Hopeakärkihai (Carcharhinus albimarginatus) – kuvaus, levinneisyys ja tunnistus
Hopeakärkihai (Carcharhinus albimarginatus) – kattava kuvaus, levinneisyys Intian ja Tyynenmeren alueilla, tunnistus valkoisista evän kärjistä, koko, käyttäytyminen ja suojelu.
Hopeakärkihai (Carcharhinus albimarginatus) on Intian ja Tyynen valtameren alueilla elävä, Carcharhinidae-heimoon kuuluva suuri hain. Tämän hain evissä on selvästi näkyvät valkoiset kärjet, mistä lajin suomalainen nimi on peräisin. Aikuisten keskipituus on yleensä 2–2,5 metriä, ja harvoin yksilöt kasvavat jopa noin 3 metriin.
Kuvaus ja tunnistus
Hopeakärkihai on voimakasrakenteinen ja sylinterimäinen hai, jolla on korkea etu- ja takarintaevä. Tunnusomaiset piirteet:
- harmaa tai hopeanruskea selkä, vaaleampi vatsa;
- valkoiset kärjet etenkin pectoral- (rintauinne), dorsal- (selkäuinn) ja anal-uimissa;
- suuret silmät ja terävät hampaat, jotka sopivat petoeläimen ravintoon;
- usein selkeä kontrasti evien reunoissa, mikä erottaa lajin monista muista merikilven lajeista.
Levinneisyys ja elinympäristö
Hopeakärkihai on tyypillinen koralliriuttojen ja rannikkoalueiden laji. Sitä tavataan usein riuttojen ulkoreunoilla, laguuneissa ja avoimilla saaristoalueilla sekä satunnaisesti avoimemmilla vesillä. Lajia esiintyy laajasti Intian ja Tyynen valtameren alueilla, mm. Intian valtameren itäosissa, Kaakkois-Aasiassa, Pohjois-Australiassa ja Tyynen valtameren saaristoilla.
Elintavat ja ruokavalio
Hopeakärkihait saalistavat pääasiassa kaloja, mustekaloja ja muita selkärangattomia. Ne voivat saalistaa yksin tai pienissä ryhmissä ja liikkuvat usein riutta-alueiden tuntumassa, lähellä pohjaa mutta myös keskivedessä. Laji on tunnettu uteliaisuudestaan; uimarit ja sukeltajat saattavat saada niiden huomion, mutta hyökkäykset ihmisiin ovat harvinaisia.
Lisääntyminen
Hopeakärkihai on vivipaarinen (eläväpoikainen) laji: poikaset kehittyvät kohtuun ja saavat ravintonsa aluksi istukan kautta. Lisääntymistiedot vaihtelevat alueittain, mutta poikueet ovat yleensä pieniä — usein muutamasta poikasesta kymmeneen. Lisääntymiskierto voi olla vuoden tai useamman pituisen jakson mukainen, ja poikaset syntyvät valmiina itsenäiseen elämään riuttojen suojaavissa osissa.
Uhat ja suojelu
Hopeakärkihaita uhkaa liikakalastus, sivusaalis kalastuksessa ja riuttojen heikkeneminen elinympäristön muutoksen vuoksi. Lajia on arvostettu etenkin evien vuoksi, mikä on osaltaan vähentänyt sen kantaeroja. Kansainvälisesti laji on herättänyt huolta; monilla alueilla sen kantaa seurataan ja pyritään rajoittamaan kalastusta suojelun parantamiseksi.
Tunnistaminen verrattuna samankaltaisiin lajeihin
Hopeakärkihai muistuttaa ulkonäöltään muita Carcharhinus-suvun lajeja, mutta valkoiset eväkärjet ovat hyvä tuntomerkki. Esimerkiksi blacktip- ja whitetip-lajien erot perustuvat evien väritykseen ja muotoon: hopeakärkihain valkoiset kärjet ovat usein leveämmät ja kontrastimpi kuin monilla muilla lajeilla.
Turvallisuus ja ihmiskontaktit
Vaikka hopeakärkihai voi olla utelias ja voimakas, se ei yleensä etsi ihmistä saaliikseen. Sukeltajien ja uimareiden on kuitenkin syytä noudattaa varovaisuutta: älä lähesty tai ahdista haiyksilöitä, vältä uintia hämärässä tai verisen haaskan läheisyydessä ja noudata paikallisia ohjeita. Useimmat kohtaamiset sujuvat ilman ongelmia, kun käyttäydytään rauhallisesti.
Yhteenveto
Hopeakärkihai (Carcharhinus albimarginatus) on näyttävä ja tärkeä osa riuttaekosysteemejä. Sen tunnistaa parhaiten valkoisista eväkärjistä ja voimakkaasta rakenteesta. Lajin tulevaisuus riippuu riuttojen suojelusta ja kestävästä kalastuksesta; paikalliset suojelutoimet ja kansainvälinen tietoisuus auttavat ylläpitämään kannan terveyttä.
Kuvaus
Hopeakärkihai on hoikka, ja sillä on pitkä ja leveästi pyöristetty kuono. Silmät ovat suuret ja pyöreät. Tällä lajilla on selänvälinen harjanne. Ensimmäinen selkäevä on suuri ja sen kärki on terävä. Se alkaa rintaevien vapaiden kärkien yläpuolelta tai hieman niiden edestä. Toinen selkäevä alkaa peräevän alkupään yläpuolelta tai hieman sen takaa. Rintaevät ovat suuret ja puolijalkaiset, ja niiden kärjet ovat kapeasti pyöristetyt tai teräväkärkiset. Peräevä on muodoltaan epäsymmetrinen ja siinä on melko suuri ylälohko. Vartalon yläosa on tummanharmaa tai harmaanruskea, jossa on pronssinhohtoinen kiilto, ja alapuoli on valkoinen. Sen kyljessä on valkoinen kaistale, joka ei näy selvästi.
Hopeakärkihain voi sekoittaa harmaariffihaihin (Carcharhinus amblyrhynchos), mutta harmaariffihailla on tummat kärjet rintaevissä ja pyrstöevän takareunassa. Myös valkokärkinen riuttahai (Triaenodon obesus) muistuttaa ulkonäöltään hopeakärkistä riuttahaita. Vaikka molemmilla hailajeilla on valkoisia merkkejä selkä- ja pyrstöevissä, valkopääriuttahailla ei ole näitä merkkejä rintaevien kärjissä. Valkokärkisellä riuttahailla on myös neliönmuotoisempi kuono. Hopeakärkihailla on 12-14 hammasta kummassakin leuassa. Ylemmät hampaat ovat leveät ja voimakkaasti rosoiset.
Hopeakärkihai on saanut nimensä eviensä valkoisista kärjistä.
Habitat
Hopeatäplähaita tavataan mantereen ja saarten hyllyillä ja rannikon edustalla. Ne suosivat offshore-saaria, koralliriuttoja ja rantoja 800 metrin syvyyteen asti. Ne ovat yleisiä trooppisissa merissä.
Niitä on tavattu läntisellä Intian valtamerellä: Punaisella merellä ja Itä-Afrikassa, mukaan lukien Madagaskar, Seychellit, Aldabran ryhmä, Mauritius ja Chagos-saaristo. Läntisellä Tyynellämerellä niitä tavataan Japanin eteläpuolelta Pohjois-Australiaan ja Ranskan Polynesiaan. Itäisellä Keski-Tyynellämerellä niitä tavataan Meksikon Baja Californian eteläosasta Kolumbiaan, mukaan lukien Kookos-, Galápagos- ja Revillagigedo-saaret.
Behaviour
Tämä hai on loistava metsästäjä ja hyvin varovainen. Niitä tavataan yleensä matalissa vesissä, mikä tekee niistä yhden yleisimmin nähtävistä haista. Sen arvaamaton käyttäytyminen ja aggressiivinen metsästystaktiikka tekevät siitä ihmiselle suuremman uhan kuin useimmat muut hait.
Ruokinta
Hopeakärkihain saaliinaan kuuluu pohjaeläimiä ja keskiveden kaloja, kuten wahoota, kotkarauskuja, rantakaloja ja tonnikaloja, sekä pieniä haita. Tämä hai syö myös mustekaloja ja kalmareita. Hopeakärkihain on havaittu uivan muiden ruokailevien hailajien ryhmän reunalla ja ottavan niiltä ruokaa.
Lisääntyminen
Hopeakärkihai on elinkykyinen, mikä tarkoittaa, että se synnyttää elävänä. Kosiskelu on hieman erilaista näissä haissa, ja niiden tiedetään syleilevän toisiaan. Puremat ovat tavallisia, niinkin tavallisia, että hopeakärkihain naaraan on löydetty parittelun jälkeen ilman selkäevän osaa. Parittelu tapahtuu kesällä. Raskausajan aikana, joka voi kestää jopa vuoden, alkiot saavat ravintonsa keltuaista, ja kun keltuainen on loppunut, keltuaistahna muuttuu istukkayhteydeksi, jonka kautta vastasyntyneet saavat ravintonsa emolta.
Vastasyntyneet syntyvät pentueissa (yleensä 5-6, mutta niitä voi olla 1-11), ja ne ovat 63-81 senttimetriä tai 25-32 tuumaa pitkiä. Naaraat katsotaan sukukypsiksi, kun ne kasvavat noin 2 metriä pitkiksi ja urokset 1,8 metriä pitkiksi. Pentujen tiedetään uivan emohain kanssa matalissa vesissä ennen itsenäistymistään.
Hopeatäplähait ovat yksi täpläkauriin tärkeimmistä saalistajista.
Ihmisten välinen vuorovaikutus
Hopeahait ovat jokseenkin vaarallisia. Kansainvälisen haihyökkäystiedoston (ISAF) mukaan tämä laji on hyökännyt neljästi ihmisen kimppuun, eikä kukaan ole kuollut. Ihmiset ovat hain kannalta paljon vaarallisempia. Kaupallinen ja käsityöläiskalastus pyydystää hopeahaita koko levinneisyysalueellaan pitkälläsiimalla, verkoilla ja trooleilla sekä tarkoituksellisesti että sivusaaliina. Niiden evät ovat erittäin arvokkaita hain eväkeittoa varten, ja niitä myydään vientimarkkinoilla, samoin kuin niiden nahkaa ja rustoa. Laji on herkkä liikakalastukselle (kuten lähes kaikki hait), koska sen lisääntymisnopeus on hidas. Maailman luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut hopeakärkihain lähes uhanalaiseksi ja todennut, että se saattaa lähestyä haavoittuvuuden kriteerejä.
Hopeakärkihain pyynti tapahtuu Indonesiassa, Myanmarissa ja Filippiineillä. Filippiineillä se on kymmenen eniten pyydetyn lajin joukossa lukumääräisesti (0,73 %) ja painon mukaan (2,6 %), ja yksilöiden koko vaihtelee 2,1-2,4 metrin välillä, ja niiden paino on keskimäärin 23 kg.
Etsiä