Varhaiset kristityt, esimerkiksi evankelista Johannes ja Paavali Tarsolainen, kirjoittivat ensimmäiset hartaudet tai rukoukset Jumalan rakkaudelle. Varhaisimmat Jeesuksen pyhälle sydämelle osoitetut hartaudet ovat peräisin benediktiini- tai sistertsiläisluostareista. Pyhä Bernard of Clairveaux sissiuskonnosta oli ensimmäinen henkilö, joka kirjoitti hartauden Jeesuksen pyhälle sydämelle, mutta jotkut uskovat, että ensimmäinen henkilö oli pyhä Anselm.
Jeesuksen pyhän sydämen hartaus alkoi yleistyä 1200-luvulta 1500-luvulle. Jotkut uskonnolliset sääntökunnat, esimerkiksi fransiskaanit, dominikaanit ja kartusialaiset, harjoittivat hartautta. Jeesuksen pyhän sydämen hartaus oli kuitenkin yleisintä yksittäisten kristittyjen keskuudessa. Monille hartaus oli mystinen hartaus - samanlainen kuin mystiikan kokemus.
Kuudennellatoista vuosisadalla Jeesuksen pyhän sydämen hartauden harjoittamisessa tapahtui muutos. Hartaus alkoi olla osa kristillistä asketismia ja lakkasi olemasta osa kristillistä mystiikkaa. Kuudennellatoista vuosisadalla hartaudessa alettiin käyttää myös erityisiä kirjallisia rukouksia ja harjoituksia. Hartaudessa käytettiin esimerkiksi Kölnin karthusialaisten Lanspergiuksen (k. 1539) ja Blois'n Ludvigin (Blosius; 1566), joka oli benediktiiniläinen ja Hainaut'ssa sijaitsevan Liessiesin apotti, kirjoituksia. Hartaudessa käytettiin tai seurattiin myös Avilalaisen Johanneksen (k. 1569) ja 1600-luvulla eläneen Francis de Salesin kirjoituksia.
1600-luvulla kristillistä asketismia seuranneet kirjailijat kirjoittivat "kristityn Jeesuksen pyhän sydämen" palvonnasta. Esimerkiksi Jeesuksen seuran askeettiset kirjailijat kirjoittivat hartaudesta useita kertoja. Jeesuksen pyhän sydämen kuva tuli hyvin yleiseksi. Se oli suosittu, koska monet käyttivät kuvaa fransiskaanien "Viiden haavan" hartaudessa (selitys tarvitaan). Kuvasta tuli suosittu myös siksi, että monet jesuiitat - Jeesuksen seuran jäsenet - laittoivat kuvan kirjojensa ensimmäiselle sivulle ja kirkkojensa seinille.
Jeesuksen Pyhän Sydämen hartaus oli kuitenkin edelleen yksityinen ja enimmäkseen yksilöllinen hartaus. Jean Eudes (1602-1680) teki siitä julkisen hartauden, antoi sille uskonnollisen viran (vaatii selitystä) ja loi sille juhlan. Père Eudes oli Marian sydämen apostoli; mutta hänen Tahrattoman sydämen hartaudessaan oli osuus Jeesuksen sydämelle. Vähitellen Pyhän Sydämen hartaudesta tuli erillinen hartaus, ja 31. elokuuta 1670 vietettiin Rennesin suuressa seminaarissa ensimmäistä Pyhän Sydämen juhlaa. Coutances seurasi perässä 20. lokakuuta, päivään, johon eudistien juhla oli siitä lähtien tarkoitus liittää. Juhla levisi pian muihin hiippakuntiin, ja hartaus omaksuttiin eri uskonnollisissa yhteisöissä. Se tuli vähitellen kosketuksiin Paraysta alkaneen hartauden kanssa, mikä johti näiden kahden hartauden sulautumiseen.
Pyhän Margareta Marian näkyjä
Merkittävin lähde Pyhän Sydämen hartaudelle siinä muodossa, jossa se nykyään tunnetaan, oli Marian vierailun uskonnollisen kongregaation nunna Pyhä Margareta Maria Alacoque (1647-1690), joka väitti saaneensa näkyjä Jeesuksesta Kristuksesta. Mikään ei viittaa siihen, että hän olisi tuntenut hartauden ennen ilmestyksiä tai että hän olisi ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota. Näitä väitettyjä ilmestyksiä oli lukuisia, ja seuraavat ilmestykset ovat erityisen merkittäviä:
Joulukuun 27. päivänä, luultavasti vuonna 1673, Pyhän Johanneksen juhlapäivänä, Margareta Maria kertoi, että Jeesus salli hänen, kuten hän oli aiemmin sallinut Pyhän Gertrudin, lepuuttaa päätään sydämensä päällä. Sitten hän paljasti hänelle rakkautensa ihmeet ja kertoi haluavansa, että ne tunnetaan koko ihmiskunnalle ja että hän haluaa levittää hyvyytensä aarteita ja että hän oli valinnut hänet tähän työhön.
Todennäköisesti kesä- tai heinäkuussa 1674 Margareta Maria väitti, että Jeesus pyysi saada tulla kunnioitetuksi lihallisen sydämensä hahmon alla, ja väitti myös, että kun hän ilmestyi rakkaudesta säteilevänä, hän pyysi sovittavan rakkauden hartautta: tiheää ehtoollisen vastaanottamista, erityisesti kuukauden ensimmäisenä perjantaina, ja pyhän tunnin viettämistä.
Corpus Christi -oktaavin aikana vuonna 1675, luultavasti 16. kesäkuuta, tapahtui tiettävästi näky, joka tunnetaan "suurena ilmestyksenä" ja jossa Jeesus sanoi: "Katsokaa Sydäntä, joka on niin rakastanut ihmisiä ... kiitollisuuden sijaan saan suurimmalta osalta (ihmiskuntaa) vain kiittämättömyyttä ...", ja pyysi Margareta Mariaa järjestämään Korpus Christi -oktaavin jälkeiselle perjantaille hyvitysjuhlan ja kehotti häntä neuvottelemaan isä de la Colombièren kanssa, joka oli tuolloin pienen jesuiittakodin esimies Paray'ssa. Kuninkaalta pyydettiin juhlallista kunnianosoitusta, ja uuden hartauden levittämistehtävä annettiin erityisesti vierailijoiden uskonnonharjoittajien ja Jeesuksen seuran pappien tehtäväksi.
Muutama päivä "suuren ilmestyksen" jälkeen Margareta Maria kertoi kaiken näkemänsä isä de la Colombièrelle, joka tunnusti näyn Jumalan hengen vaikutukseksi, vihki itsensä Pyhälle Sydämelle ja kehotti Margaret Mariaa kirjoittamaan kertomuksen ilmestyksestä. Hän myös käytti kaikki tilaisuudet hyväkseen levittääkseen tätä kertomusta hienovaraisesti Ranskassa ja Englannissa.
Hänen kuollessaan 15. helmikuuta 1682 hänen hengellisistä retriiteistään löytyi hänen käsialallaan kirjoitettu kopio kertomuksesta, jonka hän oli pyytänyt Margareta Marialta, sekä muutamia mietteitä hartauden hyödyllisyydestä. Tämä päiväkirja, johon sisältyi kertomus ja "uhri" Pyhälle Sydämelle, jossa hartaus oli hyvin selitetty, julkaistiin Lyonissa vuonna 1684. Pientä kirjaa luettiin laajalti, jopa Parayssa.
Margaret Mary kertoi tunteneensa "hirvittävää hämmennystä" kirjan sisällöstä, mutta päätti tehdä siitä parhaansa ja hyväksyi kirjan, koska se levittää hänen rakkainta hartauttaan. Visitandiinien ulkopuolella papit, uskovaiset ja maallikot kannattivat hartautta, erityisesti eräs kapusiinimunkki, Margareta Marian kaksi veljeä ja jotkut jesuiitat, joista jälkimmäisten joukossa olivat isät Croiset ja Gallifet, jotka edistivät hartautta.
Margareta Marian kuolema 17. lokakuuta 1690 ei vähentänyt kiinnostuneiden intoa; päinvastoin, lyhyt kertomus hänen elämästään, jonka isä Croiset julkaisi vuonna 1691 kirjansa "De la Dévotion au Sacré Cœur" liitteenä, vain lisäsi sitä. Huolimatta kaikenlaisista esteistä ja Pyhän istuimen hitaudesta, joka vuonna 1693 myönsi armahduksia Pyhän sydämen veljeskunnille ja vuonna 1697 myönsi juhlan visitandialaisille viiden haavan messun yhteydessä, mutta kieltäytyi kaikille yhteisestä juhlasta, johon liittyisi erityinen messu ja virka.
Hartaus levisi erityisesti uskonnollisissa yhteisöissä. Marseillen rutto vuonna 1720 tarjosi kenties ensimmäisen tilaisuuden juhlalliseen vihkimiseen ja julkiseen jumalanpalvelukseen uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella. Muut etelän kaupungit seurasivat Marseillen esimerkkiä, ja näin hartaudesta tuli suosittu. Vuonna 1726 katsottiin jälleen kerran aiheelliseksi pyytää Roomaa järjestämään juhlan, johon sisältyisi oma messu ja virka, mutta vuonna 1729 Rooma kieltäytyi jälleen. Vuonna 1765 se kuitenkin vihdoin taipui, ja samana vuonna Ranskan piispainkokous otti juhlan kuningattaren pyynnöstä vastaan lähes virallisesti. Sitä pyydettiin ja saatiin kaikin puolin, ja lopulta vuonna 1856 paavi Pius IX laajensi Ranskan piispojen kiireellisestä pyynnöstä juhlan katoliseen kirkkoon kaksinkertaisen majorin riitillä. Vuonna 1889 katolinen kirkko korotti sen ensimmäisen luokan kaksoisriitiksi.
Paavi Benedictus XVI lähetti 15. toukokuuta 2006 Jeesuksen seuran kenraalipäällikölle isä Peter Hans Kolvenbachille kirjeen, joka koski paavi Pius XII:n Pyhää Sydäntä koskevan "Haurietis Aquas" -syklikan 50-vuotispäivää. Kirjeessä paavi vahvisti uudelleen Jeesuksen pyhän sydämen palvonnan tärkeyden.
