Ranskan suuri vallankumous

Vallankumouksen syyt

Vallankumoukseen johtivat monet Ranskan ongelmat:

1. Kuninkaiden Ludvig XV:n ja Ludvig XVI:n aikana Ranska oli taistellut Preussia ja Britannian imperiumia vastaan amlanissa. Se taisteli Britanniaa vastaan myös uudelleen Amerikan vallankumouksessa. He lainasivat paljon rahaa maksaakseen sodat, ja maasta tuli köyhä.
2. Korkea leivän hinta ja työläisille maksetut alhaiset palkat saivat tavalliset ihmiset kärsimään nälästä ja aliravitsemuksesta. Tämä sai heidät inhoamaan rikkaita aatelisia, joilla oli rahaa syödä hyvin ja rakentaa valtavia taloja.
3. Roomalaiskatolinen kirkko, joka omisti eniten maata Ranskassa, asetti sadosta veron, jota kutsuttiin kymmenykseksi (dime) ja joka vahingoitti köyhimpiä ja nälkäisimpiä ihmisiä, koska heillä ei ollut varaa maksaa veroa.
4. Valistuksen ihanteet. Monet ihmiset eivät pitäneet kuninkaallisten ja aatelisten absoluuttisesta hallinnosta. He näkivät, että muissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, joka oli tuolloin juuri perustettu, heidän kaltaisillaan oli enemmän valtaa hallituksessa. He halusivat myös uskonnonvapautta.
5. Ensimmäinen ja toinen valtio eli papisto ja aatelisto nauttivat kaikista etuoikeuksista ja oikeuksista, mutta kolmas valtio (keskiluokka, kaupunkityöläiset ja talonpojat) joutui maksamaan kymmenyksiä ja tailleja (kirkolle ja hoville maksettavia veroja).

'Yleisistatukset'

Ennen vallankumousta Ranska oli jaettu kolmeen valtiopäivään. Ensimmäinen oli papisto (kirkko). Se muodosti 1 prosentin väestöstä. Toinen valtio oli aatelisto, jonka osuus väestöstä oli myös 1 prosentti. Loput lähes 98 prosenttia väestöstä kuului kolmanteen statukseen. Kaikkien kolmen valtiomuodon kansanedustajat muodostivat yhdessä kenraalikansanedustajat.

Toukokuussa 1789 kuningas kutsui koolle valtiopäivät käsittelemään maan rahaongelmia. Ne kokoontuivat Versaillesin kuninkaallisessa palatsissa. Kolmannen vallan jäsenet olivat kuitenkin vihaisia. He olivat laatineet listoja ongelmista, jotka he halusivat korjata, nimeltään Cahiers de Doléances.

Kolmannen luokan jäsenet (rahvaan jäsenet) olivat vihaisia siitä, että heitä verotettiin eniten, vaikka he olivat köyhin ihmisryhmä. He ja valtiovarainministeri Jacques Necker olivat sitä mieltä, että kirkkoa ja aatelistoa pitäisi verottaa enemmän.

He halusivat myös, että äänestykset valtiopäivillä olisivat oikeudenmukaisempia. Vaikka Kolmannella hallitustyylillä oli paljon enemmän jäseniä kuin kahdella muulla hallitustyylillä, kullakin hallitustyylillä oli vain yksi ääni kenraalikäräjillä. Kolmas sääty katsoi, että tätä voitaisiin parantaa antamalla kenraalikanslian jäsenille kullekin yksi ääni. Kun he kuitenkin keskustelivat muiden Estaten kanssa, he eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen.

Kansalliskokouksen muodostaminen

Koska ensimmäinen ja toinen sääty eivät kuunnelleet, kolmas sääty päätti irtautua ja perustaa oman kokouksen, jossa jokaisella jäsenellä olisi äänioikeus. He perustivat 10. kesäkuuta 1789 kansalliskokouksen. Kuningas yritti estää heitä sulkemalla Salle des Étatsin kokoushuoneen, mutta he kokoontuivat sen sijaan tennishallissa. Kesäkuun 20. päivänä he vannoivat tenniskentällä valan, jossa he lupasivat työskennellä, kunnes he olisivat luoneet Ranskalle uuden perustuslain.

Bastilian rynnäkkö

Heinäkuussa 1789, kun kansalliskokous oli muodostettu, aatelisto ja kuningas suuttuivat Jacques Neckerille, joka oli taloushallinnon pääjohtaja, ja antoivat hänelle potkut. Monet pariisilaiset luulivat, että kuningas aikoi sulkea kansalliskokouksen. Pian Pariisi täyttyi mellakoista ja ryöstelystä.

Heinäkuun 14. päivänä 1789 kansa päätti hyökätä Bastilian vankilaan. Bastiljessa oli aseita, ja se oli myös aateliston vallan ja kuninkaan vallan symboli. Iltapäivään mennessä kansa oli murtautunut Bastiljiin ja vapauttanut siellä olevat seitsemän vankia.

Kolmannen valtakunnan jäsenet valtasivat Pariisin. Tenniskentän valan aikaan kansalliskokouksen puheenjohtajasta Jean-Sylvain Baillysta tuli kaupungin pormestari. Jacques Necker sai takaisin työnsä valtiovarainministeriön pääjohtajana. Pian kuningas vieraili Pariisissa ja käytti vallankumouksellisten käyttämiä punaisia, valkoisia ja sinisiä (trikolori) nauhoja (kokardi). Heinäkuun loppuun mennessä vallankumous oli levinnyt koko Ranskaan.

Karikatyyri kolmannesta valtiosta, joka kantaa selässään ensimmäistä valtiota (papisto) ja toista valtiota (aatelisto).


Versaillesin palatsi. Täällä kokoontui valtiopäivät vuonna 1789.


Jacques-Louis Davidin luonnos kansalliskokouksesta, joka vannoo tenniskentän valan.


Sans-coulotte , radikaali vallankumouksellinen, kantaa trikolorilippua.

Kansalliskokous

Kansalliskokous alkoi tehdä paljon muutoksia. Elokuun 4. päivänä kansalliskokous lopetti kirkon keräämät erityisverot ja lopetti aateliston oikeudet kansaan, mikä lopetti feodalismin. Elokuun 26. päivänä kansalliskokous julkaisi aatelismies markiisi de Lafayetten kirjoittaman julistuksen ihmisen ja kansalaisen oikeuksista.

Kansalliskokous alkoi päättää, miten se toimisi uuden perustuslain mukaan. Monet jäsenet, erityisesti aateliset, halusivat senaatin tai toisen ylähuoneen. Useammat äänestivät kuitenkin sen puolesta, että parlamenttia olisi edelleen vain yksi. Kuninkaalle annettiin lykkäävä veto-oikeus lakeihin nähden, mikä tarkoitti, että hänellä olisi valta vain viivyttää lakien tekemistä, mutta ei pysäyttää niitä. Lokakuussa 1789 7 000 naisen joukko hyökkäsi Versailles'n palatsissa kuninkaan kimppuun, ja Lafayette suostutteli kuninkaan muuttamaan Pariisista Tuileries'n palatsiin.

Parlamentti alkoi jakautua eri poliittisiin puolueisiin. Yhden muodostivat vallankumouksen vastustajat, joita johtivat aatelismies Jacques Antoine Marie de Cazales ja kirkonmies Jean-Sifrien Maury. Tämä puolue istui oikealla puolella. Toinen puolue oli rojalistidemokraatit (monarkistit), jotka halusivat luoda Britannian perustuslaillisen monarkian kaltaisen järjestelmän, jossa kuningas olisi edelleen osa hallitusta. Jacques Necker kuului tähän puolueeseen. Kolmas puolue oli Kansallispuolue, joka oli keskusta tai keskusta-vasemmistolainen. Siihen kuuluivat Honoré Mirabeau ja Lafayette.

Tapoja, joilla Ranskan kirkko muuttui

Uuden hallituksen aikana roomalaiskatolisella kirkolla olisi paljon vähemmän valtaa kuin aiemmin. Vuonna 1790 kaikki kirkon erityisverot ja valtuudet kumottiin. Kaikki kirkon omaisuus siirtyi valtion haltuun. Heinäkuun 12. päivänä 1790 papiston siviilikonstituutio teki kaikista papistoista valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan valan uudelle perustuslaille. Monet papit sekä paavi Pius VI eivät pitäneet näistä muutoksista. Vallankumoukselliset tappoivat satoja valasta kieltäytymisen vuoksi.

Perustuslain työstäminen

Heinäkuun 14. päivänä 1790, vuosi Bastilian rynnäkön jälkeen, tuhannet ihmiset kokoontuivat Champs de Marsille juhlimaan. Charles Maurice de Talleyrand johti väkijoukkoa uskonnollisessa messussa. Yleisö, mukaan lukien kuningas ja kuninkaallinen perhe, vannoi uskollisuudenvalan "kansakunnalle, laille ja kuninkaalle". Monet aateliset olivat kuitenkin tyytymättömiä vallankumoukseen ja olivat lähdössä maasta. Heitä kutsuttiin nimellä émigrés (siirtolaiset).

Vaikka yleiskokouksen jäsenet oli valittu vain vuodeksi, kaikki jäsenet olivat vannoneet tennishovin valan. He olivat luvanneet jatkaa työtään, kunnes heillä olisi perustuslaki, mutta perustuslakia ei ollut tehty. Päätettiin, että jäsenet jatkaisivat työskentelyä, kunnes heillä olisi perustuslaki.

Edustajakokous jatkoi perustuslain työstämistä ja muutosten tekemistä. Aateliset eivät enää voineet siirtää arvonimiään lapsilleen. Vain kuningas sai tehdä niin. Ensimmäistä kertaa järjestettiin valamiehistöllä käytäviä oikeudenkäyntejä. Kaikki kaupan esteet Ranskan sisällä lopetettiin, samoin kuin ammattiliitot, killat ja työväenryhmät. Lakot kiellettiin.

Monet ihmiset, joilla oli radikaaleja ajatuksia, alkoivat perustaa poliittisia kerhoja. Kuuluisin näistä oli vasemmistolaisia ajatuksia ajava Jakobiinikerho. Oikeistolainen kerho oli Club Monarchique. Vuonna 1791 ehdotettiin lakia, jolla estettäisiin aatelisten emigranttien poistuminen maasta. Mirabeau oli vastustanut tätä lakia, mutta hän kuoli 2. huhtikuuta, ja vuoden loppuun mennessä laki oli hyväksytty.

Kuninkaallinen perhe yrittää lähteä Pariisista

Ludvig XVI ei pitänyt vallankumouksesta, mutta hän ei halunnut saada apua muilta mailta tai paeta Ranskasta kuten emigrantit. Kenraali Bouille oli samaa mieltä ja halusi auttaa kuningasta lähtemään Pariisista. Hän sanoi antavansa kuninkaalle ja tämän perheelle apua ja tukea Montmédyn leirissään. Pako suunniteltiin 20. kesäkuuta 1791.

Kuninkaallinen perhe lähti Pariisista palvelijoiksi pukeutuneena. Heidän pakonsa ei kuitenkaan ollut hyvin suunniteltu, ja heidät pidätettiin Varennesissa 21. kesäkuuta illalla. Kuninkaallinen perhe tuotiin takaisin Pariisiin. Yleiskokous vangitsi Ludvigin ja hänen vaimonsa Marie Antoinetten ja pidätti kuninkaan virantoimituksesta.

Perustuslain täydentäminen

Vaikka kuningas oli yrittänyt paeta, suurin osa edustajakokouksen jäsenistä halusi edelleen ottaa kuninkaan mukaan hallitukseensa mieluummin kuin perustaa tasavallan, jossa ei olisi lainkaan kuningasta. He suostuivat siihen, että kuninkaasta tehtiin vain keulakuva, jolla oli hyvin vähän valtaa. Kuninkaan olisi vannottava vala valtiolle. Jos hän ei vannoisi tai jos hän loisi armeijan hyökätäkseen Ranskaan, hän ei olisi enää kuningas.

Jotkut, kuten Jacques Pierre Brissot, eivät pitäneet tästä. He olivat sitä mieltä, että kuningas pitäisi poistaa kokonaan valtaistuimelta ja perustuslaista. Brissot laati vetoomuksen, ja valtava väkijoukko saapui Champs de Marsille allekirjoittamaan sen. Tasavaltalaisjohtajat Georges Danton ja Camille Desmoulins tulivat paikalle ja pitivät puheita.

Lafayetten johtama kansalliskaarti kutsuttiin paikalle valvomaan väkijoukkoa. Väkijoukko heitti kiviä sotilaita kohti, jotka ampuivat ensin aseensa väkijoukon päiden yli. Kun väkijoukko jatkoi kivien heittelyä, Lafayette määräsi sotilaat ampumaan ihmisiä kohti. Jopa 50 ihmistä sai surmansa. Tämän jälkeen hallitus sulki monet poliittiset kerhot ja sanomalehdet. Monet radikaalit vasemmistojohtajat, kuten Danton ja Desmoulins, pakenivat Englantiin tai piileskelivät Ranskassa.

Lopulta perustuslaki saatiin valmiiksi. Ludvig XVI palasi valtaistuimelle ja tuli vannomaan valansa sen nimeen. Hän kirjoitti: "Sitoudun ylläpitämään sitä kotimaassa, puolustamaan sitä kaikilta ulkomailta tulevilta hyökkäyksiltä ja aiheuttamaan sen toimeenpanon kaikin käytettävissäni olevin keinoin." Kansalliskokous päätti lopettaa Ranskan hallitsemisen 29. syyskuuta 1791. Tämän päivämäärän jälkeen lakiasäätävä kokous ottaisi vallan.

Kuninkaallinen perhe palaa Pariisiin 25. heinäkuuta 1791 yritettyään paeta.

Lainsäätävä kokous (1791-1792)

Uusi lakiasäätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran lokakuussa 1791. Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranska oli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi valtansa lainsäädäntökokouksen kanssa, mutta hänellä oli valta pysäyttää (veto-oikeus) lait, joista hän ei pitänyt. Hänellä oli myös valta valita ministerit.

Lainsäätäjäkokouksessa oli noin 745 jäsentä. Heistä 260 oli "feuillantteja" eli perustuslaillisia monarkisteja. 136 oli girondineja ja jakobiineja, vasemmistoliberaaleja tasavaltalaisia, jotka eivät halunneet kuningasta. Loput 345 jäsentä olivat riippumattomia, mutta he äänestivät useimmiten vasemmiston kanssa.

Lainsäätävä kokous ei ollut kovinkaan hyvin samaa mieltä. Kuningas käytti veto-oikeuttaan estääkseen lait, jotka olisivat tuominneet siirtolaiset kuolemaan. Koska monet parlamentin jäsenet olivat vasemmistolaisia, he eivät pitäneet tästä.

Perustuslain kriisi

Kansa kääntyi kuningas Ludvig XVI:ta vastaan. Elokuun 10. päivänä 1792 Pariisin kommuuniksi kutsutun vallankumousryhmän jäsenet hyökkäsivät Tuileriesiin, jossa kuningas ja kuningatar asuivat. Kuningas ja kuningatar otettiin vangiksi. Lakiasäätävä kokous piti hätäkokouksen. Vaikka vain kolmannes jäsenistä oli paikalla ja suurin osa heistä oli jakobiinilaisia, he pidättivät kuninkaan virantoimituksesta.

Sota

Ranskan vallankumous huolestutti monien muiden maiden kuninkaita ja keisareita. He eivät halunneet vallankumouksia omiin maihinsa. Elokuun 27. päivänä 1791 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan/ Itävallan Leopold II, Preussin Fredrik Vilhelm II ja Ludvig XVI:n lanko Kaarle-Filippe kirjoittivat Pillnitzin julistuksen. Julistuksessa pyydettiin Ludvig XVI:n vapauttamista ja kansalliskokouksen lopettamista. He lupasivat hyökätä Ranskaan, jos heidän vaatimuksensa jätettäisiin huomiotta. Vallankumoukselliset ottivat julistuksen hyvin vakavasti.

Kun lakiasäätävä kokous oli perustettu, ongelmat eivät poistuneet. Girondiinit halusivat sotaa, koska he halusivat viedä vallankumouksen muihin maihin. Kuningas ja monet hänen kannattajistaan, feuillantit, halusivat sotaa, koska he ajattelivat sen tekevän kuninkaasta suositumman. Monet ranskalaiset olivat huolissaan siitä, että emigrantit aiheuttaisivat ongelmia ulkomailla Ranskaa vastaan.

Yleiskokous äänesti 20. huhtikuuta 1792 sodan julistamisesta Itävallalle (Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle). He aikoivat hyökätä Itävallan Alankomaihin, mutta vallankumous oli tehnyt armeijasta heikon. Monet sotilaat desertoivat. Pian Preussi liittyi Itävallan puolelle. Molemmat suunnittelivat hyökkäystä. Yhdessä he kirjoittivat 25. heinäkuuta Brunswickin manifestin, jossa he lupasivat, että jos kuninkaallista perhettä ei vahingoitettaisi, hyökkäyksessä ei vahingoitettaisi siviilejä. Ranskalaiset uskoivat, että tämä tarkoitti kuninkaan Ludvig XVI:n toimivan yhteistyössä ulkomaisten kuninkaiden kanssa. Preussi hyökkäsi Ranskaan 1. elokuuta 1792. Tämä Ranskan vallankumoussotien ensimmäinen vaihe jatkui vuoteen 1797 asti.

Syyskuun verilöylyt

Syyskuussa tilanne paheni. Lainsäätäjäkokouksella ei ollut juuri lainkaan valtaa. Mikään yksittäinen ryhmä ei hallinnut Pariisia tai Ranskaa. Preussin armeija oli hyökkäämässä maahan. Vallankumoukselliset olivat hyvin vihaisia ja väkivaltaisia. He alkoivat mennä vankiloihin ja tappaa ihmisiä, joita he pitivät Ranskan pettureina. Eniten he vihasivat roomalaiskatolisen kirkon pappeja, mutta he tappoivat myös monia aatelisia ja tavallisia ihmisiä. Syyskuun 7. päivään mennessä oli kuollut 1 400 ihmistä.

Pariisin kommuunin hyökkäys Tuileriesiin

Kansalliskokous (1792-1795)

Lainsäätävä kokous oli menettänyt kaiken valtansa. Ranska tarvitsi uuden hallituksen. Kansalliskokous perustettiin 20. syyskuuta 1792. Konventissa oli sekä girondineja että radikaaleja jakobiineja.

Ludvig XVI:n teloitus

Brunswickin manifesti oli saanut monet epäilemään kuningasta. He luulivat, että hän juonitteli Preussin ja Itävallan hallitsijoiden kanssa Ranskan valloittamiseksi. Tammikuussa 1793 kansalliskokous äänesti ja totesi Ludvig XVI:n syylliseksi "salaliittoon yleistä vapautta ja yleistä turvallisuutta vastaan". Tammikuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä päivänä kuningas teloitettiin giljotiinilla. Myös kuningatar Marie Antoinette teloitettiin kuudentenatoista lokakuuta.

Kapina Vendéessä

Vendéen alueen asukkaat eivät pitäneet vallankumouksellisesta hallituksesta. He eivät pitäneet kirkkoa koskevista säännöistä kirkon siviilikonstituutiossa (1790) ja vuonna 1793 käyttöön otetuista uusista veroista. He eivät myöskään pitäneet siitä, että heidät pakotettiin liittymään Ranskan armeijaan. Maaliskuussa he nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Sota kesti vuoteen 1796 asti. Ranskan vallankumouksellinen armeija tappoi satojatuhansia Vendéen asukkaita (vendealaisia).

Jakobiinien vallankaappaus

Nyt kun kuningas oli kuollut, kansalliskokous laati uuden tasavaltaisen perustuslain, joka alkoi 24. kesäkuuta. Se oli ensimmäinen perustuslaki, joka ei sisältänyt kuningasta ja antoi jokaiselle ranskalaiselle äänioikeuden. Se ei kuitenkaan koskaan päässyt valtaan jakobiinien ja girondiinien välisten riitojen vuoksi. Sota Itävallan ja Preussin kanssa aiheutti valtiolle rahaongelmia. Leipä oli hyvin kallista, ja monet halusivat asioiden muuttuvan. Kesäkuussa 1793 jakobiinit alkoivat ottaa valtaa. He halusivat pidättää monia kansalliskokouksen girondiinijäseniä. Heinäkuussa heistä tuli entistä vihaisempia, kun girondiiniin kuuluva Charlotte Corday tappoi jakobiiniin kuuluneen Jean-Paul Marat'n.

Heinäkuuhun mennessä vallankaappaus oli valmis. Jakobiinit olivat ottaneet vallan. He säätivät uusia, radikaaleja lakeja, kuten uuden tasavaltalaisen kalenterin, johon sisältyi uusia kuukausia ja uusia kymmenpäiväisiä viikkoja. He lisäsivät armeijaa ja vaihtoivat upseerit henkilöihin, jotka olivat parempia sotilaita. Seuraavien vuosien aikana tämä auttoi tasavaltalaisarmeijaa työntämään hyökkäävät itävaltalaiset, preussilaiset, britit ja espanjalaiset takaisin.

Kauhun valtakausi

Heinäkuussa 1793 jakobiini Maximilien de Robespierre ja kahdeksan muuta johtavaa jakobiinia perustivat yleisen turvallisuuden komitean. Se oli Ranskan vaikutusvaltaisin ryhmä. Tämä ryhmä ja Robespierre olivat vastuussa hirmuvallasta. Robespierre uskoi, että jos ihmiset pelkäisivät, vallankumous sujuisi paremmin. Kauhun valtakausi kesti keväästä 1793 kevääseen 1794.

Terrorin valtakaudella kuoli muitakin kuin aatelisia. Jokainen, joka rikkoi jakobiinien lakeja tai jota edes epäiltiin lakien rikkomisesta tai niiden vastaisesta toiminnasta, voitiin pidättää ja lähettää giljotiinille, useimmiten ilman oikeudenkäyntiä. Jopa vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka olivat osallistuneet jakobiinien vallankaappaukseen, teloitettiin. Vangit vietiin vankiloista "Madame Guillotinen" (lempinimi giljotiinille) luo avoimissa puukärryissä, joita kutsuttiin tumbreliksi.

Tietojen mukaan giljotiinilla teloitettiin 16 594 ihmistä. On mahdollista, että jopa 40 000 ihmistä kuoli vankilassa tai tapettiin hirmuvallan aikana.

Heinäkuuhun 1794 mennessä ihmiset alkoivat kääntyä Maximilien de Robespierreä vastaan. Hän ja hänen vallankumoustuomioistuimensa olivat tappaneet 1 300 ihmistä kuudessa viikossa. Heinäkuun 27. päivänä kansalliskokous ja yleisen turvallisuuden komitea kääntyivät häntä vastaan. Robespierre yritti saada apua konventin oikeistolaisilta jäseniltä, mutta hän epäonnistui.

Päivää myöhemmin Robespierre ja monet hänen Pariisin kommuunin kannattajistaan tuomittiin kuolemaan giljotiinilla ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tätä Robespierren vastaista reaktiota kutsutaan termidorilaiseksi reaktioksi.

Nyt kun terrori oli ohi, kansalliskokous alkoi laatia uutta perustuslakia, jota kutsuttiin vuoden III perustuslaiksi. Perustuslaki tuli voimaan 27. syyskuuta 1794.

Maalaus, joka esittää Choetin taistelua Vendéessä vuonna 1793. Paul-Emile Boutignyn Henri de La Rochejacquelein Cholet'n taistelussa vuonna 1793.


Maximilien de Robespierre

Hakemisto (1795-1799)

Uusi perustuslaki oli luonut Directoire-hallituksen, joka oli Ranskan ensimmäinen kaksikamarihallitus (jaettu kahteen huoneeseen). Alahuoneessa, parlamentissa, oli 500 jäsentä. Sen nimi oli Conseil de Cinq-Cent (viidensadan hengen neuvosto). Ylähuoneessa, senaatissa, oli 250 jäsentä, ja sen nimi oli Conseil des Anciens (Vanhojen neuvosto). Conseil des Anciens valitsi joka vuosi viisi johtajaa Conseil de Cinq-Centin laatimasta luettelosta. Tämä ryhmä oli vastuussa ja sitä kutsuttiin Directoryksi.

Vaikka vuoden 1793 perustuslaki oli antanut kaikille ranskalaisille äänioikeuden, tässä perustuslaissa vain tietyn omaisuuden omaavat saivat äänestää. Direktoraatti oli paljon konservatiivisempi kuin vuoden 1789 jälkeen Ranskassa toimineet hallitukset. Kansa oli kyllästynyt radikaaleihin muutoksiin ja epävakaisiin hallituksiin. Direktoraatin aikana asiat olivat paljon vakaammat kuin aiemmin.

Kansa ei kuitenkaan pitänyt johtajista - etenkään jakobinit, jotka halusivat tasavallan, ja rojalistit, jotka halusivat uuden kuninkaan. Ranskan rahaongelmat eivät poistuneet. Johtajat jättivät huomiotta vaalit, jotka eivät menneet heidän haluamallaan tavalla. He jättivät perustuslain huomiotta tehdäkseen asioita, joilla he pystyivät kontrolloimaan kansaa. He käyttivät käynnissä olevaa sotaa ja armeijaa pitääkseen valtansa.

18 Brumairen vallankaappaus

 

18. Brumaire merkitsee Ranskan vallankumouksen tasavaltalaisen osan päättymistä, kun Napeleon Bonaparte otti vallan.

 

Napoleon Bonaparte