Yhdysvaltain perustuslain neljäs artikla

1 jakso: Täysi usko ja luotto

Jokaisessa osavaltiossa on annettava täysi usko ja kunnia kaikkien muiden osavaltioiden julkisille laeille, asiakirjoille ja oikeudenkäynneille. Ja kongressi voi yleisillä laeilla määrätä, millä tavoin tällaiset lait, pöytäkirjat ja oikeudenkäynnit on todistettava ja mitä vaikutuksia niillä on.

Ensimmäisessä jaksossa edellytetään, että osavaltioiden on tunnustettava muiden osavaltioiden julkisten säädösten, asiakirjojen ja oikeudenkäyntien "täysi usko ja kunnia". Tällä lausekkeella varmistetaan, että yhden osavaltion tuomioistuimissa tehdyt oikeuden päätökset tunnustetaan ja niitä kunnioitetaan kaikissa muissa osavaltioissa. Tämä estää "forum shopping" -käytännön, eli sen, että oikeusjuttu käsitellään siinä tuomioistuimessa, jonka katsotaan todennäköisimmin antavan myönteisen tuomion. Näin estetään myös se, että joku muuttaa osavaltiosta toiseen välttääkseen tuomion.

Asiassa Mills v. Duryee (1813) Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että muiden osavaltioiden tuomioistuinten on tunnustettava yhden osavaltion tuomioistuinten ratkaisemat asiat. osavaltioiden tuomioistuimet eivät voi ottaa uudelleen käsiteltäväksi asioita, jotka toisen osavaltion tuomioistuimet ovat ratkaisseet lopullisesti. Myöhemmin ylituomari John Marshall ehdotti, että muiden osavaltioiden tuomioistuinten on tunnustettava yhden osavaltion tuomioistuimen antama tuomio lopulliseksi. Asiassa McElmoyle v. Cohen (1839) tuomioistuin käsitteli kuitenkin tapausta, jossa yksi osapuoli oli saanut tuomion Etelä-Carolinassa ja pyrki panemaan sen täytäntöön Georgiassa, jossa oli voimassa vanhentumislaki, joka esti tuomion perusteella nostetut kanteet tietyn ajan kuluttua. Tuomioistuin vahvisti Georgian kieltäytymisen panna täytäntöön Etelä-Carolinan tuomio. Tuomioistuin totesi, että osavaltion ulkopuolella annettuihin tuomioihin sovelletaan sen osavaltion prosessioikeutta, jossa ne pannaan täytäntöön, huolimatta siitä, että tuomio on mahdollisesti etusijalla siinä osavaltiossa, jossa se on annettu.

2 jakso: Valtion kansalaisten oikeudet; luovutusoikeudet

Lauseke 1: Erioikeudet ja vapaudet

Kunkin osavaltion kansalaisilla on oikeus kaikkiin eri osavaltioiden kansalaisten erioikeuksiin ja vapauksiin.

Pykälän 2 momentin ensimmäisessä lausekkeessa edellytetään osavaltioiden välistä "erioikeuksien ja vapauksien" suojaa. Lausekkeen ilmeinen epäselvyys on antanut aihetta erilaisiin tulkintoihin. Joidenkin mielestä lausekkeen mukaan kongressin on kohdeltava kaikkia kansalaisia tasapuolisesti. Toiset taas esittävät, että osavaltioiden kansalaiset kantavat kotivaltioidensa myöntämiä oikeuksia matkustaessaan muissa osavaltioissa.

Korkein oikeus ei ole hyväksynyt kumpaakaan näistä teorioista. Valtio ei saa syrjiä muiden valtioiden kansalaisia omien kansalaistensa hyväksi. Tietyt poikkeukset ovat kuitenkin sallittuja. Osavaltio voi esimerkiksi antaa omille kansalaisilleen oikeuden ostaa metsästys- tai kalastusluvan halvemmalla kuin muualla asuville.

2 lauseke: Karkulaisten luovuttaminen

Henkilö, jota syytetään jossakin valtiossa maanpetoksesta, rikoksesta tai muusta rikoksesta ja joka pakenee oikeutta ja joka löytyy toisesta valtiosta, on sen valtion toimeenpanevan viranomaisen pyynnöstä, josta hän pakeni, luovutettava ja siirrettävä siihen valtioon, jonka tuomiovaltaan rikos kuuluu.

Toisen lausekkeen mukaan karkulaiset voidaan luovuttaa sen valtion toimeenpanovallan pyynnöstä, josta he pakenevat. Korkein oikeus on katsonut, että pakoilijan ei ole pakko paeta syytteen nostamisen jälkeen, vaan ainoastaan sen, että hän on paennut tehtyään rikoksen. Perustuslaissa säädetään maanpetokseen, törkeään rikokseen tai muuhun rikokseen syyllistyneiden karkureiden luovuttamisesta. Tämä ilmaisu kattaa kaikki valtion laeissa kielletyt teot, mukaan lukien rikkomukset ja pienet tai vähäiset rikokset.

Asiassa Kentucky v. Dennison (1860) korkein oikeus katsoi, että liittovaltion tuomioistuimet eivät voi pakottaa osavaltioiden kuvernöörejä luovuttamaan karkureita antamalla mandaustuomioita. Dennisonin päätös kumottiin päätöksellä Puerto Rico v. Branstad (1987). Nyt liittovaltion tuomioistuimet voivat vaatia karkulaisten luovuttamista. Väitetyt karkurit eivät yleensä voi riitauttaa luovutusmenettelyä.

Lauseke 3: Pakenevaa orjaa koskeva lauseke

Ketään henkilöä, joka on palveluksessa tai työssä yhdessä valtiossa sen lainsäädännön mukaan ja joka karkaa toiseen valtioon, ei sen lainsäädännön tai määräysten nojalla vapauteta palveluksesta tai työstä, vaan hänet on luovutettava sen osapuolen vaatimuksesta, jolle palvelus tai työ kuuluu.

Pierce Butler ja Charles Pinckney, molemmat Etelä-Carolinasta, esittivät tämän lausekkeen perustuslakikokoukselle. James Wilson ja Roger Sherman vastustivat lauseketta, ja Butler veti sen takaisin. Seuraavana päivänä lauseke kuitenkin otettiin uudelleen käyttöön, ja valmistelukunta hyväksyi sen ilman vastalauseita. Viime hetkellä lausekkeen sanamuoto muutettiin sanamuodosta "henkilö, joka on laillisesti velvoitettu palvelukseen tai työhön jossakin osavaltiossa" sanamuodoksi "henkilö, joka on velvoitettu palvelukseen tai työhön jossakin osavaltiossa sen lakien mukaan".

Vuonna 1865 orjuutta pakenevia orjia koskeva lauseke kumottiin ratifioimalla orjuuden lakkauttamista koskeva kolmastoista lisäys.^{[ epäluotettava lähde ?]}

3 jakso: Uudet osavaltiot ja liittovaltion omaisuus

Lauseke 1: Uudet valtiot

Kongressi voi hyväksyä uusia valtioita tähän unioniin, mutta uusia valtioita ei saa muodostaa tai perustaa minkään toisen valtion lainkäyttövaltaan; eikä mitään valtiota saa muodostaa kahden tai useamman valtion tai valtioiden osien liitoksella ilman kyseisten valtioiden lainsäätäjien ja kongressin suostumusta.

Kolmannen pykälän ensimmäisessä lausekkeessa annetaan kongressille valta ottaa uusia osavaltioita unioniin. Sen jälkeen kun Yhdysvallat perustettiin vuonna 1776, osavaltioiden määrä on kasvanut alkuperäisestä 13:sta 50:een. Se myös kieltää uusien osavaltioiden perustamisen nykyisten osavaltioiden osista ilman sekä asianomaisten osavaltioiden että kongressin suostumusta. Jälkimmäisen säännöksen tarkoituksena oli antaa itäisille osavaltioille, joilla oli vielä vaatimuksia länsimaiden alueisiin (esim. Virginia ja Pohjois-Carolina), veto-oikeus siihen, voisiko niiden läntisistä kreivikunnista (joista tuli lopulta Kentucky ja Tennessee) tulla osavaltioita. Myöhemmin sitä sovellettiin Mainen (Massachusettsista) ja Länsi-Virginian (Virginiasta) muodostamiseen.

Lauseke 2: Omaisuuslauseke

Kongressilla on valta määrätä ja antaa kaikki tarvittavat säännöt ja määräykset, jotka koskevat Yhdysvaltojen aluetta tai muuta omaisuutta; eikä mitään tässä perustuslaissa saa tulkita siten, että se haittaisi Yhdysvaltojen tai jonkin tietyn osavaltion vaatimuksia.

Tämä lauseke, joka tunnetaan yleisesti omaisuus- tai aluekohtaisena lausekkeena, antaa kongressille perustuslaillisen toimivallan hallinnoida ja valvoa kaikkia Yhdysvaltojen omistamia alueita tai muuta omaisuutta. Lisäksi lausekkeessa julistetaan, että mitään perustuslain sisältämää ei voida tulkita siten, että se vahingoittaisi (vahingoittaisi) Yhdysvaltojen tai jonkin tietyn osavaltion vaatimuksia. Tämän lausekkeen tarkasta soveltamisalasta on kiistelty pitkään.

Liittovaltion hallitus omistaa tai hallitsee noin kolmeakymmentä prosenttia Yhdysvaltojen maasta. Näihin omistuksiin kuuluvat kansallispuistot, kansallismetsät, virkistysalueet, luonnonsuojelualueet, laajat alueet ja julkiset maat, joita hallinnoi Bureau of Land Management, Amerikan alkuperäisheimojen hallinnassa olevat reservaatit, sotilastukikohdat sekä tavalliset liittovaltion rakennukset ja laitokset. Vaikka liittovaltion omaisuutta löytyy jokaisesta osavaltiosta, suurimmat keskittymät ovat lännessä, jossa liittovaltion omistuksessa on esimerkiksi yli 80 prosenttia Nevadan osavaltion maa-alueista.

4 jakso: Yhdysvaltojen velvoitteet

1 lauseke: Tasavaltalainen hallitus

Yhdysvallat takaa jokaiselle tämän unionin osavaltiolle tasavallan hallitusmuodon, [...]

Tämä lauseke, johon joskus viitataan takuulausekkeena, on ollut pitkään eturintamassa keskustelussa kansalaisten oikeuksista verrattuna hallituksen oikeuksiin. Takauslausekkeen mukaan kaikkien Yhdysvaltojen osavaltioiden on perustuttava tasavaltaisiin periaatteisiin, kuten hallitsijoiden suostumukseen. Koska takauslausekkeella varmistetaan, että kaikilla osavaltioilla on oltava samantyyppinen hallinto (tasavalta), se on yksi monista perustuslain osista, joissa määrätään osavaltioiden välisestä symmetrisestä federalismista.

Lauseke 2: Suojelu tunkeutumiselta ja perheväkivallalta

[...] ja [Yhdysvaltojen] tulee suojella kutakin niistä [osavaltioita] hyökkäykseltä ja lainsäätäjän tai toimeenpanevan elimen (kun lainsäätäjää ei voida kutsua koolle) pyynnöstä kotimaan väkivallalta.

Neljännessä pykälässä edellytetään, että Yhdysvallat suojelee kutakin osavaltiota hyökkäyksiltä ja osavaltion lainsäätäjän (tai toimeenpanevan elimen, jos lainsäätäjää ei voida kutsua koolle) hakemuksesta kotimaan väkivallalta. Tästä määräyksestä keskusteltiin vuoden 1967 Detroitin mellakoiden aikana, mutta siihen ei vedottu.