Australaasian vyöhyke on ekologinen alue, joka vastaa laajimmillaan Australian ja lähialueiden maantieteellistä kokonaisuutta. Sillä tarkoitetaan pääosin Australiaa, Uutta-Guineaa ja niiden lähisaaria. Pohjoisena rajana pidetään yleensä Alfred Russel Wallacen nimeä kantavaa Wallace-linjaa, joka erottaa Australaasian ja Indomalayan faunavyöhykkeet.
Alue ja rajat
Ekovyöhykkeeseen kuuluvat selvästi Australia ja Uuden-Guinean saari (mukaan lukien Papua-Uusi-Guinea ja Indonesian Papuan maakunta). Rajaukset kuitenkin vaihtelevat tutkimusperinteestä riippuen, ja osa pienemmistä saariryhmistä ajoitetaan joko Australaasiaan, Wallaceaan tai Indomalayaan sen mukaan, miten lajisto ja biogeografiset rajat määritellään.
Saaret ja osa-alueet
Pienempiin saariin, jotka usein liitetään Australaasiaan, kuuluu Indonesian saariston itäosa: Sulawesi, Molukkien saaret (Indonesian Malukun ja Pohjois-Malukun maakunnat) sekä Pienten Sundojen saarista Lombokin, Sumbawan, Sumban, Floresin ja Timorin saaret. Lisäksi Australasian ekovyöhykkeeseen kuuluvat useat Tyynenmeren saaristot, kuten Bismarckin saaristo, Vanuatu, Salomonsaaret ja Uusi-Kaledonia. Uusi-Seelanti ja sitä ympäröivät pienemmät saaret muodostavat omaleimaisen osa-alueen, jonka lajisto poikkeaa sekä Australian että Tyynenmeren muiden saarten lajistosta.
Geologia ja evoluutio
Australaasian alueen nykyinen erikoisluonne selittyy sen pitkällä maantieteellisellä eristyksellä. Mannerlaatta, joka kantaa Australiaa ja Uutta-Guineaa, oli aikoinaan kiinnittyneenä Etelämantereeseen osana Gondwanan superkontinenttia. Kun mannerlaatat liikkuivat erilleen, alueen kasvisto ja eläimistö kehittyivät pitkään muiden mantereiden vaikutuksesta erillään, mikä on johtanut moniin endeemisiin ryhmiin ja erikoistuneisiin elinmuotoihin.
Eläimistö
Australaasian ekovyöhykkeen eläimistö on tunnettu erityisesti marsupiaaleistaan ja munivista nisäkkäistä. Joitakin lintuja lukuun ottamatta, ja ihmisen tuomien lajien myötä, alkuperäinen lajisto säilyi pitkään ilman suuria invaasioita muualta maailmasta. Ekoalueella esiintyy vain kaksi elävää yksisarvista (munivien nisäkkäiden lajit; esimerkkeinä vesinokkaeläin ja echidna), ja alueella ei alun perin ollut kotoperäisiä eutheria‑tyypin istukkaisia nisäkkäitä.
Lähes kaikki kotoperäiset nisäkkäät (paitsi nuo kaksi yksisarvista) ovat pussieläimiä (marsupiaaleja) — esimerkiksi kengurut, koalat, vombatit ja monet muut ryhmät. Australialaisten istukkaisten nisäkkäiden fossiilijäänteet ovat nuorempia: niiden vanhimmat varmat säilyneet jäännökset ajoittuvat mioenikaudelle, kun Australia alkoi lähentyä Indonesian saaristoa.
Saapuminen fossiiliaineiston perusteella tapahtui vaiheittain: ensin saapuivat lepakot (noin 15 miljoonaa vuotta sitten), sitten jyrsijät (arviolta 5–10 mya) ja myöhemmin rotat (noin 1 mya). Ihminen toi mukanaan koirankaltaisen petoeläimen, dingon, tuhansia vuosia sitten (arvioitu noin 3 500–4 000 vuotta sitten), ja viimeisen parin vuosisadan aikana eurooppalainen siirtolaisuus on tuonut mukanaan lukuisia uusia lajeja ja vakavia ekologisia muutoksia.
Uuden-Seelannin ja monien Tyynenmeren saarten eläimistö eroaa Australiasta: esimerkiksi Uudessa-Seelannissa ei alun perin ollut maanisäkkäitä lukuun ottamatta lepakoita, ja siellä kehkeytyi runsaasti lentokyvyttömiä lintuja (kuten kiwi). Näille saarille Indomalayan alueelta tulleet siirtolaiset eivät yleensä levittäytyneet yhtä laajasti kuin manneralueelle.
Ihmisen vaikutus ja suojelu
Ihmisen saapuminen on muuttanut Australaasian ekosysteemejä syvästi: lajit katoavat elinympäristöjen häviämisen, risteytymisen, petojen ja kilpailijoiden (esim. kanit, kettu, villikissat) sekä tautien vuoksi. Myös kasvilajien muutos ja maankäyttö (maanviljely, laidunnus, metsien hakkuu) ovat heikentäneet monia endeemisiä lajeja. Tunnettu esimerkki ekologisesta vahingosta on banaanikäärmeestä poikkeava vieraslaji, kuten kastelukärpänen? (tarkemmat lajit: esimerkiksi kymmenet vieraslajit kuten kanto- ja maataloustuotteiden mukana tulleet jyrsijät ja punkit ovat muuttaneet tilannetta).
Nykyisin suojelu pyrkii säilyttämään jäljellä olevia luonnonalueita ja palauttamaan lajien kantoja. Suojelualueet, karanteenikäytännöt, vieraslajien torjunta sekä paikalliset ja kansainväliset suojeluohjelmat ovat keskeisiä keinoja pitää yllä alueen ainutlaatuista biodiversiteettiä.
Wallace-linja
Alfred Russell Wallace löysi Australian ekovyöhykkeen ja muun maailman välisen rajan. Tämä niin kutsuttu Wallace-linja kulkee selkeänä biologisena rajana muun muassa Lombokin (Australaasia) ja Balin (Indomalaya) saarten välillä. Wallace-linjan ja sen vastakkaispuolella olevien rajojen (esim. Lydekkerin linja itäisemmässä suunnassa) väliin jäävä saaristo (Wallacea) sisältää sekoituksen indomalayalaisia ja australasiaanisia lajeja ja muodostaa oman monimuotoisen ja tärkeän tutkimuskohteensa.
