Konstantinopolin konferenssi

Osallistujat

Suurvaltoja konferenssissa edustivat:

• Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta:

Lordi Salisbury ja Sir Henry Elliot;

• Venäjän keisarikunta:

Kreivi Nikolai Ignatjev (historiallinen kirjoitusasu Nicolai Ignatieff);

• Ranskan kuningaskunta:

Kreivi Jean-Baptiste de Chaudordy ja kreivi François de Bourgoing;

• Saksan keisarikunta:

Paroni Karl von Werther;

• Itävalta-Unkarin keisarikunta:

Paroni Heinrich von Calice ja kreivi Ferenc Zichy;

• Italian kuningaskunta:

Kreivi Luigi (Lodovico) Corti.

Näistä lordi Salisbury, kreivi de Chaudordy ja paroni von Calice olivat konferenssin täysivaltaisia suurlähettiläitä, kun taas kreivi Ignatjev, sir Henry Elliot, kreivi de Bourgoing, paroni von Werther, kreivi Zichy ja kreivi Corti olivat maidensa vakinaisia suurlähettiläitä Konstantinopolissa.

Yhdysvaltain pääkonsuli Konstantinopolissa Eugene Schuyler osallistui myös aktiivisesti konferenssin päätösten laatimiseen.

Osmanien valtakuntaa konferenssissa edustivat:

Mithat Pasha, Saffet Pasha ja Edhem Pasha.

Mithat Pasha oli Turkin suurvisiiri (ensimmäinen ministeri) ja Saffet Pasha Turkin ulkoministeri. Vaikka Turkin edustajat osallistuivat konferenssin täysistuntoihin, heitä ei kutsuttu edeltäviin työistuntoihin, joissa suurvallat neuvottelivat sopimuksestaan.

Lordi Salisbury ja kreivi Ignatjev näyttelivät tässä prosessissa johtavaa roolia. Ignatjev yritti hälventää Britannian epäilyksiä siitä, että Venäjän oletettu rooli ortodoksislaavien suojelijana oli vain veruke sen pyrkimykselle ottaa haltuunsa Bosporin ja Konstantinopolin alue ja siten - kuten pääministeri Disraeli pelkäsi - uhata mahdollisesti elintärkeitä Välimeren reittejä Britannian Intiaan. Salisbury puolestaan piti konferenssia lupaavana tilaisuutena laatia kattava sopimus Venäjän kanssa niiden ristiriitaisista alueellisista tavoitteista Keski-Aasiassa.

Bulgaria Konstantinopolin konferenssin mukaan

Päätökset

Bosnia ja Hertsegovina

Konferenssissa suunniteltiin sellaisen autonomisen maakunnan perustamista, joka käsittäisi Bosnian ja suurimman osan Hertsegovinaa, kun taas jälkimmäisen eteläinen osa oli tarkoitus luovuttaa Montenegrolle.

Bulgaria

Suurvallat sopivat Bulgarian huomattavasta autonomiasta, joka toteutettaisiin kahden uuden, tätä tarkoitusta varten perustetun ottomaanien provinssin (vilajaet) muodossa: itäinen, jonka pääkaupunki oli Tarnovo, ja läntinen, jonka pääkaupunki oli Sofia.

Konferenssissa todettiin, että 1800-luvun lopulla Bulgarian etniset alueet Osmanien valtakunnassa ulottuivat Tonavan suistoalueelle koillisessa, Kastoriaan lounaassa, Kirklareliin ja Edirneen kaakossa ja Nišiin luoteessa. Nämä alueet oli tarkoitus liittää kahteen Bulgarian autonomiseen maakuntaan seuraavasti:

• Itä-Bulgarian autonominen maakunta, johon kuuluvat Tarnovon, Rusen, Tulcean, Varnan, Slivenin ja Plovdivin ottomaanien sandjakit (toisen tason hallinnolliset alueet) (lukuun ottamatta Ardinon ja Smoljanin kazoja (kolmannen tason hallinnolliset alueet)) sekä osa Edirnen sandjakista, johon kuuluvat Kirklarelin, Svilengradin ja Elhovon kazat.
• Länsi-Bulgarian autonominen maakunta, johon kuuluvat Sofian, Vidinin, Nišin, Skopjen ja Bitolan sandjakit (lukuun ottamatta Debarin ja Korçën kaaseja), Serresin sandjakin Gotse Delchevin, Melnikin ja Sidirokastron kaasut sekä Strumican, Velesin, Tikvešin ja Kastorian kaasut.

Suurvallat laativat yksityiskohtaisesti ehdotettujen autonomisten maakuntien perustuslailliset, lainsäädännölliset, toimeenpano-, puolustus- ja lainvalvontajärjestelyt, kantonien hallintojärjestelmän, verotuksen, kansainvälisen valvonnan ja niin edelleen.

Lordi Salisbury


Kreivi Ignatieff

Johtopäätös

Kuuden suurvallan sopimat päätökset luovutettiin virallisesti ottomaanien hallitukselle 23. joulukuuta 1876, jolloin hylättiin turkkilaisten alustavat ehdotukset siitä, että konferenssin tehtävä olisi voitu välttää sulttaani Abdul Hamid II:n samana päivänä hyväksymällä uudella ottomaanien perustuslailla. Seuraavissa konferenssin täysistunnoissa Turkki esitti vastalauseita ja vaihtoehtoisia uudistusehdotuksia, jotka suurvallat hylkäsivät, eivätkä yritykset kuroa umpeen erimielisyyksiä onnistuneet. Lopulta suurvisiiri Mithat pasha ilmoitti 18. tammikuuta 1877, että Turkki kieltäytyi lopullisesti hyväksymästä konferenssin päätöksiä.

Legacy

Osmanien hallituksen epäonnistuminen Konstantinopolin konferenssin päätösten täytäntöönpanossa johti vuosien 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan, joka samalla vei Turkilta länsimaiden tuen - toisin kuin edeltävässä Krimin sodassa 1853-1856.

Etelämantereella, Etelä-Shetlannin saarilla sijaitsevalla Smithin saarella sijaitseva Imeon Range -vuoristossa sijaitseva Tsarigradin huippu on nimetty konferenssin mukaan (Tsarigrad on Konstantinopolin vanha bulgarialainen nimi).

Aiheeseen liittyvät sivut

• Venäjän ja Turkin sota (1877-1878)

Länsi-Bulgarian autonominen maakunta


Itä-Bulgarian autonominen maakunta