Coronavirus | RNA-virusryhmä

Taudit

Koronavirukset tarttuvat nisäkkäiden ja lintujen ylähengitysteihin ja ruoansulatuskanaviin. Kuusi eri koronaviruskantaa tarttuu ihmisiin. Näitä ovat mm:

• MERS-CoV
• SARS-CoV
• Vakavan akuutin hengitystieoireyhtymän koronavirus 2, joka aiheuttaa vuoden 2019 koronavirustautia ja on COVID-19-pandemian aiheuttaja (aiemmin "2019-20-koronavirusepidemia").

Koronavirusten uskotaan aiheuttavan monia tavallisia flunssia aikuisilla ihmisillä. Koronavirusten merkitystä ja taloudellisia vaikutuksia on vaikea arvioida. Toisin kuin rinoviruksia (toinen yleinen flunssavirus), ihmisen koronaviruksia on helppo kasvattaa laboratoriossa.

 

Rakenne

Koronavirukset ovat suuria, pallomaisia hiukkasia, joilla on ainutlaatuisia pintaprojektioita. Niiden koko vaihtelee ja on keskimäärin 80-120 nms. Kokonaismolekyylipaino on keskimäärin 40 000 kDa. Niitä ympäröi kuori, joka on täynnä ulkonevia proteiinimolekyylejä. Nämä kerrokset suojaavat virusta, kun se on isäntäsolun ulkopuolella.

Viruksen kuori koostuu lipidikaksoiskerroksesta, johon kalvo (M), kuori (E) ja piikki (S) -rakenneproteiinit on ankkuroitu. E:S:M-suhde lipidikaksoiskerroksessa on noin 1:20:300. E- ja M-proteiinit ovat rakenneproteiineja, jotka yhdessä lipidikaksoiskerroksen kanssa muokkaavat viruksen kuoren ja säilyttävät sen koon. S-proteiineja tarvitaan vuorovaikutukseen isäntäsolujen kanssa. Ihmisen koronavirus NL63 on kuitenkin siinä mielessä erikoinen, että sen M-proteiinilla on isäntäsolun sitoutumiskohta, eikä sen S-proteiinilla. Kuoren halkaisija on 85 nm.

 
Koronaviruksen rakenne  

Historia

Ensimmäiset raportit eläinten koronavirustartunnasta saatiin 1920-luvun lopulla, kun kotieläiminä pidettyjen kanojen akuutti hengitystieinfektio ilmeni Pohjois-Amerikassa. Arthur Schalk ja M.C. Hawn tekivät vuonna 1931 ensimmäisen yksityiskohtaisen raportin, jossa kuvattiin kanojen uutta hengitystieinfektiota Pohjois-Dakotassa. Tuolloin ei vielä tajuttu, että kyseessä oli kolme sukua olevaa virusta.

Ihmisen koronavirukset löydettiin 1960-luvulla kahdella eri menetelmällä. E.C. Kendall, Malcolm Bynoe ja David Tyrrel, jotka työskentelivät Britannian lääketieteellisen tutkimusneuvoston flunssavirusyksikössä, keräsivät ainutlaatuisen flunssaviruksen B814 vuonna 1961. Virusta ei voitu viljellä tekniikoilla, joilla oli onnistuttu viljelemään rinoviruksia, adenoviruksia ja muita tunnettuja flunssaviruksia. Lopulta ongelma ratkaistiin. Bertil Hoorn esitteli uuden viljelymenetelmän laboratoriossa. Kun eristetty virus laitettiin vapaaehtoisten nenään, se aiheutti flunssan. Virus inaktivoitiin eetterillä, mikä osoitti, että sillä oli lipidikuori. Uusi virus aiheutti vilustumisen vapaaehtoisille, ja B814:n tavoin se inaktivoitui eetterillä.

Skotlantilainen virologi June Almeida St Thomas' Hospitalissa Lontoossa vertasi IBV:n, B814:n ja 229E:n rakenteita vuonna 1967. Transmissioelektronimikroskopian avulla osoitettiin, että nämä kolme virusta olivat muodoltaan samankaltaisia ja että niillä oli keppimäisiä piikkejä. Samana vuonna National Institute of Healthin tutkimusryhmä eristi toisenkin tämän virusryhmän jäsenen. Kuten B814:llä, 229E:llä ja IBV:llä, myös uudella flunssavirus OC43:lla oli elektronimikroskoopilla tarkasteltuna tunnusomaisia kerhonmuotoisia piikkejä.

IBV:n kaltaiset uudet kylmävirukset muistuttivat hiiren hepatiittivirusta. Tätä uutta virusten ryhmää kutsuttiin "koronaviruksiksi" niiden kruunun kaltaisen ulkonäön perusteella. Koronaviruskanta B814 hävisi. Ei tiedetä, mikä nykyinen ihmisen koronavirus se oli. Sittemmin on tunnistettu muitakin ihmisen koronaviruksia, kuten SARS-CoV vuonna 2003, HCoV NL63 vuonna 2003, HCoV HKU1 vuonna 2004, MERS-CoV vuonna 2013 ja SARS-CoV-2 vuonna 2019. Eläinten koronaviruksia on tunnistettu suuri määrä 1960-luvulta lähtien.

 
Siirtoelektronimikroskooppikuva elimellisesti viljellystä koronaviruksesta OC43.  

Aiheeseen liittyvät sivut

• Zoonoosi