Amerikan alkuperäisasukkaiden huilu

Nimet

Amerikan alkuperäiskansojen huilulla on monia muita nimiä.: Amerikan intiaanien kosiskeluhuilu, kosiskeluhuilu, isoisän huilu, intiaanihuilu, lemmenhuilu, intiaanien kosiskeluhuilu, intiaanien lemmenhuilu, intiaanien tyyliin sopiva huilu (ks. intiaanien taide- ja käsityöläislaki), pohjoisamerikkalainen huilu, tasankojen huilu ja tasankojen intiaanien kosiskeluhuilu.

Soittimen nimen oikea kirjoitusasu on "Native American flute", jossa "N" ja "A" kirjoitetaan isoilla kirjaimilla ja "flute"-sanan "f" pienillä kirjaimilla.

Henkilöä, joka soittaa intiaanihuiluja, kutsutaan "huilistiksi". Sanaa "huilisti" käytetään, mutta paljon harvemmin.

 

Historia

On olemassa monia tarinoita siitä, miten eri intiaanikansat keksivät intiaanihuilun. Eräässä tarinassa puukiipijä nokki reikiä puun oksaan etsiessään termiittejä. Kun tuuli puhalsi reikiä pitkin, ihmiset kuulivat musiikkia.

Ei tiedetä tarkkaan, miten Amerikan alkuperäiskansojen huilun muotoilu kehittyi ennen vuotta 1823. Joitakin vaikutteita ovat saattaneet olla mm:

• Puiden oksat tai kasvien varret, joihin hyönteiset ovat poranneet reikiä, jotka tuottavat ääniä tuulen puhaltaessa.
• Atlatl.
• Mesoamerikassa valmistetut savesta valmistetut soittimet.
• Anasazi-huilu, Amerikan alkuperäiskansojen kehittämä huilutyyppi.
• Urkujen osat, jotka tuottavat soittimen äänen. Amerikan alkuperäisasukkaita opetettiin valmistamaan näitä urkujen osia jo vuonna 1524.
• Soitin - soitin, joka on peräisin Euroopasta.

On myös mahdollista, että soittimia on tuotu muista kulttuureista siirtolaisuuden aikana.

Vanhin puusta valmistettu intiaanihuilu on vuodelta 1823. Se on nyt museossa Bergamossa Italiassa.

 
Amerikan alkuperäiskansojen huilu, Lakota-kulttuuri, 1935 tai sitä ennen. Clint Gossin kokoelma.  

Osat

Intiaanihuilussa on kaksi osaa: hidas ilmakammio ja äänikammio. Soittimen sisällä oleva tulppa erottaa hitaan ilmakammion äänikammiosta.

Amerikan alkuperäiskansojen huilun osilla voi olla monia vaihtoehtoisia nimiä. Tulppaa kutsutaan joskus sisäseinäksi. Hidas ilmakammio on myös nimeltään "SAC", puristuskammio tai suukammio. Äänikammiota kutsutaan myös putkirungoksi, soittokammioksi, resonointikammioksi, äänikammioksi tai muuttuvaksi putkeksi.

Laitteen ulkopuolella oleva lohko on erillinen osa, joka voidaan irrottaa. Lohkoa kutsutaan myös linnuksi, fetissiksi, satulaksi tai toteemiksi. Lohko sidotaan hihnalla huilun pesään. Lohko siirtää ilmaa savukanavan kautta hitaasta ilmakammiosta äänikammioon. Lohko on usein linnun muotoinen.

Hitaassa ilmakammiossa on suukappale ja hengitysreikä soittajan hengitystä varten. Ilma virtaa hitaan ilmakammion läpi ja poistoaukon kautta savupiippuun.

Äänikammiossa on ääniaukko, joka luo ilman värähtelyn, joka aiheuttaa äänen, kun ilmavirta saavuttaa halkaisureunan. Ääniaukkoa voidaan kutsua myös pillireiäksi, ikkunaksi tai todelliseksi ääniaukoksi ("TSH"). Halkaisureunaa voidaan kutsua myös leikkaavaksi reunaksi, fipple-reunaksi, labiumiksi tai äänireunaksi.

Äänikammiossa on myös sormiaukkoja, joiden avulla soittaja voi muuttaa värähtelevän ilman taajuutta. Värähtelytaajuuden muuttaminen muuttaa tuotetun äänen korkeutta.

Amerikan intiaanihuilun sormiaukot ovat avoimet, mikä tarkoittaa, että soittajan sormet peittävät sormiaukon (sen sijaan, että sormiaukot peitettäisiin metallivipuilla tai -tyynyillä, kuten klarinetissa). Tämä tarkoittaa, että soittajan on päästävä sormillaan soittimen kaikkiin sormireikiin. Sormireikiä voidaan kutsua myös nuotinrei'iksi, soittorei'iksi, sointurei'iksi tai stoppeiksi.

Huilun jalkaosassa, joka on kauempana soittajan suusta, voi olla suuntareikiä. Nämä reiät vaikuttavat huilun sävelkorkeuteen, kun kaikki sormireiät on peitetty. Ne liittyvät myös monissa intiaanien tarinoissa esiintyviin "neljään suuntaan" eli itään, etelään, länteen ja pohjoiseen. Suuntareikiä voidaan kutsua myös viritysrei'iksi tai tuulirei'iksi.

Yllä olevassa kuvassa - alkuperäisamerikkalaisen huilun osia, joissa on englanninkieliset merkinnät - on myös Cherokee-, hollannin-, esperanto-, ranskan-, saksan-, japanin-, korean-, hollannin-, puolan-, venäjän- ja espanjankielisiä merkintöjä.

Välilevy

Toinen tapa rakentaa intiaanihuiluja on käyttää välilevyä huilun muodostamiseen. Välilevy asetetaan huilun rungossa olevan pesäalueen ja lohkon väliin. Välilevy pidetään yleensä paikallaan samalla hihnalla, joka pitää lohkon kiinni soittimessa. Myös halkaisureuna voi olla osa välilevyä.

Välilevy on usein valmistettu metallista, mutta välilevyjä voidaan valmistaa myös puusta, kuoresta ja keraamisista materiaaleista.

Mitat

Monet vanhat intiaanihuilut valmistettiin rungon mittojen avulla. Huilun pituus oli etäisyys kyynärpään sisäpuolelta etusormen kärkeen. Hitaan ilmakammion pituus oli nyrkin leveys. Ääniaukon ja ensimmäisen sormen reiän välinen etäisyys oli nyrkin leveys. Sormireikien välinen etäisyys oli peukalon leveys. Viimeisen sormireiän etäisyys huilun päähän oli nyrkin leveys.

Nykyisin intiaanihuilujen valmistajat käyttävät monia menetelmiä huilujensa mittojen suunnitteluun. Tämä on erittäin tärkeää sormireikien sijainnin kannalta, sillä ne säätelevät soittimen eri äänten korkeutta. Huilunvalmistajat voivat käyttää laskimia instrumenttiensa suunnitteluun tai käyttää muiden huilunvalmistajien antamia mittoja.

Materiaalit

Monet intiaanien huilut on valmistettu jokiruo'osta, bambusta, puusta tai jopa muovista. Jotkut intiaanihuilujen valmistajat käyttävät myös keramiikkaa tai lasia.

 
Lohkot kahdella intiaanihuilulla  


Richard W. Paynen valmistama huilu, jossa on välilevy.  


Amerikan alkuperäiskansojen huilun osat  

Musiikki

	Alkuperäisamerikkalainen huilu (kuusi reikää). Esitetään päällikkö Arthur Two-crowsin vuonna 1987 valmistamalla huilulla.
Ongelmia tämän tiedoston kuuntelemisessa? Katso mediaohjeet.

 

	Intiaani-amerikkalaistyylinen huilu (viisi reikää) G. Esitetään Rick Hellerin vuonna 2001 valmistamalla huilulla.
Ongelmia tämän tiedoston kuuntelemisessa? Katso mediaohjeet.

Monilla intiaanihuiluilla on mollissa soiva pentatoninen asteikko. Tätä asteikkoa käytetään suurimmassa osassa intiaanihuilumusiikkia. Jotkin intiaanihuilujen valmistajat käyttävät kuitenkin nykyään eri asteikkoja. Lisäksi monet intiaanihuilujen valmistajat virittävät huiluja huolellisesti, jotta ne kuulostavat hyvältä soitettaessa muiden soittimien, kuten kitaroiden ja pianojen, kanssa.

Alkuperäisamerikkalaiset huilut voivat olla suuria tai pieniä, ja niiden soittoalue vaihtelee hyvin matalista äänistä hyvin korkeisiin ääniin. Suurimmista huiluista (matalin sävelkorkeus) pienimpiin huiluihin (korkein sävelkorkeus) ne kattavat noin kolmen ja puolen oktaavin alueen, C:stä₂ A:han₅ .

Alkuperäisamerikkalaisten huilujen varhaisia äänitteitä on saatavilla useista lähteistä.

Sormitus

Useimmissa intiaanihuiluissa on joko viisi tai kuusi sormireikää. Huilussa voi kuitenkin olla yhtään sormireikää tai jopa seitsemän sormireikää, mukaan lukien reikä peukalolle. Eri valmistajat käyttävät huiluissaan erilaisia asteikkoja ja sormituksia.

Kirjoitettu musiikki

Alkuperäisamerikkalaisille huiluille kirjoitettu musiikki on usein fis-mollia, vaikka osa musiikista on sävelletty myös muissa sävellajeissa. Amerikan alkuperäiskansojen huilulle kirjoitetussa musiikissa käytetään kuitenkin neljän terssin säveltä. Tämä tunnetaan nimellä "nakai-taulukointi". Monissa kirjallisissa musiikkikappaleissa nuottien alapuolelle on lisätty sormikaaviot, jotka osoittavat, mitkä sormiaukot on peitettävä kyseistä nuottia varten.

Koska kirjallisessa musiikissa käytetään standardisävellajia, joita voidaan käyttää intiaanihuiluissa eri avaimissa, soitin luokitellaan transponoivaksi soittimeksi.

 
Kaksi intiaani-amerikkalaista huilua, valmistettu vuodesta 2005 lähtien.  


Nakai-taulukointi intiaanihuiluille, jossa näkyvät ensisijaisen asteikon - pentatonisen molliasteikon - nuotit.  


Sormitussormitus monien intiaanihuilujen tärkeimmälle musiikilliselle asteikolle (pentatoninen molli).  

Revival

Ennen vuotta 1960 intiaanien huilunsoittajia oli vähän. Amerikan alkuperäiskansojen huilun käyttö lisääntyi kuitenkin 1960-luvun lopulla. Monet ihmiset alkoivat soittaa intiaanihuiluja, kuten Doc Tate Nevaquaya, John Rainer, Jr., Sky Walkinstik Man Alone ja Carl Running Deer.

R. Carlos Nakain musiikista tuli suosittua 1980-luvulla. Albumi "Canyon Trilogy" julkaistiin vuonna 1989. Vuonna 1998 se oli ensimmäinen intiaanimusiikkialbumi, jonka Recording Industry Association of America sertifioi kultalevyksi. Canyon Trilogy sertifioitiin platinalevyksi 8. heinäkuuta 2014.

Mary Youngblood voitti kaksi Grammy-palkintoa alkuperäisamerikkalaisen musiikin kategoriassa alkuperäisamerikkalaisesta huilumusiikistaan vuosina 2002 ja 2006. Nykyään intiaanihuiluja soittavat ja tunnustavat monet eri kansat ja kulttuurit ympäri maailmaa.

 
Intiaanihuilunsoittaja esiintyy lahjoituksia vastaan juna-asemalla New Yorkissa.  

Yhteisön musiikki

Amerikan alkuperäiskansojen huilun soittajaryhmät kokoontuvat kuukauden tai kahden välein. Näitä ryhmiä kutsutaan huilupiireiksi.

Nämä järjestöt auttavat huilupiirejä omassa maassaan:

• WFS - Maailman huiluseura (Yhdysvallat)
• RNAFF Arkistoitu 2016-03-02 Wayback Machine - Pohjois-Amerikan huilun renessanssi (U.S.A.)
• JIFCA - Japan Indian Flute Circle Association (日本インディアンフルートサークル協会) (Japani) (Japani)

 

Dokumentit

• Laulunvartijat (1999, 48 min.). Ohjaaja Bob Hercules. Tuottaja Dan King. Lake Forest, Illinois: America's Flute Productions. Viisi arvostettua perinteistä huilutaiteilijaa - Tom Mauchahty-Ware, Sonny Nevaquaya, R. Carlos Nakai, Hawk Littlejohn, Kevin Locke - kertovat intiaanihuiluistaan ja lauluistaan sekä huilun ja sen musiikin roolista heimoissaan.
• Matka Siioniin (2008, 44 min.). Tim Romeron dokumenttielokuva. Santa Maria, Kalifornia: Solutions Plus. Elokuva intiaani-amerikkalaisista huilunsoittajista, jotka osallistuvat Zion Canyonin taide- ja huilufestivaaleille Springdalessa, Utahissa, joka on portti Zionin kansallispuistoon.