In re Gault, 387 U.S. 1 (1967), oli käänteentekevä tapaus, jonka Yhdysvaltain korkein oikeus ratkaisi vuonna 1967. Tuomioistuimen keskeinen päätelmä oli, että nuorilla (lapsilla ja nuorilla) on samat perusoikeuksia suojaavat prosessuaaliset oikeudet kuin aikuisilla, kun heitä syytetään rikoksesta tai heidän asemansa rikosprosessissa on vastaava. Päätös korosti, että menettelytavat eivät voi olla täysin vapaamuotoisia silloin kun seurauksena voi olla heidän vapaudenmenetyksensä.
Tapaus koski 15‑vuotiasta Gerald Gaultia, jota paikalliset viranomaiset pidättivät epäiltynä siveettömän puhelun tekemisestä. Gault ja hänen vanhempansa eivät saaneet selkeää ilmoitusta syytteistä, hänelle ei tarjottu asianajajaa kuulusteluiden aikana eikä häntä suojattu riittävästi itsemääräämisoikeuteen liittyvissä tilanteissa. Paikallisessa nuorisotuomioistuimessa hänet määrättiin sijoitettavaksi laitokseen pitkiksi ajoiksi ilman täysimittaista rikosoikeudellista menettelyä. Korkein oikeus katsoi, että tällainen menettely oli perustuslaillisesti puutteellinen, koska se jätti sivuun useita perusoikeuksia.
Tuomioistuimen päätöksessä tunnustetut tärkeimmät prosessuaaliset oikeudet sisälsivät muun muassa:
- oikeuden saada selkeä ilmoitus syytteistä ja niihin liittyvistä todisteista,
- oikeuden asianajajaan ja tarvittaessa apuun oikeudenkäynnissä,
- oikeuden haastaa ja ristiinkysellä todistajia (confrontation and cross‑examination),
- oikeuden olla todistamatta itseään vastaan (itsesuojaperiaate), ja
- tarpeen mukaan asianmukaiset kirjaukset ja valitusmahdollisuus päätöksille.
Ratkaisun perusteena oli pääosin U.S.:n perustuslain takaama yksityishenkilön oikeusturva (Fourteenth Amendment -due process). Korkein oikeus yhdisti nuorisotuomioistuimen tavoitteet (esim. kasvatus ja kuntoutus) siihen vaatimukseen, että koska seuraamukset voivat olla ankarat ja muistuttaa rangaistusta, nuorilla on oltava vähintään tietyt rikosoikeudelliset suojaimet.
Päätöksen vaikutus oli laaja: se pakotti osavaltiot ja paikalliset viranomaiset uudistamaan nuorisooikeudenkäyntejä, laajentamaan oikeudellista apua ja kirjaamaan prosessit selkeämmin. Monet osavaltiot alkoivat varmistaa, että lapsille ja nuorille taataan oikeus puolustajaan ja että heidän kuulustelunsa dokumentoidaan paremmin. Päätöstä on usein kuvailtu merkittäväksi virstanpylvääksi lasten oikeuksien suojelussa; sitä on kutsuttu myös "nuorten Magna Carta", ja sen merkitystä korosti myös tuomareiden ja lainoppineiden keskuudessa, mukaan lukien tuomari Earl Warren.
On hyvä huomata, että vaikka In re Gault vahvisti monia prosessuaalisia oikeuksia nuorille, se ei muuttanut kokonaan nuorisotuomioistuimen luonnetta: myöhemmissä päätöksissä ja lainsäädännössä on arvioitu, missä määrin nuorisoprosesseja tulisi pitää erillisinä ja kasvatuspainotteisina verrattuna aikuisten rikosoikeuteen. Esimerkiksi korkein oikeus on myöhemmin käsitellyt kysymyksiä jury-oikeudenkäynnistä ja kaksinkertaisesta rangaistuksesta nuorisotapauksissa (ks. vertailuksi mm. McKeiver v. Pennsylvania ja Breed v. Jones). Keskustelu jatkuu yhä siitä, miten yhdistää nuorten oikeusturva, oikeudenmukaisuus ja kuntouttavat tavoitteet käytännön nuorisorikosoikeudessa.