Norjanmeri

Kasvisto ja eläimistö

Norjanmeri on siirtymävyöhyke boreaalisten ja arktisten olosuhteiden välillä. Siellä on molempien alueiden kasvistoa ja eläimistöä. Monien arktisten lajien eteläraja kulkee Pohjoiskapin, Islannin ja Norjanmeren keskiosien kautta. Boreaalisten lajien pohjoisraja on lähellä Grönlanninmeren, Norjanmeren ja Barentsinmeren rajoja. Nämä alueet ovat päällekkäisiä. Jotkut lajit, kuten kampasimpukka Chlamys islandica ja villakuore, elävät yleensä tällä Atlantin ja Jäämeren välisellä alueella.

Plankton ja merenpohjan eliöt

Suurin osa Norjanmeren vesieliöstöstä elää ylemmissä kerroksissa. Koko Pohjois-Atlantin biomassasta arviolta vain 2 prosenttia on alle 1 000 metrin syvyydessä ja vain 1,2 prosenttia lähellä merenpohjaa.

Kasviplanktonin kukintaa hallitsee klorofylli, ja se on suurimmillaan noin 20. toukokuuta. Tärkeimmät kasviplanktonmuodot ovat diatomeja, erityisesti Thalassiosira- ja Chaetoceros-suvut. Kevätkukinnan jälkeen Phaecocystis pouchetti -suvun haptofyytit tulevat hallitseviksi.

Eläinplankton koostuu pääasiassa kopepodista Calanus finmarchicus ja Calanus hyperboreus. C. hyperboreus on vahvimmillaan arktisissa vesissä. Ne ovat useimpien merenpetojen pääravintoa. Tärkeimmät krillilajit ovat Meganyctiphanes norvegica, Thyssanoessa inermis ja Thyssanoessa longicaudata. Toisin kuin Grönlanninmeressä, siellä on paljon kalkkiplanktonia (Coccolithophore ja Globigerinida).

Pandalus borealis -lajin katkaravut ovat tärkeä osa kalojen, erityisesti turskan ja mustakitaturskan, ruokavaliota. Norjanmeren erityispiirteenä ovat suuret Lophelia pertusa -koralliriutat, jotka tarjoavat suojaa eri kalalajeille.

Kala

Norjan rannikkovedet ovat Pohjois-Atlantin silakkapopulaatioiden tärkein kutualue, ja kuoriutuminen tapahtuu maaliskuussa. Mätimunat nousevat pintaan ja huuhtoutuvat rannikolta pohjoisen suuntaisen virtauksen mukana. Pieni osa silakkakannasta jää vuonoihin ja Pohjois-Norjan rannikolle, mutta suurin osa viettää kesän Barentsinmerellä, jossa se ruokailee runsaalla planktonilla. Murrosikään päästyään silakka palaa takaisin Norjanmerelle. Silakkakanta vaihtelee suuresti vuosien välillä. Se kasvoi 1920-luvulla leudomman ilmaston ansiosta ja romahti seuraavina vuosikymmeninä vuoteen 1970 asti; väheneminen johtui kuitenkin ainakin osittain liikakalastuksesta. Nuorten kuoriutuneiden silakoiden biomassa laski 11 miljoonasta tonnista vuonna 1956 lähes nollaan vuonna 1970, mikä vaikutti paitsi Norjanmeren myös Barentsinmeren ekosysteemiin.

Ympäristö- ja kalastussäännösten täytäntöönpanon ansiosta silakkakannat ovat elpyneet osittain vuodesta 1987 lähtien. Elpymiseen liittyi villakuore- ja turskakantojen väheneminen. Vaikka villakuore hyötyi kalastuksen vähenemisestä, 1980-luvun lämpötilan nousu ja kilpailu silakan kanssa ravinnosta johtivat siihen, että nuoret villakuoreenpoikaset lähes hävisivät Norjanmereltä. Samaan aikaan vanhat villakuoreenikannat kalastettiin nopeasti loppuun. Tämä vähensi myös turskan - villakuoreen tärkeimmän saalistajan - kantaa, koska silakka oli vielä liian pieni korvatakseen villakuoreen turskan ruokavaliossa.

Mustakitaturska (Micromesistius poutassou) on hyötynyt silakka- ja villakuoreen kantojen vähenemisestä, sillä se on ottanut planktonin suurimman saalistajan roolin. Mustakitaturska kutee Brittein saarten lähellä. Merivirrat kuljettavat niiden mätimunat Norjanmerelle, ja myös aikuiset uivat sinne hyötyäkseen ravintotarjonnasta. Poikaset viettävät kesän ja talven helmikuuhun asti Norjan rannikkovesillä ja palaavat sitten lämpimämmille vesille Skotlannin länsipuolelle. Norjalainen arktinen turska esiintyy pääasiassa Barentsinmerellä ja Huippuvuorten saaristossa. Muualla Norjanmerellä sitä tavataan vain lisääntymiskaudella Lofooteilla, kun taas Pollachius virens ja kolja kutevat rannikkovesissä. Makrilli on tärkeä kaupallinen kala. Koralliriuttoja asuttavat Sebastes-suvun eri lajit.

Nisäkkäät ja linnut

Norjanmerellä esiintyy suuria määriä minkki-, ryhä-, sei- ja valasvalaita. Rannikkovesissä esiintyy valkoposkidelfiinejä. Orcoja ja joitakin muita valaita käy kesäkuukausina merellä ruokailemassa. Ne seuraavat silakkakantoja meressä. Minkkivalaat ovat noin 110 000 yksilön kokonaiskannallaan ylivoimaisesti yleisimpiä meressä eläviä valaita. Norja ja Islanti metsästävät niitä, ja Norjassa kiintiö on noin 1 000 vuodessa. Toisin kuin aiemmin, niitä metsästetään enimmäkseen niiden lihan eikä niinkään rasvan ja öljyn vuoksi.

Alueella oli ennen keulavalaita. Se melkein katosi Norjanmereltä 1800-luvulla tapahtuneen voimakkaan valaanpyynnin jälkeen, ja se oli väliaikaisesti sukupuuttoon kuollut koko Pohjois-Atlantilta. Myös sinivalas muodosti ennen suuria ryhmiä Jan Mayenin ja Piikkiön välillä, mutta nykyään sitä ei juuri esiinny. Pohjoisten pullovalaiden näkeminen Norjanmerellä on harvinaista. Muita meren suuria eläimiä ovat huppu- ja harppihylkeet sekä kalmarit.

Tärkeitä vesilintulajeja Norjanmerellä ovat kuikka, pikkutylli ja pikkukiljuhanhi.

Silakka


Villakuore on yleinen kala Atlantin ja Arktiksen välisillä siirtymävyöhykkeillä.


Käsivarsikalmarit Gonatus fabricii Gonatus fabricii