikunnan tekemän, vielä voimaan kuulumattoman National Popular Vote Interstate Compact -sopimuksen perustuslainmukaisuutta.