Ludvig XIV (5. syyskuuta 1638 - 1. syyskuuta 1715) oli Ranskan kuningas ja Navarran kuningas 14. toukokuuta 1643 alkaen kuolemaansa saakka. Hän oli kuninkaana 72 vuotta. Tämä oli kaikkien eurooppalaisten monarkkien pisin kirjattu hallituskausi. Häntä pidetään usein tyypillisenä absolutismin esimerkkinä. Hän oli vanhempi kahdesta veljeksestä, joista toinen oli Philippe. He olivat hyvin läheisiä, ja Philippe nimitettiin myöhemmin Orléansin herttualle.

Nuoruus ja vallan vakiinnuttaminen

Ludvig nousi valtaistuimelle liian nuorena hallitsemaan itse, joten maata hallitsivat aluksi hänen äitinsä Anne Itävaltalainen ja kardinaali Mazarin. Mazarinin kuolema 1661 oli käännekohta: Ludvig päätti olla luottamatta enää yksittäisiin neuvonantajiin samalla tavoin ja aloitti henkilökohtaisen vallan vahvistamisen. Hänen aikakaudelleen liittyvät usein ilmiöt kuten keskushallinnon vahvistaminen, aateliston aseman kontrollointi ja hovin elämäntavan käyttö vallan välineenä.

Hallintotapa ja absolutismi

Ludvig on tunnettu absolutistisen kuninkuuden ikonina. Hän pyrki keskittämään vallan kuninkaalliselle hoville ja valtiolle, rajoittamaan paikallisten aatelisten itsenäistä vaikutusvaltaa sekä järjestämään hallinnon tehokkaammaksi käyttämällä niin kutsuttuja intendants-virkamiehiä. Vaikka kuuluisana lainauksena usein siteerataan "L'État, c'est moi", sen suoranaista lausumista ei välttämättä ole dokumentoitu — lause kuitenkin kuvaa hänen hallintotapansa henkeä: kuninkaan valta nähtiin kaikkivoipaisena ja sen keskus oli hänen persoonassaan.

Sodat ja ulkopolitiikka

  • Hallituskaudella käytiin useita sotia: muun muassa Devoluutiokaarna (1667–1668), Hollannin sota (1672–1678), Pfalzin sota ja yhteenotot Euroopan suurvaltojen kanssa sekä laajemmat konfliktit kuten yhdeksänvuotinen sota (1688–1697) ja Espanjan perimyssota (1701–1714).
  • Ludvigin tavoitteena oli laajentaa Ranskan etuja Euroopassa ja turvata sen vaikutusvalta. Pitkät ja kalliit sodat rasittivat valtion rahavaroja ja johtivat lopulta poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin.

Talouden, hallinnon ja uskonnon politiikka

Valtion raha-asioista vastasivat merkittävät ministerit kuten Jean-Baptiste Colbert, joka edisti merkantilismia, teollisuuden suojelua ja merenkulkua sekä pyrki parantamaan valtion tuloja. Sotien rahoittaminen ja hovin kulut kuitenkin kuormittivat taloutta.

Uskonnollisesti merkittävä tapahtuma oli Fontainenlun kiellon (Revocation of the Edict of Nantes) toimeenpano 1685, jolla kumottiin hugenottien (protestanttien) oikeudet. Päätös johti uskonvapauden kaventumiseen, maasta pakeni suuren joukoin taitavia käsityöläisiä ja kauppiaita, mikä heikensi osaltaan taloutta.

Kulttuuri, Versailles ja hovielämä

Ludvig kannatti taiteita ja käytti kulttuuria valta-aseman vahvistamiseen. Hän tuki kirjallisuutta, teatteria, musiikkia ja tieteitä sekä perusti ja rahoitti akatemioita. Kuuluisia hänen hovinsa taiteilijoita olivat muun muassa säveltäjä Jean-Baptiste Lully ja näytelmäkirjailija Molière.

Versailles'n palatsi on ehkä konkreettisin todiste hänen vallanäytöstään. Ludvig siirsi hovin Pariisista Versailles'hin 1680-luvulla ja teki palatsista valtakunnan poliittisen ja sosiaalisen keskuksen. Hovi muodosti kontrolloidun ympäristön, jossa kuningas pystyi seuraamaan aatelisten elämää ja muokkaamaan heidän lojaaliuttaan hovin rituaalien ja etuoikeuksien kautta.

Perhe ja perintö

Ludvigilla oli useita perheenjäseniä ja myös tunnustettuja lapsia avioliiton ulkopuolelta, jotka hän johti hovielämään ja usein legitimoi. Hänen perillisensä kärsivät kuitenkin kuolemista: Ludvigin poika, le Grand Dauphin, kuoli 1711, ja tämän poika puolestaan kuoli 1712. Kun Ludvig XIV kuoli 1. syyskuuta 1715, seuraajaksi nousi hänen lapsenlapsenlapsensa, viisi-vuotias Ludvig XV.

Perintö ja arviointi

Ludvig XIV:n perintö on kaksijakoinen. Hän loi vahvan keskushallinnon, edisti taidetta ja teki Ranskasta eurooppalaisen vaikutusvallan, mutta hänen pitkät sotansa ja ylellinen hovielämä uuvuttivat taloutta ja jättivät jälkeensä kysymyksiä valtion kestävyydestä. Historiassa häntä pidetään usein absolutismin symboleista: sekä esikuvana tehokkaasta hallinnon keskittämisestä että varoituksena vallan ja menojen rajattomuudesta.