Territorialismi, joka tunnetaan myös nimellä statismi (mutta jota ei pidä sekoittaa toiseen vakaumukseen, jota myös kutsutaan statismiksi), oli sionismiin liittyvä juutalainen poliittinen liike. Juutalaiset halusivat maata, jossa he voisivat asua yhdessä. Sen ei välttämättä tarvinnut olla juutalaisten raamatullinen kotimaa siinä maassa, jossa Israelin valtio nykyään on, eikä sen välttämättä tarvinnut olla oma maansa.
Tausta ja motiivit
Territorialismi syntyi 1800–1900-lukujen vaihteen ja 1900-luvun alkuvuosien poliittisessa ja sosiaalisessa kontekstissa. Euroopan antisemitismin kasvu, pogromit Venäjällä ja muualla sekä Dreyfusin tapaus Ranskassa lisäsivät tarpeen löytää juutalaisille turvallinen asuinalue tai maahanmuuttokohde. Monet juutalaiset aktivistit katsoivat, että ensisijainen tavoite oli saada konkreettinen maa turvapaikaksi riippumatta siitä, oliko se historiallisesti tai uskonnollisesti Sidottu Palestiinaan.
Tärkeimmät edustajat ja järjestöt
Keskeinen nimi territorialistisessa liikkeessä oli Israel Zangwill, joka erosi poliittisesta sionismista ja perusti vuonna 1905 Jewish Territorial Organisationin (JTO) jatkamaan tavoitetta löytää juutalaisille uusi alue. Liike koostui eri taustaisista juutalaisista — jotkut näkivät sen pragmaattisena ratkaisuna välittömiin hätätilanteisiin, toiset puolestaan pitivät sitä ideologisena vaihtoehtona palestiinalaiselle sionismille.
Ehdotetut alueet ja konkreettiset suunnitelmat
Territorialistit selailivat eri maantieteellisiä vaihtoehtoja, mukaan lukien brittiläiset siirtomaa-alueet, Etelä-Amerikan alueet sekä Neuvostoliiton aikaiset hankkeet. Tunnettuja esimerkkejä ja ehdotuksia olivat muun muassa Britannian 1900-luvun alussa keskusteltu "Ugandan suunnitelma", erilaiset Argentiinan ja Kanadan ehdotukset sekä myöhemmät, itsenäiset aloitteet kuten 1930-luvun Kimberleyn suunnitelma Australiassa. Myös Neuvostoliiton Birobidzhanin juutalaisalue (1928 perustettu) oli joillekin kiinnostava vaihtoehto, vaikka se liittyi eri poliittiseen kontekstiin.
Ideologiset erot sionismiin
Territorialismi painotti käytännöllisyyttä: tärkeintä oli saada turva ja paikka elää yhdessä. Poliittinen sionismi taas, jota edusti esimerkiksi Theodor Herzl, vaati historiallista, kulttuurista ja uskonnollista yhteyttä Palestiinaan ja pyrki kansallisvaltion perustamiseen juuri sinne. Näiden näkemysten välinen kiista käytiin niin julkisuudessa kuin sionistisissa kokouksissa ja kongresseissa.
Kritiikki ja liikkeen hiipuminen
Territorialismia arvosteltiin muun muassa siitä, että se ei ratkaissut juutalaisen kansallisen identiteetin ja kulttuurin siteitä Palestiinaan tai että se ajoi kompromissia, joka saattoi jättää juutalaiset riippuvaisiksi siirtomaavaltojen tai muiden valtioiden suosiosta. Liike menetti vetoaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun kansainväliset poliittiset olosuhteet muuttuivat ja brittiläinen mandaattihallinto Palestiinassa sekä myöhemmin YK:n päätökset suuntautuivat Palestiinaan liikkeen kannalta merkittävällä tavalla. Toisen maailmansodan ja holokaustin seuraukset sekä vuoden 1948 Israelin valtion perustaminen lopulta vähensivät territorialismin kannatusta merkittävästi.
Perintö
Vaikka territorialismi ei toteutunut laajassa mittakaavassa eikä syntynyt pysyvää vaihtoehtoista kansallisvaltiota, sen historia kertoo juutalaisen kansan moninaisista vaihtoehdoista ja käytännönläheisistä ratkaisuista vaikeina aikoina. Liike vaikuttaa myös nykyiseen keskusteluun pakolaispolitiikasta, turvallisista turvapaikoista ja siitä, miten kansallisidentiteetti ja maantieteellinen yhteys kietoutuvat toisiinsa.